Blogit - kulttuuri

Viihde on kulttuuria, kulttuuri on viihdettä

Ville Vilén — Tue, 10 Feb 2015 09:30:35 +0000

Ville Vilén johtaa Ylen Luovat sisällöt yksikköä, jossa tehdään, tuotetaan ja hankitaan kaikki Ylen kotimainen, suomenkielinen kulttuuri- ja viihdetarjonta.

Hätkähdin hieman, kun luin uutisen, jonka mukaan 56 prosenttia suomalaisista leikkaisi kulttuurin tukea. Samassa listassa toki leikkailtiin monia muitakin tärkeän oloisia asioita, mutta taloudellisesti vaikeina aikoina tuntuu kulttuuri aina joutavan romukoppaan.

Ylen kulttuuritehtävä on juuri nyt entistäkin keskeisempi. Kulttuuri ja viihde tulkitsevat kansakunnan elinvoimaa, ne välittävät sitä. Ne ovat sitä. Ja uutta elinvoimaa Suomi ja suomalaiset juuri nyt tarvitsevat.

Informoida, viihdyttää, sivistää

Kulttuuri ei ole markkinaosuuksia eikä miljoonayleisöjä, vaan pieniä kohderyhmiä ja erilaisia elämyksiä.

Mikäli Yle hamuaisi kulttuurin ja viihteen keinoin markkinaosuuksia mediassa, me tuskin esittäisimme televisiossa parhaaseen katseluaikaan klassista musiikkia, tiedettä tai intialaisia elokuvia. Näin teemme, jotta tavoitamme niiden ystävät. Sen lisäksi esitämme draamaa ja musiikkia lapsille, rakkaimpia runoja, äänitaidetta ja monenlaista musiikkia näiden eri lajien ystäville. Ja paljon muuta.

Eurooppalaisen julkisen palvelun yleisradiotoiminnan perustehtävä ponnistaa kolmesta peruslähtökohdasta: julkinen palvelu informoi, viihdyttää ja sivistää.

Kulttuurin ja viihteen eroa on vaikea määrittää. Sitä on myös aivan turha määrittää. Korkea ja matala kulttuuri ovat hapettuneita käsityksiä ja eilispäivän yrityksiä arvottaa luovuudesta kumpuavia sisältöjä paremmusjärjestykseen. Yksi viihtyy Bachin seurassa ja toinen tutkii koko elämänsä Tähtien sota -saagaa. Kysymys on kunkin lajityypin omista laatukriteereistä. Kaikkea voi tehdä hyvin ja huonosti.

Suomi ilman Euroviisuvoittoa?

Helpoin tapa kritisoida Yleä, on sanoa, ettei sen pidä tehdä viihdettä. Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen.

Ensinnäkin kulttuurin ja viihteen ero ei ole määriteltävissä. Ihminen on kokonainen. Hän nauraa, itkee, puhuu asiaa ja pilkkaa. Hän ajattelee loogisesti ja kuvittelee – yhtä aikaa. Siksi kokonaisen ihmisen ja kokonaisen maailman luominen ja esilletuominen julkisen palvelun mediassa on tätä kaikkea. Se on asiaa, se on sirkusta, se on faktoja ja elämyksiä.

Urheilu ja vaalit yhdistävät kansakuntaa. Niin tekee myös suuri viihde. Millainen olisi Eurooppa ilman yleisradioyhtiöiden Euroviisuja? Tai Suomi ilman Lordin voittoa? Yhtä tyhjä, kuin Suomi ilman jääkiekon MM-voittoja tai Paavo Nurmen tai Lasse Virénin juoksuja. Kansakunta vailla kokonaista historiaa.

Yle-lakiin on kirjattu Ylelle velvollisuus tehdä kulttuuria ja virikkeellistä viihdettä. Näin siksi, että ne rakentavat olemassaoloamme, ihmisyyttämme. Ajattelua, kieltä ja keskusteluja. Jo roomalaiset tiesivät, että ihmiset tarvitsevat leipää ja sirkushuveja. Tästä syystä kulttuurin lisäksi myös virikkeellinen viihde on julkista palvelua ja olemme näiden kokonaistarjonnasta tehneet Ylessä mielestäni onnistuneen tulkinnan.

Rakkauslauluja ja Sibeliusta

Yle ei ole lähtenyt mukaan kilpailemaan maailman suurimmista viihdeformaateista kuten Idols tai Voice. Olemme halunneet luoda ja kokeilla uusia, suomalaisia koskettavia viihdekonsepteja, joista syntyy kenties myös kotimaisia kulttuurituotteita kansainväliseen vientiin.

SuomiLove on hyvä esimerkki sellaisesta viihteestä, jota haluamme tehdä. Se on yhdessä tuotantoyhtiön kanssa kehitelty alkuperäinen suomalainen formaatti, jossa on vahva tunnekokemuksellinen ote. Suomalaisten rakkaustarinoiden kertominen on mielestäni julkista palvelua jos mikä.

SuomiLove on kulttuuria ja viihdettä. Toivottavasti suomalainen osaaminen myös matkustaa maailmalle sen mukana. Ja Sibeliuksen sinfoniat ovat jo matkalla. Kattava televisiosarja ja RSO:n konserttimatka Kiinaan ja Japaniin ensi syksynä on suomalaisen kulttuuriviennin ponnistus vailla vertaa.

Lainaus

Kirjojen lyhenevä elinkaari

Axa Sorjanen — Wed, 11 Dec 2013 07:49:55 +0000

Syyskauden viimeisessä Stradassa pohditaan syitä kirjojen yhä lyhyemmille myyntikausille.

Uusi kotimainen kaunokirja on täyteen hintaan myynnissä neljä-viisi kuukautta, sen jälkeen se putoaa alennuslaareihin. Jos painos ei sitä kautta lopu, nopeimmillaan jo vuosi ilmestymisestä loppupainos makuloidaan, eli tuhotaan.
Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että kannet revitään käsin irti jätteiden kierrärtystä koskevien määräysten vuoksi. Sen jälkeen sivut silputaan ja koko roska kärrätään kaatopaikalle.
Vain muutama nimekäs kirjailija ja tärkeimpien kirjallisuuspalkintojen voittajat säästyvät tältä armottomalta myllyltä.

Makulointi, kavereiden kesken makkelointi on osa isompaa vyyhtiä, johon vaikuttavat monet asiat.

Kirjojen saama julkisuus valtamediassa on vähentynyt rajusti kritiikkien määrän romahdettua viime vuosina. Nopeasti lisääntyvät kirjallisuusblogit eivät ole kaupallisesti onnistuneet täyttämään aukkoa. Perinteisen kulttuurijournalismin merkitys kirjojen myyntiin on sekin laskenut, viihteellisempi julkisuus on jatkuvasti yhä tärkeämpää. Keskeisimmän ostaja- ja lukijaryhmän tavoittavien naistenlehtien merkitys kasvaa koko ajan. Henkilöinä julkisuutta kiinnostavat ja siellä viihtyvät kirjailijat ovat etulyöntiasemassa.

Painokulujen halvennuttua on alalle tullut paljon uusia toimijoita, lähinnä pienkustantajia. Samalla myös omakustantaminen on yhä halvempaa. Kun vakiintuneet vanhat kustantajat ja muutama suurempi uudehko peluri jatkavat lähes entisellä julkaisuvolyymillaan, ilmestyy Suomessa kirjoja enemmän kuin koskaan. Lähes 2000 kaunokirjallista teosta vuodessa, siis enemmän kuin viisi päivässä. On itsestään selvää, että kaikille ei riitä julkisuutta, eikä viisi kirjaa päivässä voi nousta puheenaiheeksi tai ylittää julkisuuskynnystä.
Lukijalle nimikkeiden määrä ei ole ongelma, kuin korkeintaan siinä mielessä, että moni potentiaalisesti kiinnostava kirja jää huomaamatta. Sen sijaan kustantajille ja kirjoittamisella eläville kirjailijoille se on, tosi-tv -suomella, haastavaa.

Kirjakauppa-ala on viime vuosina keskittynyt nopeasti. Suurimman ketjun, Suomalaisen Kirjakaupan merkitys on kasvanut. Kun kahden merkittävän kustantajan, Otavan ja Liken, kanssa samaan Otava-konserniin kuuluva Suomalainen kirjakauppa on muuttanut liikeideaansa paperikaupan suuntaan ovat kirjojen myyntikanavat tosiasiallisesti vähentyneet.
Suomalaisen kirjakaupan tiimarisaation seurauksena elämme tilanteessa, jossa kirjoja ilmestyy enemmän kuin koskaan, mutta kunnon jakeluun pääseviä nimikkeitä on vähemmän kuin koskaan.
Otavaa ja Likeä lukuunottamatta suurtenkaan kustantajien, vakiintuneiden kirjailijoiden hyvät kritiikit saaneet kirjat eivät välttämättä pääse Suomalaisen myyntiin.

Kun kirjat lepäävät varastoissa, niistä tulee ongelma. Ennen kaikkea kustannusyritysten kirjanpitäjille. Verottaja vaatii varastojen arvojen kirjaamista taseihin. Samalla nykyisen tulkinnan mukaan kirjan arvon saa vähentää nollaan viidessä vuodessa 20 % tasaerin. Tämän vuoksi parina ensimmäisenä vuonna kirjat varastoissa rasittavat kustantajien taseita. Siksi silppuri kutsuu.
Neljännen vuoden jälkeen taas kirjan laskennallinen arvo on niin pieni, että se ylittää laskennalliset varastointikulut. Ja silloin on viimeistään aika makkeloida.
Käytännössä kaikki merkittävät kustantajat Likeä lukuunottamatta makuloivat myymättömät kirjat. Nykyään teoksia yleensä tarjotaan omakustannushintaan niiden tekijöille ennen hävittämistä. Tämä tarkoittaa kahden- kolmen euron kappalehintaa.

Tuhottaville kirjoille on etsitty myyntikanavia, mutta toistaiseksi mikään malli ei ole vetänyt kovin hyvin. Kirjatori-ketjun kautta joitain eriä saadaan myytyä ja Keskisen kyläkaupan halvat kirjaerät ovat juuri näitä teoksia. Ne eivät kuitenkaan pura varastoja. Antikvariaattien, divarien, pitäjät eivät yleensä innostu poistoeristä, sillä niistä saadaan huonompi kate kuin käytetyistä kirjoista ja yhden ja saman nimikkeen useiden kappaleiden myynti on työläämpää kuin perinteinen divarikauppa.

Ratkaisua on etsitty kehittyneestä painotekniikasta. Siitä, että kirjoja on taloudellisesti mielekästä painaa yhä pienempiä eriä. Ääritapauksessa jopa on demand -tyyppisesti kirja kerrallaan tilausten tullessa.

Alalla uskotaan, että nyt elätään murrosvaihetta ja jonkin ajan päästä e-kirjan läpimurto ratkaisee sekä elinkaari- että varastointiongelmat. Suomessa kuitenkin sähkökirja on lähtenyt myymään nihkeästi. Lähitulevaisuudessa, parin kolmen vuoden päästä sille ennustetaan 10-15 % markkinaosuutta, kun Iso-Britaniassa e-kirjan osuus on jo nyt 25 %.
Yksi syy on suomalaisten vahvoissa lukutottumuksissa, toinen lahjaksi ostettavan kirjan poikkeuksellisen suuri kaupallinen merkitys (joka näkyy alan yhtenä myyntikautena, reilussa kuukaudessa isänpäivästä jouluun tehdään euromääräisesti 40 % vuoden kirjamyynnistä) .
Lisäksi sähkökirjan nousemista jarruttaa painettua kirjaa kovempi alv. (24 % vs. 10 %).
Suomalaisten sähkökirjamarkkinoiden erikoisuus on vielä se, että vain kirjojen lukemiseen tarkoitetut Kindlen kaltaiset laitteet eivät ole lyöneet täällä läpi ja tulevat sähkökirjat tullaan myymään pääasiassa tabletteihin. Tämä ja laitteiden eri formaatit tekevät e-julkaisusta teknisesti monimutkaisempaa ja kalliimpaa.

Perjantaina 13.12. Yle TV1:ssä nähtävässä Stradassa aiheesta puhuvat Kritiikin uutisten päätoimittaja Aleksis Salusjärvi, kirjailija Jyrki Kiiskinen sekä Suomen kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho.

Tässä jo nyt heidän haastattelunsa leikkaamattomina kiinnostuneille:

Perjantaina nähtävä Strada päättää kahden ja puolen vuoden rupeamani sarjan toimittaja-ohjaajana.
Kiitän erinomaisia haastateltavia yhteistyöstä, tietäviä lähteitä merkittävistä keskusteluista, välillä kiihkeitäkin katsojia palautteesta ja toimituksemme työtovereita työtoveruudesta.
Ensi vuonna on uusien kujeiden aika.

Lainaus

Kuinka selvitä siitä, että selvisi keskitysleiristä?

Axa Sorjanen — Tue, 22 Oct 2013 11:12:38 +0000

Ruotsalaisen toimittajan Göran Rosenborgin kirja Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista voitti Augustprisetin, Ruotsin Finalandia-palkinnon.

Se kertoo Auschwitzin keskitysleiristä selvinneen Rosenborgin isän tarinan. Ydin on siinä kuinka Göranin isä yrittää jatkaa elämäänsä vieraassa maassa, Ruotsissa. Taidokkaasti isän ja pojan dialogiksi kirjoitetun kirjan suuri kysymys kuuluu: onko mahdollista selvitä siitä, että vastoin kaikkia todennäköisyyksiä selviää hengissä jostain niin äärimmäisestä ja hirvittävästä kuin natsien keskitysleristä?

Göran Rosenborgin haastattelu nähdään Stradassa perjantaina 25.10. Samassa jutussa myös Suomessa vieraileva hollantilainen Modern Hotel -nukketeatteri, jonka Auchwitzia käsittelevä esitys KAMP nähdään Espoon Kaupunginteatterissa.

Tässä kuitenkin jo nyt Göran Rosenborgin haastattelu leikkaamattomana.

Lainaus

Tuomari Nurmion Strada-haastattelu lyhentämättömänä

Axa Sorjanen — Tue, 08 Oct 2013 13:47:19 +0000

Suomalaisen kevyen musiikin jättiläisiin kuuluva Tuomari Nurmio puhuu suhteestaan slangiin ja pohtii muusikoiden mahdollisuuksia elättää itsensä.

Nurmion haastattelu nähdään Stradassa perjantaina 11.10., Stradan blogissa sen voi katsoa lyhentämättömänä jo nyt.

Lainaus

Kirjaviennin hämärät luvut

Axa Sorjanen — Fri, 27 Sep 2013 15:23:00 +0000

Miten kirjallisuutta viedään maailmalle?

Yksinkertaistaen kolmella tavalla:
Suurilla kustantamoilla on omat tähän keskittyvät foreign rights –osastonsa, jotka periaatteessa edustavat kaikkia kustantamon kirjailijoita.
Sen lisäksi Suomessa on viime vuosina alkanut yksityinen agentuuritoiminta, jolloin agentti periaatteessa voi edustaa ketä tahansa kirjailijaa.
Lisäksi muutamalla suomalaisella kirjailijalla on ulkomainen, useimmiten ruotsalainen agentti tai agentuuri.

Vuonna 2013 ajatus siitä, että olisi olemassa merkittävää julkista tukea saava vientiala, jolta ei saa kattavia tilastoja vientimääristä tai talouden lukuja, tuntuu mahdottomalta. Kirjallisuuden viennissä tilanne on kuitenkin tämä. Mitään virallisia tai koottuja lukuja ei ole.

Yleisradion toimittaja Seppo Puttonen puuttui ansiokkaasti tähän ongelmaan ja kokosi ensimmäistä kertaa kaikilta alan toimijoilta luvut ja iski ne Excel-taulukkoon. Viikko sitten saatu tulos oli huikea, jos eri tahojen antamia lukuja uskoo, on suomalaisesta kirjallisuudesta tehty vuosina 2010-2013 1 446 käännössopimusta ulkomaalaisten kustantamojen kanssa.
Tuo luku on niin kuitenkin suuri, ettei siihen tunnu uskovan yksikään alalla toimiva. Yleinen arvio oli, että todellinen lukema liikkuu 750-1000 sopimuksen välillä.
1446 ei ole uskottava luku, vaikka ottaa huomioon sen, että kustannussopimuksen solmimisesta kestää vuosi tai kaksi ennen kuin ulkomainen kustantaja saa kirjan julkaistua.

Suuntaa voi hakea alan keskeisen toimijan, suomalaisen kirjallisuuden vientikeskuksen FILIn luvuista ja arvioista. FILI kertoo tukevansa vuosittain noin 200 käännöstä ja arvelee, että tuo määrä kattaa 70-80 prosenttia kaikista muille kielille käännetyistä suomalaiskirjoista. Siis paitsi kaunokirjallisuudesta, myös tietokirjallisuudesta, lastenkirjoista ja jopa elämäntapaoppaista.
FILIN luvuista laskemalla päästään hieman yli tuhanteen sopimukseen vertailujakson 2010-2013 aikana.
Uusimmat sopimukset eivät välttämättä näy FILIn arviossa, mutta tämäkään ei selitä lukemien eroja.

Muista kulttuuribisneksen aloista poiketen kirjallisuudessa ostetaan erittäin harvoin tyhjiä optioita teoksiin, siis tehdään käännössopimuksia, jotka eivät johda julkaisuun. Joten tälläkään seikalla ei voi selittää annettujen lukujen määrää.

Lukuja tarkastellessa näyttäisi siltä, että kustannussopimuksiksi on kirjattu muutakin kuin kirjoja, mm. kirjojen kansia koskevia sopimuksia. Tätä seikkaa on mahdotonta tarkistaa, koska luvut eivät ole virallisia, eivätkä alan toimijat suostu niitä juuri selventämään.

Miksi vientiä työkseen tekevät antavat julkisuuteen lukuja, joita ei edes heidän omassa piirissään pidetä uskottavina? Ehkä kiillottaakseen kilpeään ja antaakseen omasta toiminnastaan todellista paremman kuvan. Ehkä myös ajaakseen omia etujaan.
Kustantamojen foreign rights –osastojen työntekijöiden etu on saada oma toimintansa näyttämään tehokkaammalta kuin se ehkä onkaan. Alalta on viime vuosina irtisanottu poikkeuksellisen runsaasti väkeä: jos työpaikka lähtee alta, ei uutta alalta välttämättä löydy.
Kirjallisuusagentuurit taas ovat Suomessa kohtuullisen uusia toimijoita, jotka raivaavat tilaa itselleen.

Vielä rumemman kuvan antaa eräs kustannusalan keskeinen vaikuttaja, joka täräytti suoraan: ”kustannusalalla kaikki julkinen puhe perustuu valehtelemiseen”.

Tätä hän perusteli sillä, että julkisuuteen annetut myyntiluvut eivät useinkaan ole todellisia. Jo kotimaassa menestyksiä liioitellaan, toisaalta kaikki runsaasti myydytkään kirjat eivät näy täkäläisillä bestseller –listoilla. Vaikeammin hahmotettavilla vientimarkkinoilla meno on vielä railakkaampaa.
Koska kaikki ovat jo vuosikymmeniä kaunistelleet lukujaan, on tästä tullut alan tapa. Mikäli omaa toimintaa ei hieman kaunistele ulospäin, vaikuttaa kilpailijoita huonommin menestyvältä.
Julkisuuteen päätyvien lausuntojen tavoitteet ovat markkinoinnillisia.

Tässä kohtaa meidän kulttuuritoimittajien on syytä katsoa peiliin.
Kustannusalan viestit uutisoidaan varsin kritiikittömästi, usein jopa lapsellisen innokkaasti. Maailmanvalloitusuutisia revitään jo siinä vaiheessa kun todellisuudessa ulkomaille otetaan ensimmäisiä haparoivia askeleita. Puhutaan läpimurroista, vaikka ei edes määritellä mitä todellinen läpimurto maailmalle tarkoittaa.

Perinteisesti kulttuuritoimittajat Suomessa ovat sisältöjen ammattilaisia, joilla on usein syvä rakkaussuhde seuraamaansa kulttuurin alaan.
Osaaminen taloudellisella puolella saattaa olla ohutta, samoin kulttuuripolitiikan tai alan taustalla olevien rakenteiden. Monia toimittajia nämä asiat eivät edes kiinnosta. Pahimmillaan kulttuuritoimittajat ovat kulttuurin pikku sotilaita, jotka näkevät kulttuurin itsessään niin arvokkaana, että eivät lähde tarkastelemaan kriittisesti siihen liittyviä rakenteita tai ilmiötä.
Tämä ei ole pelkästään suomalainen ilmiö, vaan kansainvälisesti käydään kovaakin alan sisäistä keskustelua kulttuurijournalismin tilasta.

Kirjallisuuden uutisoinnissa kriittisyyden ja analyyttisyyden vaatimus on kova, sillä uutisten lähteitä ovat lähes aina alalla työskentelevät. Siis ne, joiden leipä on kiinni uutisoitavista asioista. Millään journalismin lohkolla tällaista tahoa ei pitäisi hyväksyä kovin luotettava lähteenä.

Kustantajien ja agenttien vastahakoisuutta lukujen kertomiseen perustellaan kahdella asialla: kustantajien liikesalaisuuksilla ja sillä, että luvut ovat kirjailijoiden yksityisasioita. Toisaalta myös nähdään tarve avoimemmalle toiminnalle. Kirjallisuusagentti Elina Ahlbäck toivoikin avoimia ja luotettavia lukuja, korostaen niiden merkitystä viennin kehitykselle.

Onko puutteellisissa ja vääristellyissä luvuissa sitten joku ongelma, johon tulisi puuttua?
On, alan keskeinen toimija FILI saa rahoituksestaan 80 % Opetusministeriön jakamista veikkausvoittovaroista. Julkista rahaa saavan tahon toiminnan tuloksellisuutta on voitava arvioida riittävistä ja luotettavista luvuista.
Lisäksi kustannusalaa välillisesti tuetaan normaalia 24 % arvonlisäverokantaa huomattavasti matalammalla 10 % alv:llä. Sekin asettaa vaatimuksia toiminnan läpinäkyvyydelle.

Omalta osaltaan FILI onkin viimein korjaamassa tilannetta, siltä valmistuu joulukuussa ensimmäinen virallinen selvitys, jossa tehtyjen käännössopimusten määrä lasketaan.
FILIn tulevassa selvityksessä on kuitenkin yksi paha puute. Se käy läpi vain sopimusten määrää, ei myytyjen kirjojen määrää tai toteutunutta rahavirtaa.
Sopimukset näyttäytyvät tällaisessa tilastossa samanarvoisina, on kyse sitten satojen tuhansien tai satojen kirjojen painoksista.

Vääristellyistä ja puutteellisista luvuista kärsivät lopulta suomalaiset kirjailijat ja suomalainen kirjallisuus. Kun luotettavaa tietoa ei ole saatavissa, ei kirjailija voi tietää kuinka pätevä taho häntä edustaa tai kuinka hyvin hänen etujaan valvotaan.

Kustannusala on nopeassa murroksessa, siksikin kirjailijoiden olisi saatava mahdollisimmman luotettavaa tietoa itseään koskevien päätösten tueksi.
Esimerkkinä voidaan nostaa verkkokauppa Amazonin kustannusyksikkö Amazon Publishing, jonka toiminta ja sopimukset ovat herättäneet laajaa kansainvälistäkin keskustelua sen sopimusten ehdoista ja edullisuudesta.

Haastattelussani Sofi Oksanen arvosteli Amazonin toimintaa kovasanaisesti, kun taas mm. Leena Lehtolaiselle Amazon –sopimuksen neuvotellut agentti Elina Ahlbäck kehui kustantamon toimintatapoja.

Haastattelussa Sofi Oksanen tuulettaa muutenkin reippaasti ja moittii suomalaisen vientiosaamisen tasoa ja alan ihmisten ammattitaitoa sekä alan toimijoiden riittämättömiä resursseja.

Taustakeskusteluissa nouseekin esiin rumia tarinoita. Kirjailijoiden mahdollisuuksia eri maissa on tuhottu väärillä kustantajavalinnoilla ja huonoilla käännöksillä. Ongelmien edessä on usein oltu neuvottomia.
Ikävän yleinen tarina on se, että aidosti kansainväistä kiinnostusta herättänyt kirjailija saa kirjan tai kaksi ulkomaisille kustantajille, mutta tämän jälkeen kiinnostus vähenee, eikä parin kirjaa myöhemmin ulkomaisia kustantajia enää löydy.
Syitä epäonnistumisiin on monia, mutta yleisimmät lienevät huono käännös ja väärä kustantajavalinta.
Tilanteissa, joissa kirjailijan edustajan pitäisi pystyä puskemaan asiakkaan puolesta entistä rajummmin, on todistettavasti annettu liian usein periksi.

Välikevennyksenä alan ongelmista kertokoon suurimpiin toimijoihin kuuluvan WSOYn netistä ladattava katalogi. Kolmen tärkeimmän vientitapahtuman eli Lontoon, Göteborgin ja Frankfurtin kirjamessujen keskellä katalogi on vanhentunut osoitteita ja yhteystietoja myöten: http://media.wsoy.fi/img/fictionkatalogi.pdf

Kaiken tämän kritiikin keskellä pitää korostaa sitä, että suomalaisen kirjallisuuden vienti maailmalle on kiistatta kasvanut viime vuosina. Se on vääristellyistä luvuista huolimatta tosiasia.
On myös mahdollista, joidenkin arvioiden mukaan jopa todennäköistä, että vienti kasvaa todella voimakkaasti lähivuosina.

Suurimmat odotukset liittyvät ensi vuoteen, jolloin Suomi on Frankfurtin kirjamessujen teemamaa. Omina teemamaavuosinaan mm. hollantilainen ja islantilainen kirjallisuus onnistuivat murtautumaan maailmalle.
Frankfurtin messuprojektin kulisseissa kuitenkin taistellaan. Neljän miljoonan euron budjetilla toteutettavan hankkeen koordinointia hoitavaa FILIä moititaan siitä, että se toimii tosiasiallisesti tapahtuman tuottajana ja on ottanut itselleen päätösvallan hankkeessa.
Mm. kustantajat haluaisivat omat ehdotuksensa ja ideansa paremmin esille.
Kirjailijat taas toivoisivat budjetin voimakkaampaa kohdistamista tapahtumaa varten tuotettaviin käännöksiin.

Yhdestä asiasta kaikkien ongelmien keskellä eri tahot ovat kuitenkin yhtä mieltä. Kaiken perusta on kunnossa. Suomalainen kirjallisuus on tasoltaan korkeaa, kansainvälisen vertailun kestävää ja monipuolista.
Vahva kirjallinen perinteemme elää ja voi hyvin. Kotimaisten markkinoiden myyntiluvut ovat pieneksi maaksi huomattavan korkeita.

Tätä kirjoitusta, Stradassa tänään Yle TV1:ssä 21.30 ja yhteistyössä Ylen Uutisten kanssa tehtyä uutisjuttua varten haastattelin kirjailija Sofi Oksasta ja kirjailija Antti Tuomaista, joiden kohdalla on tässä esitettävä se varaus, että molempia edustaa sama agentuuri, ruotsalainen Salomonsson. Lisäksi haastattelin FILin johtajaa Iris Schwanckia ja Suomen suurinta yksityistä kirjallisuusagentuuria johtavaa Elina Ahlbäckiä.
Oksasen, Tuomaisen ja Schwanckin haastattelut ovat nähtävissä leikkaamattomina Yle Areenassa. Linkit löytyvät tämän kirjoituksen alapuolelta.

Näiden lisäksi kävin suuren määrän taustakeskusteluja. Tässä joukossa oli useampia kansainvälisesti julkaisseita kirjailijoita (myös muita kuin romaanikirjailijoita), kustantamojen edustajia, muita alan keskeisiä vaikuttajia ja alaa seuraavia toimittajia. Lisäksi keskustelin yhden kohtuullisen menestyneen ja suomalaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneen ulkomaalaisen kirjailijan kanssa.

EDIT: Elina Ahlbäckin haastattelu poistettu linkeistä 28.9.2013

Stradan juttu aiheesta tästä

Yle Uutisten jutun nettiversio tästä

Alla kaikki haastattelut leikkaamattomina:

Lainaus

Kari Hotakaisen haastattelu leikkaamattomana

Axa Sorjanen — Mon, 02 Sep 2013 08:06:32 +0000

Kari Hotakaisen uusin romaani, Luonnon laki ilmestyy 7. syyskuuta. Se pohjautuu osin Hotakaisen omiin kokemuksiin, hän loukkaantui kaksi vuotta sitten vakavassa auto-onnettomuudessa.

Stradassa Hotakainen nähdään perjantaina 6.9.

Tässä jo nyt koko Kari Hotakaisen haastattelu leikkaamattomana.

Lainaus

Laskuvarjo auki

Tuula Sarotie — Mon, 19 Aug 2013 11:59:19 +0000

Tuula Sarotie on RSO:n intendentti.

Radion sinfoniaorkesterin kahdeksas taiteellinen johtaja aloittaa työnsä tänä syksynä. Ensimmäinen sopimuskausi kestää kolme vuotta ja sisältää minimissään vuositasolla kymmenen konserttiviikkoa, levytys- ja kiertueperiodeja sekä kokonaisvastuun orkesterin taiteellisesta toiminnasta. Tervetuloa ylikapellimestari Hannu Lintu!

Orkesterin ja kapellimestarin välillä vallitsee tavattoman herkkä ja jännittävä vuorovaikutussuhde. Siinä kristallisoituu kaikki, mikä johtamisessa yleensäkin on keskeistä, paitsi että tilanne on suorempi, alastomampi, inspiroivampi – ja joskus julmempi kuin missään muualla.

Luulen osan yleisöstä kuvittelevan, että konsertissa kapellimestari nousee lavalle ja alkaa viuhtoa käsillään, ja sitten levy alkaa soida. Kuitenkin suuren orkesterin konsertti on täynnä energiaa, taiturisuorituksia, intohimoa ja vaaroja. Hienon lopputuloksen takaa saumaton johtajan ja joukkueen yhteispeli, huipputaitavien pelaajien toinen toisiaan inspiroiva, kommunikoiva, joskus pelastavakin hereilläolo. Parhaimmillaan tästä syntyy lumous ja yleisön hurmio.

Kapellimestarin rooli on toki keskeinen. Hänen vaikutusvaltansa on suorastaan diktatorinen hänen pitää ymmärtää mitä säveltäjä on tarkoittanut: musiikin tempot, sävyt, fraseeraus ja dynamiikka ovat hänen valintojaan.

Erinomaisella orkesterilla on kuitenkin oma tahto ja oma taso. Se tuntee musiikin tyylikysymykset, se on ylpeä ja hyväksyy vain huippusuorituksia vaativan kapellimestarin. Hyvä orkesteriharjoitus voi olla mestarikurssi mille tahansa työyhteisölle: vankka osaaminen, keskinäinen luottamus ja pitäytyminen olennaiseen ovat täälläkin avainkysymyksiä.

Karismaattinen Hannu Lintu nauttii laajaa kansainvälistä arvostusta ja sopii Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestereiden kunniakkaaseen jatkumoon. On ollut ilo suunnitella RSO:n tulevaa toimintaa hänen kanssaan ja olen varma, että voimme tarjota yleisölle vahvoja konserttielämyksiä.

Hannu Lintu on kunnianhimoisella tavalla ottanut vastaan Yleisradion orkesterin erityishaasteet ja saamme pian nähdä, miten hän laittaa itsensä peliin myös tv-ruudussa esimerkiksi uudenlaisissa, suorissa konserttilähetyksissä Yle Teemalla ja myöhemmin Sibelius-juhlavuodelle taltioitavissa ohjelmissa.

Hannu Lintu kirjoittaa: "Musiikin kaikkien tasojen ymmärtäminen on mahdotonta niin meille esittäjille kuin kuulijoillekin. Ennen kaikkea se on tarpeetonta: tärkeintä on lähestyä kaikkia sävellyksiä avoimin mielin ja korvin, seikkailun hengessä. Amerikkalainen säveltäjä ja muusikko Frank Zappa kiteyttää osuvasti epärationaalisen asenteen välttämättömyyden: mieli on kuin laskuvarjo: se on syytä pitää auki".

Toivon, että suomalaiset kokevat orkesterin omakseen ja lähtevät "laskuvarjo auki" seuraamaan RSO:n ja Hannun Linnun ensimmäistä yhteistä konserttikautta 2013–14.

Lainaus

Tarjolla: kulttuuri-ihmisen unelmatyö

Minna-Mari Parkkinen, Päällikkö, Yle Kulttuuri ja Viihde — Tue, 23 Apr 2013 10:50:23 +0000

Osastollani on parhaillaan avoinna tehtävä, joka on täysverisen kulttuuri-ihmisen unelmatyö.

Etsin kulttuuriohjelmien toimitukselle esimiestä, jonka tehtävänimike on genretuottaja. Toimituksen esimiehenä hän johtaa ohjelmatyötä kulttuuritoimituksessa ja sen vuoksi vahva sisältöosaaminen sekä sähköisen median ja kulttuurikentän tuntemus ovat suureksi avuksi.

Toimitus tekee pääasiassa ohjelmasarjoja ja dokumentteja televisioon sekä viikoittaisia kulttuuriohjelmia radioon. Tällä hetkellä ohjelmistossa ovat mm. Tekijänä Yle Teemalla ja kesän korvalla TV1:ssä alkaa jälleen Kymmenen kirjaa, jonka aiheena on tänä kesänä rikos. Tuorein tulokas Radio 1:n kulttuuritarjonnassa on keväällä alkanut leffaohjelma Filmiryhmä. Kaikki kulttuuriohjelmat löytyvät myös Yle Areenasta.

Genretuottaja vastaa myös sisältöjen ja ohjelmistojen uudistamisesta. Tässä työssä hänellä on apunaan seitsemän taitavaa tuottajaa, jotka ideoivat ja kehittävät konsepteja ja käytännössä toteuttavat ohjelmat ja sisällöt tuotantotiimien kanssa. Kulttuuriohjelmien toimituksessa on kaikkiaan kolmekymmentä henkilöä ja genretuottaja on siis koko joukon eli näiden toimittajien, toimitussihteereiden, ohjaajien ja tuottajien esimies. Toimituksen työtilat ovat Pasilassa Ison pajan ja toimitustalon kolmannessa kerroksessa.

Kulttuuriohjelmien toimitus on yksi kulttuuri- ja viihdeosastomme seitsemästä toimituksesta ja genretuottajat ovat osaston johtotiimin jäseniä. Tapaan genretuottajat joka torstai kokouksessa, jossa päivitämme ajankohtaisia asioita, teemme tärkeimmät sisältö- ja tuotantopäätökset, arvioimme ohjelmistojemme onnistumista, valmistelemme tuotantosuunnitelmia, seuraamme budjetteja, ideoimme ja etsimme yhdessä ratkaisua erilaisiin ongelmiin. Teemme töitä kunnianhimoisesti ja tehokkaasti, vaikka puhumme ja nauramme paljon. Hyvä ja erityisesti huono huumori on aivan mahtava luontaisetu työpaikalla!

Oma tehtäväni osastopäällikkönä on tukea ja sparrata genretuottajia heidän vaativassa tehtävässään ja varmistaa, että kukin tietää vastuunsa, tehtävänsä ja tavoitteensa. Jokainen genretuottaja saa kuitenkin johtaa omaa toimitustaan ja sen ammattilaisia omalla persoonallisella tavallaan. Kulttuuri, viihde, tapahtumat ja musiikin kaikki genret ovat laajoja sisältökokonaisuuksia, joiden sullominen yhteen muottiin olisi järjetöntä.

Luovaan toimintaan pitää mahtua muunnelmia, variaatioita, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Minulle esimiehenä riittää mainiosti, kun asialliset asiat hoidetaan hyvin, niin muuten voidaan ottaa rennosti ja olla kuin Ellun kanat!

Jos sinulla on näkemystä ja halua vaikuttaa siihen, mikä on Ylen kulttuuritehtävä ja millaista kulttuurisisältöä Yle tarjoaa, olet ehkä etsimäni ihminen. Genretuottajana opit pian tuntemaan koko Ylen, koska toimimme monimediaisesti ja verkostoituneesti ja tässä tehtävässä pääset tekemään yhteistyötä alan parhaiden ammattilaisten kanssa.

Klikkaa hakemus auki, aikaa 5.5.2013 saakka

Lainaus

Onko monumenttien aika ohi?

Aleksis Salusjärvi — Mon, 04 Feb 2013 12:43:49 +0000

Kaikelle tärkeälle on pystytetty veistos. Sellaisille asioille kuin Kekkonen, Talvisota ja merimiehet. Monumenttien aika näyttää kuitenkin tulleen päätökseen, ja julkisella taiteella on enää nostalginen merkitys.

”Olen kiinnostunut julkisesta taiteesta, koska se koskee kaikkia ihmisiä, eikä se ole elitististä”, kertoo kriitikko Otso Kantokorpi. Hänen mielestään julkisen taiteen taso heittelee paljon eri puolilla Suomea. Helsingin ja Oulun taide on tasokasta, Mikkelissä taas ei ole juuri mitään nähtävää.

Muinaiset korkeakulttuurit tunnetaan veistotaiteesta ja monumenteista. Kreikkalainen kuvanveisto on nähty perustana länsimaiselle sivistykselle. Pääsiäissaarten kulttuuri tunnetaan parhaiten valtavista kivipäistään. Monesta kadonneesta kulttuurista tunnetaan vain sen veistotaide.

Antiikin seitsemän ihmettä perustuivat huikeaan rakennustaitoon. Veistokset olivat rakennustaiteen huippusaavutuksia, jotka todistivat kulttuurin kehitystä. Julkinen taide, monumentit ja veistokset, olivat ihmisen voittoja materiaalista. Ne oli tehty pysyviksi, ikuisiksi.

Tämä ajatus on yhä läsnä myös suomalaisessa veistotaiteessa. Helsingin kaupunki ja valtio päättivät juuri sijoittaa 1,7 miljoonaa euroa Talvisodan päättymisen 75-vuotismuistomerkkiin. Julkinen taide on yhteisponnistus, jota on tavattu rahoittaa keräysvaroin. Julkiset veistokset ovat olleet kansallisesti tärkeitä, sillä niiden on ajateltu olevan kulttuurimme pysyviä jälkiä. Tämä perinne on myös se peili, jota vasten kuvanveistoa taidekouluissamme opetetaan.

Julkiset veistokset ovat myös vallan merkkejä. Vaasan torilla on Suomen Vapaudenpatsas valkoisen suomen sisällissotavoiton muistoksi. Vaasalaiset ovat vanhastaan nähneet roolinsa sisällissodassa vapauttajina. Tampereen Hämeenpuiston Vapaudenpatsaan merkitys on ollut aivan erilainen.

Näkyvin valtaan liittyvä viime aikojen patsaskiista käytiin Tallinnassa, jossa venäläisveteraanien muistomerkki Pronssisoturin siirto aiheutti mellakoita. On kuvaavaa, että teoksen merkitys ei ole esteettinen, vaan symbolinen. Pronssisoturi on teknisesti kömpelö veistos.

Nykyään veistoksilla on enää dekoratiivinen luonne. Julkisen rakentamisen prosenttiperiaate luo kunnille paineen rahoittaa veistotaidetta, joka on muuttunut ihmisille yhä yhdentekevämmäksi. Suurten kansallisten hankkeiden sijaan veistotaidetta tehdään tottumuksesta. Rakennustaiteen huippusaavutuksemme löytyvät nykyään telakoilta ja paperiteollisuudesta. Ne ovat sellaisia kuin Viking Grace.

Monumenttien aika näyttää olevan ohi. Julkinen taide herättää nykyään ennemmin kummastelua kuin ihailua. Kansalliset yhteisponnistukset suuntautuvat muihin taiteisiin, kuten Mannerheim-elokuvaan.

Onko kuviteltavissa julkista taideteosta, joka yhä säväyttäisi?

Kerro oma esimerkkisi hyvästä tai huonosta julkisesta veistoksesta.

Radio Suomen Kulttuuriosaston suora lähetys alkaa tiistaina 5.2. klo 19.06.

Jyväskylän pidetyimpiä julkisia taideteoksia on Jussi Heikkilän Silmällä pidettävä. Teos löytyy Kävelykadulta Sokoksen sisäänkäynnin edestä, roskakorin alta. Pieni pronssinen varpunen on sille ominaisessa ympäristössä. Teoksen nimi viittaa varpuskannan rajuun vähenemiseen, mistä johtuen siitä on tullut silmälläpidettävä laji. Heikkilän veistosta ei äkkiseltään huomaa, mutta kiireetön silmä poimii sen katukuvasta - ja reaktiona on aina ilahtuminen. Tämä on leimallista 2000-luvun julkiselle taiteelle: se ennemmin osallistuu ympäristöönsä kuin dominoi sitä. Hyvin epämonumentaalista!

Lainaus

Sisältöjä, sisältöjä ja vielä enemmän sisältöjä?

Ritva Leino — Mon, 15 Oct 2012 13:13:38 +0000

Ritva Leino on suunnittelupäällikkö Ylen Julkaisut-yksikössä. Hän miettii työkseen, miten sisältöjä pitäisi tarjoilla asiakkaille ja käyttäjille.

Viime keväänä pohdiskelin miksi kulttuuri ei enää ole seksikästä. Taakse jääneen kesän jälkeen olen eri miltä. Kun katsoin netistä kaikkea sitä kulttuuritarjontaa, konsertteja, pop-up tapahtumia ja happeningeja, joita yksin Helsingissä järjestettiin, määrä tuntui käsittämättömältä.

Ehdoton suosikkini oli Bicycle Film Festival (BFF). En koskaan päässyt itse tapahtumaan, mutta seurasin sosiaalisessa mediassa sen organisointia, siihen liittyvää intoilua, tapahtumaan osallistuneiden kommentteja, hyvän mielen jakamista ja kiitollisuutta järjestäjiä kohtaan.

Helsingin tapahtumaa kehuttiin pitkään sosiaalisessa mediassa ja moni pahoitteli, ettei mahtunut sisään katsomaan elokuvia. Viime viikolla huomasin BFF:n rantautuneen maailmankiertueellaan Lontooseen. Suomalaisten luomista kulttuuritapahtumista ei siis ainoastaan ravintolapäivä kierrä maailmaa, vaan myös Bicycle Film Festival on vauhdissa. Homma on onnistunut yli odotusten.

Keitä ovat ihmiset kaikkien näiden ilmiöiden ja tapahtumien takana? Eräs blogisti ehtikin toteamaan että Helsingissä tapahtuu yksinkertaisesti liikaa. Helsinki maailman designpääkaupunkina, turistitulva ja kupliva kaupunkikulttuuri yhdessä lisäsivät tapahtumien monipuolisuutta ja määrää. Kulttuuri on in.

Mutta onko tapahtumien määrä oikea tai hyvä mittari? Kertooko se jotain tapahtumien merkityksestä, laadusta, koskettavuudesta? Ovatko asiat hyvin, kun tarjontaa on pilvin pimein?

Nykymaailmassa meistä jokainen taistelee ja ponnistelee valtavan tarjonnan ja informaatiotulvan kanssa. Samaan aikaan jokainen meistä haluaisi löytää juuri itselleen sopivat ja parhaat sisällöt. Valtavan tarjonnan keskellä niiden löytäminen käy yhä hankalammaksi. Siksi räätälöidyt palvelut, luotettavat palveluntarjoajat ja uskottavat suosittelijat käyvät yhä tärkeämmiksi. Halutun median kunniatehtävänä on tarjota parasta sisältöä, oikeaan aikaan sitä kaipaavalle käyttäjälle silloin, kun hän sitä tahtoo.

Jos haluamme olla hyviä kulttuurissa, meitä ei pelasta se, että tarjoamme koko ajan enemmän. Meidät pelastaa se, että tarjoamme kulttuurista kiinnostuneelle sellaisia sisältöä, sillä välineellä ja siihen aikaan, kun hän haluaa. Jotta tämä mahdollistuisi, käyttäjät on tunnistettava. Ylen Asiakkuusyksikön tutkija Juha Haaramo on tehnyt erinomaisen kulttuurisegmentoinnin suomalaisten kulttuurikäytöstä. Se auttaa meitä tekemään parempia sisältöjä erilaisille suomalaisille, mutta myös tarjoilemaan ne oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Siihen perehdyttyäni ymmärsin miksi Bicycle Film Festival oli sellainen menestys.

Lainaus