Blogit - Tshernobyl

Polkupyörällä Himalajalle: kolme viikkoa lähtöön

Matti Rämö — Sat, 28 Jun 2014 00:31:05 +0000

Polkaisureissun lähtöä edeltävät viikot ovat yleensä hektisiä ja sekavia. Tällä kertaa aloitin valmistautumisen hyvissä ajoin perussyndrooman välttämiseksi. Mutta asiat alkoivat mennä omaa ennakoimatonta rataansa, ja tälläkin kertaa viimeiset viikot ovat hektisiä ja sekavia.

Odottamaton tekijä tuli vastaan silmälääkärikierroksella. Kuvittelin lievien näköongelmieni johtuvan ikänäön harppomisesta, mutta kolmas alan spesialisti antoi vahvistavan diagnoosin: sarkoidoosi on mennyt silmiin. Vuonna 2002 keuhkoista ja vatsastani todettu sairaus, immuunijärjestelmän häiriötila, joka ajoi minut kurjaan kuntoon ja sitten kannusti nousemaan satulaan terapoitumaan, on aktivoitunut uudestaan vuosikymmenen viiveellä. Ikävä uutinen oli niin yllättävä, etten ensin oikein edes ymmärtänyt kuulemaani. Selkeät oireet ovat toistaiseksi rajautuneet ”vain” silmäpohjan solumuutoksiin. Kortisoninappien sijasta sain ensihoidoksi kortisonipiikit silmäpusseihin.

Ehdin jo miettiä, voinko lähteä matkalle ollenkaan, mutta kohtuullisen lieviä näkövaikeuksia ja yöhikoilua lukuun ottamatta kunto on hyvä ja pyörä kulkee. Miksen lähtisi? Jos urakka osoittautuu liian rankaksi vuoristossa, sitten teen alkuperäisestä suunnitelmasta poikkeavan lenkin. Epävarmuuttani tosin lisäsi se, että kapseleina otettavan lavantautirokotuksen kolmannen vaiheen jälkeen olo tuntui hieman oudolta. Vaikuttiko sarkoidoosi rokotusvasteeseen? Kuvittelinko vain? Vai johtuiko reaktio ”islantilaisen kesäsään” aliarvioimisesta pyörälenkeillä? Vai huonepölyn yliannostuksesta? Jokin alitajuinen tietoisuus siitä, että käynnissä on elämänvaiheen muutos sai minut ottamaan viikon loman koko kotini ylösalaisin mylläämiseen, ja nielin urakalla vuosien pölykerrostumia, ehkä joukossa oli myös Tshernobylin aikaisten laskeumien jäänteitä, vaikka tällä kertaa ruokakaapin perukoilta ei löytynytkään enää Neuvostoliitossa valmistettuja makrilleja.

Sarkoidoosin viedessä päähuomion muut matkan valmistautumisvaiheen asiat ovat jääneet taka-alalle. Kolerarokotus on yhä nauttimatta, eikä apteekeista ole vielä löytynyt vuoristotaudin lääkettä. Ehkä se pitää tilata erikseen. Tuttu lääkäri puolestaan ehdotti maltillisia päivittäisannoksia Viagraa ääreisverenkierron helpottamiseksi keuhkoissa. Viagraa onkin määrätty kiipeilijöille, mutta jatkopohdintojen jälkeen päädyimme siihen, etten ehkä sittenkään ole nousemassa ihan niin korkealle. Itse olin huolissani sivuvaikutuksista, jotka voisivat häiritä polkemista.

Myös Intian-viisumi on tuottanut ylimääräisen yllätyksen. Ponnistelin on line -kaavakkeen kanssa ankarasti pari tuntia ja jouduin mm. määrittelemään uskonnollisen elämänkatsomukseni, mikä ei ollut ihan ongelmaton kohta. Kaavakkeen kenttä, johon piti listata viimeisen 10 vuoden ulkomaanmatkojen kohteet osoittautui liian pieneksi ja kaatoi kahdesti operaation. Kaiken tämän jälkeen en jaksanut enää olla tarpeeksi varovainen ammattini määrittelyssä, ja vasta suurlähetystössä ilmeni, ettei journalisteille myönnetä turistiviisumia ollenkaan. Edellisellä Intian-matkalla ei tällaista pulmaa ollut. Journalistiviisumi taas rajoittaa viisumin kestoa sekä maahantulokertojen määrää. Mutta miten siihen suhtautuvat viranomaiset, joiden kanssa joutuu joka tapauksessa tekemisiin Intiassa? J-viisumin lisämaksun maksamisessa viikkoa myöhemmin kävi ilmi, ettei Helsingin Kulosaaren Nordeassa voi maksaa laskuja ollenkaan ilman pankin automaattikorttia. Poljin jonottamaan Hakaniemen konttoriin, jossa aikaa kului ylivilkkaassa sosiaalisessa ympäristössä niin paljon, etten enää ehtinyt ajoissa takaisin Kulosaareen. Viisuminhaku alkoi saada absurdeja piirteitä. Vasta kolmas Kulosaaren-käynti johti hakemuksen onnistuneeseen jättämiseen.

Täyspäiväinen siivoaminen keskeytti ajoharjoittelun ja viivästytti uuden 26-tuumaisen matkapyörän testaamista, mutta nyt olen ensimmäiset parisataa kilometriä ehtinyt polkaista luottomekaanikon luomuksella, ja hyvältä Thorn-teräsrungon ympärille kasattu retkipyörä tuntuu. Monivuotinen Kulkuri-kumppanihan varastettiin viime kesänä Odessassa kesken Istanbul-reissua, eikä Odessan-hankinnalla uskalla lähteä vuoristoon, vaikka se kulkeekin yhä mukavasti Helsingin Keskuspuistossa. Testiajot retkikuorman kanssa ovat yhä polkematta. Pyörän lentolaatikko ja joitakin varaosia puuttuu vielä, varsinkin kun en ole aiemmin lähtenyt matkaan 26-tuumaisella menopelillä. Odessan-pyörä valmisti tähän muutokseen, jota ovat vuosien varrella suositelleet useammatkin pitkänmatkan polkijat, sillä 26-tuumaiset pinnat kestävät paremmin iskuja, joita ei voi reissussa välttää, kun hurauttaa kuorman kanssa erikokoisiin kuoppakokoelmiin tien päällä.

Kuoppiin ajoa on tiedossa varsinkin kun on lähdössä matkaan monsuunisateiden aikaan. Hieman huolestuneena olen seuraillut monsuunin alun viivästymistä Gangesin tasangolla. Lämpötilat ovat olleet viime viikkoina matkan alkupisteessä Delhissä yli 40 astetta päivällä ja noin 30 astetta yöllä. Määränpäässäni Ladakhin laaksossa 3500 metrissä ovat päivälämpötilat pikkuhiljaa kivunneet 20 asteen tienoille, vielä toukokuussa tiedossa olisi ollut islantilaista kesäkeliä. Yölämpötila on nyt 10 asteen paikkeilla. Tasangon ja Ladakhin laakson lämpötilaero on kaventunut 30 asteesta 20 asteeseen. Sateen jakautuminen reitille tulee olemaan epätasaista, mutta tasangon kosteiden päivien jälkeen keli muuttuu kuivemmaksi. Vaihtelevaa säätä on joka tapauksessa odotettavissa, ja sadeviitalle on käyttöä. Olen hankkinut myös uudet kenkien sadesuojat. Om mani padme hum -mantran avulla yritän virittäytyä Himalajan taajuuksille.

Lainaus

Leppoistaja uhkaa Pohjolan Japania

Timo Harakka — Thu, 09 Aug 2012 06:50:16 +0000

1980-luvulla haaveiltiin, että Suomesta tulisi Pohjolan Japani. Ihailimme järjestelmällisyyttä, kekseliäisyyttä ja käytännöllisyyttä, jotka nostivat Japanin teolliseksi suurvallaksi. Ainakin päättäjät ihailivat myös kansan kuuliaisuutta ja kurinalaisuutta.

Sitten alkoi paljastui kääntöpuoli. 1990-luku oli hukattu vuosikymmen, kun jäykkä yhteiskunta ei enää pysynyt kilpailussa mukana. Kasvu loppui, velka paisui, poliittinen korruptio yltyi.

Sendain maanjäristys 2011 ja Fukushiman ydinlaitoskriisi paljastivat japanilaisen yhteiskunnan heikkouden järkyttävällä tavalla. Hierarkisesta byrokratiasta ei herunut tietoa, jos herui, se ei ollut luotettavaa.

Oli sokki, että maailman tehokkaimmaksi luultu yhteiskunta sekoili ja salaili samalla tavalla kuin Neuvostoliitto Tshernobylin suhteen neljännesvuosisata aikaisemmin.

Tätä painajaista ennakoi jo 1999 Amélie Nothombin romaani Nöyrin palvelijanne. Se on vuorossa 10 kirjaa vallasta –sarjassa, jonka vieraana on Kansallisoopperan tuleva taiteellinen johtaja Lilli Paasikivi.

Teoksessa länsimainen nainen menee innokkaana kääntäjäksi japanilaiseen suuryritykseen, mutta joutuu aivan pohjalle. Amélie päätyy lopulta tehtävään, joka konkretisoi suomalaisen työelämäkeskustelun käsitteitä.

”Mua huvitti, kun tuli muutama vuosi sitten tämä uusi sana, paskaduuni. Nuori sukupolvi haluaa olla juontajia tai mediassa, kukaan ei halua tehdä niin sanottuja paskaduuneja. Romaanissahan on tarjolla p-duunia vaikka kuinka. Yritit tehdä sitä, missä oma talentti olisi hyödyttänyt yritystä eniten, mutta mitä yritys teki sinulle? Alensi kaakelin kiillottajaksi”, summaa Lilli Paasikivi.

Vessansiivoojaksi päätyvän maisterin tarina on kansainvälinen menestyskirja. Syy saattaa olla se, että Nöyrin palvelijanne ei sittenkään kerro Japanista, vaan yleispätevästi työpaikan vallankäytöstä.

Vakituinen palkkatyö käy yhä harvinaisemmaksi, ja yhä useampi suorittaa ulkoistettuja projekteja vihamielisessä ympäristössä, havaitsee vakiovieras Anna Kortelainen.

”Luulen, että suomalaisiltakin työpaikoilta löytyisi tarinoita määräaikaisuuksista: miten määräaikaiselle ja pätkätyöläiselle koko ajan osoitetaan paikkaa. Kulkukortista tai koulutuksesta tai tiedonkulusta saisi aika samantyyppisen farssin.”

Modernin globaalin bisneksen naamion alta paljastuvat vuosituhansia vanhat vallankäytön muodot: kunnian puolustaminen ja kasvojen säilyttäminen.

Tämä ei koske vain Japania. Monikansallisissa pankeissa kaikki hienostunut markkina-analyysi ja matematiikka peittävät perimiehisen kukkotappelun, jossa tähtitieteellisillä voitoilla ei tyydytetä mitään todellisia tarpeita, vaan osoitetaan oma asema alfa-urosten keskinäisessä, loputtomassa statussodassa.

Ja kun laajennetaan mittakaavaa, kapitalismin todelliset kasvot eivät ole leppoisan kyläkauppiaan, vaan velkojaan perivän moottopyöräjengiläisen karvainen turpa.

Tämän haluamme mieluummin unohtaa. Työpaikoillakin armeijamainen käskytys on out, sillä töissä pitää viihtyä, luoda ja innovoida. Mutta onko itsenäisten tiimien vapaa työskentely sittenkin vain sumuverho, joka kätkee entisen tai vieläkin ankaramman kurin ja vallankäytön? Suurin ero on se, että työntekijä ei saa enää edes valittaa.

Vanhaan duunarieetokseen kuuluu sentään vapaus työstä välittömästi, kun tehtaan pilli viheltää. Samoin Amélie, vaikka onkin vessansiivooja – tai juuri siksi – tajuaa olevansa sittenkin vapaampi kuin esimiehensä ja esinaisensa. Heidän elämänsä määrää työ, ja yksin työ.

Anna Kortelainen ihailee päähenkilön vahvuutta: ”Hän kertoo, että hänen muistinsa alkoi toimia kuin vessa – ’vedin sen iltaisin´.”

Ei mikään ihme, että elinkeinoelämä vastustaa verisesti leppoistamista, jossa työntekijät vapaaehtoisesti keventävät vastuitaan ja tyytyvät pienempään palkkaan. Siinähän työntekijä kaappaa vallan itselleen, ja ottaa elämänsä haltuun.

Onneksi Suomi ei siis ole Pohjolan Japani. On jopa heitä, joille maksetaan palkkaa omasta intohimosta.

Sellainen onnekas on Lilli Paasikivi, joka kertoo, millaista on keittää teetä sinfoniaorkesterin säestyksellä.

Tervetuloa 10 kirjaa vallasta –keskusteluun 9.8. klo 21:05, TV 1.

Kuuntele teksti radiokolumnina Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelmassa tästä.

Lainaus