Blogit - Marokko

Polkupyörällä Andalusiassa: matkakuvia osa 2/3

Matti Rämö — Mon, 30 Jul 2012 15:04:11 +0000

Marokossa ilmasto muuttuu selvästi kuivemmaksi kuin Andalusiassa, ja varjopaikkojen etsintä vaikeutuu keskipäivän paahteessa. Väsymyksen hiivittyä päälle bongaan muutaman kilometrin haeskelun jälkeen teräväpiikkisen matalan puun, jonka varjossa kerään tunnin verran voimia.

Nuorukaisilla on tienpenkereellä hieman vaikeuksia ajokkiensa kanssa…

… ja heti sen jälkeen kun kuski jalkautuu tielle, kierähtää aasin vetämä kärry jyrkältä penkereeltä muutaman metrin alemmas. Aasi selviää onnettomuudesta säikähdyksellä.

Haikaranpesä on tähän aikaan vuodesta kovin yleinen näky. Haikarat pesivät usein mm. minareeteissa.

Fesin vanhempi medina, vanhakaupunki, on valtava labyrintti.

Islamilaisen kuvataiteen perinteinen keskittyminen ornamentteihin ja kalligrafiaan näkyy hienosti Fesin medinan moskeijoiden ja koraanikoulujen seinillä ja lattioilla.

Mausteet kuuluvat medinan kujille.

Huiveja moneen makuun.

Kesä on tärkeä hääsesonki, jolloin juhlatarvikkeiden kauppiailla on syytä luottaa tulevaisuuteen.

Nahkojen käsittelyaltaita Fesin medinassa.

Myös Meknesissä on hieno medina.

Mausoleumin pelkistettyä arvokkuuta.

Iltapäiväpaahteen hellitettyä Meknesin medinan basaarit täyttyvät väestä.

Maaseututaajamien moskeijat ovat lähellä arkea.

Koko matkan hankalin maantieosuus: 50 km vilkkaassa liikenteessä, ja takaa tulevaa runsasta raskasta liikennettä pitää kuunnella huolellisesti. Onneksi piennar on pääsääntöisesti sen verran kohtuullisessa kunnossa, että se soveltuu hetkellisiin väistöihin useamman ajoneuvon kohtaamistilanteissa.

Selkeys on erityisen tärkeää tieliikenneviestinnässä.

Tanger on vierailun arvoinen kaupunki.

Polkupyörällä Andalusiassa: matkakuvia osa 1/3 Sierra Nevada

Polkupyörällä Andalusiassa: matkakuvia osa 3/3 Gibraltar, Andalusia

Matkan yhteenveto Teksti-TV:n nettiarkistossa

Kirja-arvio: Polkupyörällä Jäämerelle - Tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita

Lainaus

Polkupyörällä Andalusiassa: Cadiz, Espanja,1320 km

Matti Rämö — Fri, 13 Jul 2012 11:04:50 +0000

Viimeiset paivat Marokossa sujuivat leppoisasti ilman suurta kiipeilyraadantaa, vaikka 2-5 kilometrin nousuja riitti helpollekin reitille joka paivaksi. Yhden yon majailin metsassa, muutoin kuuntelin halisjotellejen ja pensionaattien ikkunoista erilaisia urbaaneja aanimaailmoja. Larachessa laulettiin yokahteen saakka aukiolla Koraanin suuroja. Se oli kovin kaunista ja koskettavaa. Tangerissa majapaikkani oli ns. basso (napolilainen ilmaisu), eli huoneen ikkuna tuli vain vaivoin katutason ylapuoilelle, ja sain kulostella kujan ihmisten elemaa lahietaisyydelta. Onneksi kujalla ei ollut lapiajoliikennetta.

Atlantin rannikolla ilme viileni yllattavan paljon, ja iltalampotila putosi 23 asteen tienoilla, eli aika lahelle takinkayttokelia, rajuun kuumuuten kun ehdin jo tottua jotenkuten. Tangerin vanhakaupunki oli odotetun kaunis ja vaikuttava, yllattavan mukavasti siella pystyi liikkumaan myos pyoralla, vaikka medina on siella kohtuullisen jyrkalla rinteella. Jain Tangeriin lepailemaan viela kokonaiseksi paivaksi eli toiseksikin yoksi ja illallata tormasin Dadoon, bosnialaiseen nuoreen matkafillaristiin, jolla oli couchsurfing-yopaikka tiedossa lentokentan lahella. Saatoin Dadon perille ja paaduin kertomaan ranskalaisjapanilaisen pariskunnan hammennykseksi juttuja Brianin elama -elokuvasta.

Lauttamatka Tangerista sisalsi kafkamaisia farssiaineksia. Ensinnakin Gibraltarin-lautta lahtisikin 4o kilometrin paasta samoin Algeciraksen paatti, siispa tyydyin Tarifan-lauttaan. Se vie nelisenkymmenta kilometria Gibraltarin lansipuolelle.Matkatoimistovirkailija tutki katalogiaan jat toesi, etta pyora on ilmainen. Toiomiston johtaja tiesi kertoa, etta pyora on matkatavara, joka pitaa purkaa, eli pyorat vois vahan niin kuin venalaisessa junassa pyoraa kuskatessa, liikennevaline ikaan kuin naamioidaan matkatavaraksi. Hammentyneen kieltaydyin uskomasta moista typeryytta. Mutta stressi tasta keskustelusta jai kytemaan. Seuraavana paivana satamassa sitten kaikki meni hyvin poliisin ja tullin kanssa. Tullimiesten kanssa keskustelin uskonnosta. Heidan mielestaan en voi loppupelissa olla kristittyhindumuslimi vaan minun pitaa valita, ja islam on se viimeinen ilmoitus. Mutta viimeisimman ilmoituksen lauttamatkan suhteen halusi kertoa laiturivirkailija, jonka mielesta minulla pitaa olla lippu ajoneuvolle muuten en voi saada sita vihreaa lipuketta, joka paastaa minut pyorineni lauttaan. Han ei suostunut kuuntelemaan tilitystani. Lippu pitaa olla. Onneksi toinen yhtiion mies oli paikalla, ja han soitti minullle lipun sataman konttorista kuljetettavaksi laiturille. Itse matka kesti reilut puoli tuntia, kun kantosiipi porhalsi Eurooppaan.

Andalusiassa huomasin olevai erilaisessa maailmassa mutta Valiumereln maisemissa kuitenkin ,illalla olin jossain muualla, kun polkaisin brittein maalla Gibraltariin. Mieleekiintoinen paikka ilman muuta mm. tilan kayton suhteen. Katu kulkee esim. lentokentan kiitoradan yli, ja lentoliikenne aihauttaa paitsi hirmuista melusaastetta myos ruuhkia Gibraltarin kaduille. Yopaikan etsinta oli vahan vaivalloista, mutta Emily hostellista loytyi huone. Lokit mesosivat pitkin yota, onneksi korvatulpat ovat mukana, ne ovat muutenkin osoittautuneet aiempia matkoja tarpeellisimmiksi. Koysiradalla nousin Gibraltarin Upper Rock -luonnonpuistoon ihmettelemman Euroopan ainoaa villia makaki-apinoiden laumaa, joka on kovin sosiaalinen yhteiso ja ilmeisin sopeutunut rooliinsa turistinahtavyytena. Alas vaelsin ykin jyrkkia portaita kuumalla kalkkikivikalliorinteella puiston itarinnetta. Kokemus sekin. Pelkka 1,5 kilometrin alastulo oli jo tyolas ja vaativa iltapaivasuoritus.

Paluu Espanjaan tuntui kovin virkistavalta ja mukavalta kuitenkin. Jotenkin brittilainen ilmapiiri tuntui vahan liian jaykalta Valimeren olosuhteisiin sitten kuitenkin, vaikka ihmiset olivat kohteliaita ja mukavan tuntuisia, eivat edes humalaiset australialaiset vaikuttaneet mitenkaan erityisen rasittavilta. Nyt suuntana Cadiz, mutta reittisuunnistus tuotti yllatyksen, kun paaduin 15 kilometrin kovin rosoiselle hiekkatietaipaleelle Ojenin laaksoon. Eika lapipaasysta ollut edes varmuutta, ja hamara lahestyi. Mutta reittivalinta oli sittenkin onnistunut ,kun viimein sain varmistuksen, etten joudu palaamaan samaa yksinaista ja polyistra reittia talaisin. Tuulivoimalapuistojen lomasta pujahdin kohti lantta ja sita oikeaa Cadizin-tieta. Kolmisen kilometria ennen risteysta viimeisten valonrippeiden turvin leiriydyin pensaikkoiseen rinnelehmihakaan.

Aamulla viitisenkymmenta nautaa vaelsi teltan lahettyvilta ylemmaksi rinteeseen paimenen huutaessa alempana. Muutama lahma pysahtyi tuijottelemaan olemustani. Paluu Atlatin rannikolle oli mukavan vilpoinen, tama tarkoitti sita, etta lahes koko iltapaivan pysty polkemaan. Tosin otin puolen tunnin nokoset pinjaikon varjossa. Illalla suunnistu kohti Cadizia oli matkan vaikein urbaani suunnistus. Cadiz on parin penkereen mantereeseen yhdistava saari, jota reunustavat meri, soinen hetteikko ja iso lahti, eika kaupunkiin oikein ole muuta kuin moottoriliikennetieyhteys. Erinaisten harhailujen jalkeen poljin suosiolla valtavaylan pientareella viimeiset kahdeksankilometria, en lahtynyt enaa etsimaan kinttupolkuja soisen maaston mattailta. Pimealla menetin Cadizin isossa vanhassakaupungissa taysin suuntatajuni ja harhailin hienoilla kujilla.

Nyt on edessa viimeinen kuuden paivan vaellus Malagaan. En halua palata helpompaa reittia rannikkoja pitkin vaan suuntaan vuoristoon Rondaan ja sielta ehka ihan loppupatka rannikkoa. Tiedossa on luultavimmin raatamista, epatoivoa ja hienoja hetkia. Mutta aikaa pitaisi olla riittavasti, eli kiire ei varsinaisesti aiheuttane stressia.

Lainaus

Polkupyörällä Andalusiassa: Meknes, Marokko, 805 km

Matti Rämö — Thu, 05 Jul 2012 18:08:51 +0000

Kohta viikko Afrikassa, ja olo alkaa maistua lomalta. Ratkaisevaa oli levata Fesissa pari paivaa ilman mitaan ihmeempia suunnitelmia. Saavuin Fesiin psykofyysisesti aivan uupuneena. Olin viettanyt edellisillan taydessa ja savuisessa kahvilassa karsimassa jalkapallofanin tuskaa. Onneksi ottelua ei tarvinnut seurata Andalusiassa sentaan, kahvilan vaki oli kummankin joukkueen puolella. Yo sujui paikallisen Matkahuollon hieman kuumassa majatalossa kehnonlaisesti, mutta siihen ei vaikuttanut yhteisparvekkeen ovi, jossa oli miehen mentava reika, kun osa ovipaneelista oli rikki. Olin silti niin turvallisin mielin, etta uskalsin nukkua korvatulpat korvissa.

Seuraavan paivan tavoita ei oikeastaan ollut edes paasta 120 km Fesiin saakka, mutta reitti oli helpohko eika kuumuus raastanut pahasti, siis ennen klo 14:ta. Fesissa odotti Pasilan tyopaikkaruokalan tuttu kokki, joka on kylailemassa vanhampiensa kotona. Kun epailin tekstiviestitse, etten taida kuitenkaan paasta perille viela maanantaina, Aziz kertoi, etta loppuosuus on helppo Fesiin ja voin majottua hanen isansa luo. Tama kannusti yrittamaan. Ja tosiiaan laskuja oli paljon eika nousutkaan olleet pahoja, mutta sitten iski iltapaivauuvahdus aivan taysilla. Kuumuus hiipi koko ajan pahemmaksi, eika ruoka oikein ollut maistunut. Ja noutaja tuli viisi kilometria pitkassa kohtuullisessa nousussa. Kilometri eteenpain, 30 minuuttia pientareella maaten; kilometri eteenpain, 40 minuuttia pientareella maaten jne. Mutta Azizin vakuutus, etta sitten homma on alamakea sai jatkamaan. Kummallista kuinka jo kolmen kilometrin lasku virkistaa. Sitten kilometrin nousu kitkutellen ja hamaran laskiessa euforinen serpentiinihurjastelu kohti Fesin laaksoa. Juuri ajoissa ennen pimeaa, etta laskettelusta paasi nauttimaan lahes jarruttelematta. Mutta viimeiset 14 kilometria pimeassa olivat vahan vaikeat.

Perilla sain lampiman vastaanoton, oman huoneen ja matkan parhaan aterian, itse asiassa monta matkan parasta ateriaa. Kaksi paivaa Aziz jaksoi karsivallisesti tulkkailla kotona ja kaupungilla, kun valtelimme valtavan vanhankaupungin kujilla. Unesco arvelee, etta Fesin vanhempi medina, niita on kaksi, on maailman suurin autoton urbaani alue, asukkaita kujien varsilla on 200 000. Kuumuuden vuoksi iltapaivalla ei tosin kannattanut paljoa liikuskella, niinpa paivaunilla paikkailin alkumatkasta ehtyneita voimia.

60 kilometria Fesista lanteen on toinen hieno vanha kaupunki, jossa on iso medina, Meknes. Taalla paikallistin medinasta riad-majatalon. Riadit ovat kuin pienia museoita kauniine ja vehreine sisapihoineen. Seinat pursuavat taidetta, samoin kalustus pienine yksityiskohtineen. Toki 45 euroa/yo on matkabudjetilleni aika iso summa, mutta kylla mieli virkistyy, kun voi levata kauniissa ymparistossa. Espanjassa taman kauneuden hain luonnosta.

Seuraavaksi kohti pohjoista, mutta rannikon kautta tasaisia maita vain pikkukumpujen yli. Olen haudannut alkuperaisen ajatuksen kiipeilla vuorilla myos Marokossa. Keli on siihen ihan liian raju.

Lainaus

Polkupyörällä Andalusiassa: Taza, Marokko 625 km

Matti Rämö — Sun, 01 Jul 2012 17:11:44 +0000

Vajaa kaksi viikkoa takana ankaraa mutta mielenkiintoista vaantoa. Epatoivoa, kauniita hetkia, hikea. En heti muista yhta rajua etappisumaa kuin Andalusian viikko.

Pohjalla oli ihan vahan kesken jaanyt toipuminen flunssasta, eli viimeistelyharjoittelu jai valiin. Lentokin oli farssinpuoleinen. Helsingissa matkatavarani saivat Madridin-tunnukset, onneksi huomasin erheen, ja vaikka laukku oli jo lahtenyt hihnalle, virhe saatiin korjattua. Malagan-lentokin oli myohassa yli kolme tuntia, mika tarkoitti sita, etta sain karavaanini lahtokuntoon klo 4. Ei enaa kannattanut menna nukkumaan, mika oli lopulta onnekas asia, silla paasin matkaan paivan viileimpaan aikaan.

Kaupungista nousu Leon-solaan alkoi klo 7, kun aamu alkoi sarastaa. Yhden jalkeen olin 900 metria korkeammalla. Maisemat hillittoman kauniit, mutta voimat kaikonneet, ja lampotila keikkui 33 asteen tienoilla niinkin korkealla vuoristossa. Sama teema toistui monta kertaa viikon aikana eri vivahtein. Paivamatkat vaihtelivat 15-65 km:n valilla. Hienojen laskujen jalkeen edessa oli raastavia nousuja usein rytmissa 20-30 minuuttia polkemista, 30-40 minuuttia lepoa.

Rajuin oli nousu Sierra Nevadalla. Kahdessa paivassa hivuttauduin 600 metrista 3400 metriin, paivamatkat 25 ja 15 km. Mutta henkisesti nousu oli selkea: ylos kilometri kerrallaan, eika jatkuvaa laskujen ja nousujen vaihtelua. Eli paamaara oli selva, ja lampotilatkin laskivat alle 30:een 2000 metrissa. Loppunousun jyrkkyys tosin kasvoi samaa tahtia, jalkimmaisen paivan 15 km taittui yli 8 tunnin taiston jalkeen. Lampotila pysyi 20:n tienoilla ylos saakka, mutta tuuli yltyi paikoin rajuksi. Ihan viimeiset serpentiinit piti taluttaa, kun kaltevasta ja muhkuraisesta sorapinnasta ei saanut enaa tarpeeksi otetta. Asfalttia riitti 3000 metriin saakka, tosin routa oli sen moyhentanyt paikoin aika pahaan kuntoon. Moottoriliikenteen estava puomi oli 2600 metrissa.

Ylhaalla Pico Veletan huipulla tarinoin nuoren milanolaisen maastopyorailijan kanssa. Sitten kun han lahti jain hetkeksi viela taivastelemaan maisemia manner-Espanjan toiseksi korkeimalta huipulta. Aika ihmeellista, etta pyoralla pystyi nousemaan nain ylos. Milanolainen tiesi kertoa, ettei Euroopassa paase tieta pitkin missaan yhta korkealle. Ihan ylhaalla ei ollut hyvaa paikkaa teltalle, mutta 100 metria alempaa loysin paikan soravaylan serpentiinisilmukan sisapuolelta pelkistetyssa rakkakivimaisemassa. Tuuli oli illalla viela ankara, mutta luotin Islannisa testattuun telttaani, ettei se repeydy. Kannoin isot kivet telttakiilojen painoksi (tamakin teema toistui lahes joka ilta Andalusiassa). Ja yolla tuuli tyyntyi, enka sittenkaan tarvinnut korvatulppia levottoman telttakankaan lepatuksen vaimentamiseksi.

Korkean paikan leirini ajatus oli testata vuoristotautiefektia, tuleeko sita, sen vuoksi ylos piti jaada yopymaan. Unen saanti oli vahan vaikeata ja uni levotonta omituisine aiheineen, tama kuuluu lievaan oireiluun. Niin myos aamuinen kevyt paansarky. Edellinen yo oli 2400 metrissa, eli nousu yopymaan 3300 metriin oli aika nopea ja lievat oireet olivat oletettuja. Mutta mitaan ihmeempaa ei sitten ollutkaan. Toki ilma oli ohutta, ja hengastyminen tavallista helpompaa, mutta mitaan ikavia oireita ei tullut. Leiria voi pitaa rohkaisevan onnistuneena.

Lasku Pico Veletalta on oma seikkailunsa. Olisin voinut huristella 40 km Granadaan suurimmaksi osaksi hyvaa tieta hurmoksellisessa tuiskeessa kestohymy kasvoilla. Mutta olin saanut kansallispuiston infosta varmistuksen, etta voin myos ylittaa harjanteen ja tulla etelapuolelta alas. Reitti oli ensimmaiset 10 km sen verran raju, ettei se olisi onnistunut motocross-pyoraa lukuun ottamatta millaan moottoriajoneuvolla. Vayla on joskus ollut kulkukelpoinen maastoautolla, eli se oli turvallisen levea, mutta karrypolku oli niin taynna isoja ja pienia kivia ja lohkareita, ettei "tien" reunalla kulki kaytannossa enaa kivien keskella kiemurteleva polku, joka oli paikoin rakkakivikkoa, jossa ei voinut ajatellakaan ajavansa. Pari kertaa piti taluttaa lumijaanteen reunustaa kostean pehmeaa maata. Ylhaalla ei siis enaa ollut yhtenaista lumipeitetta vaan satunnaisia laiskia. Jotkut paikat jouduin tyontamaan karavaaniani ylos rinteen poimuissa, mutta paaasiassa laskettelin kavelyvauhtia kolmisen tuntia. Valilla ihmettelin vuoren karua kaunautta seka kauriiden pikkulaumoja. Aurinko paistoi ja T-paita riitti hyvin 3000 metrissa, jota korkeutta polku suunnilleen seuraili monta kilometria hitaasti laskeutuen. Vaellus oli matkan hienoin hetki. Sitten kivinen kinttupolku vaihtui oikeaksi soratieksi, ja vauhti nousi kun aloin huristella 2800 metrista 1500 metriin. Matkaa tahan kului noin 20 km. Jarrut olivat lujlla, kun tulin vuoristoniityilta pinjametsan suojiin. Ja lampotila nousi koko ajan.

Ja tasta alkoi kaksi paivaa kestanyt kaunis kiirastuki hienoissa maisemissa. Hyvilla asfalttiteilla kaahailua serpentiinimutkissa, ja sitten kahden-muutaman kilometrin raastavia hellenousuja. Siis maisemat olivat aivan kasittamattoman upeita, mutta ei, ei kesa-heinakuussa pyoralla, ei hyva idea, silla aamun raikkaus on jo tyystin kadonut klo 10 mennessa eika kuumuus hellita kunnolla ennen klo 20:ta. Paivat olivat jatkuvaa vaantoa nestehukan ja hikoilun kanssa, juomaa kului 6-9 litraa paivassa. Lopulta olin niin tiltissa, etta jaksoin kavuta kohtuullisen loivaa 4 kilometrin nousua puoli kilometria kerrallaan kolmen tunnin ajan, ja paadyin epailemaan vahvasti koko polkaisureissun mielekkyytta. Vakavissani mietin pitaisiko homma lopettaa tahan. Tamahan on selkea viesti lepopaivan tarpeellisuudesta.

Kriisissa makasin kyljellani oliivipuun alla muurahaisten maisteltavana. Sain itseni sen verran kasaan kuitenkin, etta onnistuin paasemaan kolmen kilometrin paahan Alcolean kylaan ja kauppaan, ja viela pari kilometria pois kylasta serpentiinimutkan sivupolulta kukkulan taakse suojaan yoksi. Kauris kavi kuikulemassa 30 metrin paassa teltaltani. Ensin pelastyin sen raakaisevan viheltavaa huutoa, luulin aanta yolinnun toksahtavaksi lauluksi, sitten nain komean kauriin aivan viereisen pikkunyppylan harjanteella, ja se huusi toisen ja kolmannen kerran ennen kuin poistui. Puolikas kuu paistoi lampimassa yossa. Vaikeuksista huolimatta olin onnellinen.

Paatin kuitenkin jattaa valiin ylimaaraiset vuoristoajalut ja kaynnin spaghettiwesternien pyhalla maalla. Nyt suoraan Almerian satamaan ja Afrikkaan, siella on tiedossa tasaisempaa maastoa. Aamulla sain viela vieraita. Telttani oli noin sadan vuohen reitilla, ja pari niista kavi ihan lahella tuijottelemassa, etta mitas nyt tehdaan. Vanha paimen sai koiran avulla ne kuitenkin eteenpain.

Matka Almeriaan ei ollut ihan ongelmaton, silla pari pahaa nousua odotti laskettelun keskella, mutta selvisin ensimmaista kertaa yli 60 km:n paivaosuuden alas rannikolle. Almeriaa voin suositella lampimasti. Hieno, kuvauksellinen kaupunki. Kuin pieni ja siisti ja rauhallinen Napoli suorastaan. Tiedostan, etta kuvauksessani on useampikin ristiriitainen elementti, mutta siis ihmiset, kaykaa Almeriassa, jos siella pain liikutte.

Aamulla kantosiipialus Melillaan Afrikkaan. Kaupunki kuuluu siirtomaajaanteena yha Espanjalle. Maarajan yli Marokkoon. No, tunti siis kului passintarkastusjonon viuhkassa. Valilla jonottajat innostuivat huutamaan ja viheltamaan protestiksi; valilla tarkastaja tuli kopistaan ulos rayhaamaan vaelle. Tilanne oli kafkamaisen innostava. Ongelmana oli mm. se, etta luukulle tunki kasien kautta passipinoja, kun itse ihmiset olivat jossain syrjemmalla, eli suvun passit kerralla, mika ei tarkastajaa ilahduttanut, eika sekaan, etta hanen tyotaan yritettiin hoputtaa koputtelemalla ikkunaan. Oikeastaan symppasin tarkastajaa, joka yritti tehda toita vaikeissa ja vaativissa olosuhteissa.

Rahanvaihto onnistui sitten taksikuskien kanssa lennosta, ja tsakk, olin toisessa todellisuudessa. Paluu Marokkoon 29 vuoden jalkeen tuntui aika ihmeelliselta aikamatkalta. Mutta nyt pyoralla, ja mahdollisuudet kokea aivan uusi nakokulma muuttuneeseen maahan. Alkuvaikutelma toi vahvasti mieleen vuoden 2007 saapumisen Tunisiaan. Liikenteen kaytannot pitaa mieltaa hieman eri nakokulmasta, eli pyoran paikka tielta kylla loytyy, kun vahan tutkailee. Ihmiset kannustavat, myos toottaily tarkoittaa kannustamista. Tunisiassakin telttailu jai melkein kokonaan, koska "tyhjaa" tilaa ei ole samalla tavalla. Vahintaankin vuohet paimenineen ovat osallistumassa aamutoimiin katsojina. Taytyy tutkailla viela, mutta nyt kolmen ajopaivan jalkeen telttailukoordinaatit ova viela hakusessa. Keli on ollut vahan helpompaa kuin Andalusiassa, ilma on kuivempaa, ja tuulikin on lieventanyt helletta. Lisaksi on ollut rentouttavaa polkea pitkat patkat ihan puhdasta tasankoa, eli kuumuus ei sillakaan lailla raasta. Toisena Afrikan-ajopaivana paasin perati 115 km, mika oli psykologisesti tarkea viesti siita, etta karavaani kulkee sittenkin.

Lainaus