Blogit - rikos

Ovatko dekkarit oikeaa kirjallisuutta?

Timo Harakka — Sat, 17 Aug 2013 10:58:21 +0000

Ovatko dekkarit oikeaa kirjallisuutta? Itse Raymond Chandler vastasi, että eivät – lukuun ottamatta tietenkin hänen omia teoksiaan. 70 vuotta myöhemmin kysymys tuntuu varmasti yhtä älykkäältä kuin pohdinta, onko Apulanta musiikkia tai Jope Ruonansuu taidetta. Totta kai on.

Mutta viihdekirjallisuudella ja taideproosalla on se ero, että viihde tavoittelee suurta myyntiä, taideproosa muulla tavalla mitattavaa vaikutusta. Voi olla, että vakavat kirjailijat valehtelevat, kun väittävät etteivät uneksi suurista myyntiluvuista, mutta silti huonosti myyvä dekkari on määritelmällisesti epäonnistunut – se ei herätä kiinnostusta, se ei koukuta ja houkuta mysteerinsä ääreen.

Iltapäivälehden juttu voi olla loistavaa journalismia, palkittua ja ylistettyäkin, mutta jos lehti ei myy, teksti ei täytä tärkeintä tavoitettaan. Näin ollen siis dekkari on iltapäivälehtikirjallisuutta.

Monika Fagerholmin viimevuotinen murhamysteeri Lola ylösalaisin on sikäli epäonnistunut dekkari, ettei se ole noussut myydyimpien listoille.

Kun se kuitenkin on pyörryttävä lukukokemus, joka uudistaa ja kyseenalaistaa lajityyppiä kuitenkin syvästi kunnioittaen dekkarin perinnettä, äskeinen väitteeni alkaa tuntua vaillinaiselta, ellei hölmöltä.

OLLAKSEEN populaarimusiikkia, laulun täytyy olla populaari eli suosittu. Mutta autotallirokki, underground ja punk vähät välittävät vastaanotosta, ja mielenkiintoisin musiikki löytyy marginaalista, jonka yhteys Elvikseen tai Dingoon on etäinen.

Lola ylösalaisin on siis omanlaisensa punk-dekkari, tai kokeellinen rikosromaani. On siis hyvä päättää tämänkesäinen 10 kirjaa rikoksesta –sarjamme teokseen,joka väläyttää uudenlaista luovaa tulevaisuutta tutuksi luullulle salapoliisiromaanille.

Sunnuntain lukijamme, vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet kylläkin tunnustaa, että hän ei aina pysynyt Fagerholmin sirpaleisen kerronnan kärryillä. Teksti vaatii toisenlaista kärsivällisyyttä kuin Agatha Christien tai jopa Stieg Larssonin tuotanto. Vakiovieraani Anna Kortelainen ymmärtää ongelman:

"Mä ainakin alusta lähtien rupesin kauhean tunnollisesti ja kiltisti seuraamaan johtolankoja: no niin, nyt mä ymmärsin, ahaa… Johtolangat olivat niin klassisia – jostain puuttuu valokuva ja joku oli poissa juuri silloin kuin muut olivat kerääntyneet – ja seurasin niitä hirveän uskollisesti. Vähitellen tuli sellainen olo, että mua nyt juksataan tässä; että on vähän naurettavaa, miten sovinnaisesti mä luen kirjaa. Mä huomasin, että mä luen tätä väärin!"

LOLA YLÖSALAISIN kyllä paljastaa lopuksi, kuka oli murhaaja – mutta siinä vaiheessa romaani on esitellyt niin paljon mielenkiintoisempia arvoituksia, että syyllisyyskysymys tuntuu jo turhalta. Ja niin tuntui myös kirjan henkilöille parin vuosikymmenen ajan – kun vanhalle veriteolle on löydetty kylän kannalta harmiton ja sopiva syyllinen, silloin totuuden paljastuminen tuottaa vain tarpeetonta tuskaa.

Pikkukaupunkikuvauksena Lola on siis sittenkin realistisempi kuin mikään kyläidylliin sijoittuva leppoisa salapoliisiromaani. Ja silti arvoituksellinen ja aidosti omituinen – niin kuin muuan 1980-luvun legendaarinen tv-sarja, jota Monika Fagerholm on sanonut ihailevansa.

Ruotsinkielisen Länsi-Uudenmaan Twin Peaks, Tammisaari, on sattumoisin myös Eva Biaudet´n oma kesäkaupunki. Hän tunnistaa pienen yhteisön paineet, mutta toivoo silti hartaasti, että Fagerholm ei ole lopullisesti pilannut hänen rakasta lomaidylliään.

"Mielestäni se on vähän painajaismainen. Ja tietenkin mua häiritsee, että hän tavallaan pilaa mun kesäkaupunkini fiilikset. Koska se on kesällä aivan erilainen, me syödään mansikkaleivoksia siellä, siihen tunnelmaan ei haluaisi yhdistä tällaisia kauheita asioita, ainakaan minun kesäkaupungissani. Mun täytyy erottaa ne, muutenhan mä en voi enää nauttia... (Anna: Mansikkaleivoksia!) Mustahan tulee aivan paranoidi, kun mä kuljen siellä sitten."

TERVETULOA kesän viimeiseen rikoskirjakeskusteluun TV1:een sunnuntaina 18.8. kello 20:00. Paljastamme myös, mikä on Eva Biaudet´n ja Monika Fagerholmin yllättävä kohtalonyhteys.

Lainaus

Volvo ja John: Vakoilukertomusten mestarit kohtaavat

Timo Harakka — Mon, 05 Aug 2013 13:23:53 +0000

Vakoilu on aivan erityistä rikollisuutta. Joidenkin mielestä se on kunniakasta, toisten mielestä kaikkein alhaisinta. Robin Hood –näkökulmasta vakoilija toimii isänmaan eduksi, eikä aina aiheuta edes vahinkoa uhreilleen. Toisaalta Orwell-näkökulmasta seuranta, urkinta ja valvonta tuhoavat myös omassa maassa juuri ne vapaudet, joita tiedustelupalvelu on puolustavinaan.

Puolen vuosisadan ajan John Le Carré on piirtänyt kuvaa peilitalosta, jonka kaltaiseksi maailma on muuttunut. Edward Snowden ja WikiLeaks ovat paljastaneet mekanismin, jolla vainoharhaiset ystävät vakoilevat toisiaan taistelussaan näkymätöntä tai jopa olematonta vihollista vastaan. Kahdeksankymppisen kirjailijan uusin teos, A Delicate Truth, ruoskii armottomasti läntisen tiedustelukoneiston ja valtiojohdon omaa korruptiota, joka voi olla monin verroin vaarallisempaa kuin uhka, jota se näennäisesti torjuu.

ÄSKETTÄIN menestyselokuvaksi käännetty Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (1974) tulee nyt vuoroon 10 kirjaa rikoksesta -sarjassa. Jo kylmän sodan kiivaimpina vuosina Le Carré kyseenalaisti juhlapuheet, joilla vapauden ja demokratian puolustajat kuorruttivat omat rikoksensa.

Sodassa ei yksi ole hyvä ja toinen paha, taistelu raaistaa molemmat. Ja kun kaksi puolta kilpailee siitä, kumpi pettää, huijaa ja lahjoo taitavammin, voitto tässä pelissä tarkoittaa aina samalla sisäistä rappiota, jossa periaatteet luhistuvat, ja toden ja valheen erottaminen käy mahdottomaksi.

Le Carrén päähenkilö George Smiley pysyy järjissään vain siksi, että hän hankkii jatkuvasti itselleen potkut tiedustelupalvelusta eli Sirkuksesta. Vain puolueeton mies, jolla ei ole mitään voitettavaa, voi löytää Sirkukseen korkeimmalle tasolle soluttautuneen Neuvostoliiton myyrän.

Mutta Smileyllä on yksi heikkous: hän rakastaa, ja sitä vihollinen käyttää hyväkseen. Toisin kuin mafiarikollinen, vakooja ei voi kotiin tullessaan vaihtaa koti-isän rooliin, vaan koko hänen persoonansa on pelinappulana joka minuutti. Sen on pakko särkyä, sanoo vakiovieraani Anna Kortelainen:

”Hänellehän petturuus tulee kotiin saakka, koska hänen vaimonsa pettää häntä. Ainakin minua lukijana se kosketti, koska harvalla meistä on kokemusta maanpetturuudesta, mutta ajatus siitä, että ystävä pettää tai puoliso pettää tai itse pettää lähimmät ihmisensä, on aika hurja. Jos ammattivakooja kokee ammatillisen narrimaisuuden kotoa käsin, niin se on aika koskettavaa, koska se rakkaus on ainoa yksityiselämän mahdollisuus Smileylle.”

SAMA HEIKKOUS oli myös tunnetulla suomalaisella vakoojalla – ainakin jos hänen omiin sanoihinsa on uskominen. Matti Volvo Markkanen kertoo, että KGB määräsi hänet viettelemään Yhdysvaltain lähetystöstä tyttöjä 1960-luvun alun Lontoossa. Hurmaaminen onnistui, mutta Markkasella ei ollut sydäntä kiristää naista Neuvostoliiton tiedustelupalvelun armoille.

Volvo Markkasen pankkiryöstöt olivat huimia, samoin vankilapaot. Mutta kaikkein villeimpiä ovat hänen vaiheensa vakoilijana ja terroristina. Se kaikki alkoi oman isän ansiosta:

”Hän esitteli minut Viktor Zegalille vuonna 1960, jolloin hän oli jo KGB:n päällikkö Helsingistä. Tästä tapaamisesta se alkoi. Isä oli kylässä, äitini oli myös mukana, olimme Lönnrotinkadulla Viktor Zegalin luona. Isähän oli opportunisti, joka katsoi, että Neuvostoliitto on hyvä työnantaja, koska siihen aikaanhan se oli."

75-vuotias rikosveteraani on nyt rauhoittunut, mutta yhä vieläkin Volvo Markkanen auttaa kaltoin kohdeltuja naisia Hänellä on suhteita tahoihin, jotka saavat niin sanotusti puhuttua järkeä kovakalloisillekin miehille.

Tervetuloa mukaan jännittävään ja yllättävään keskusteluun, kun 10 kirjaa rikoksesta tuo yhteen kaksi vakoilukertomusten mestaria TV1:een sunnuntaina 11.8. klo 20.00.

Kuuntele radiokolumni täältä. Perttu Häkkisen ansiokkaan henkilökuvan Volvo Markkasesta (2012, 36 min.) kuulet täältä.

Lainaus

Rikollinen ei osaa näytellä rooliaan

Timo Harakka — Fri, 02 Aug 2013 08:48:22 +0000

Nobel-kirjailija Albert Camus syntyi tasan sata vuotta sitten. "Yhdentekevää", sanoisi hän itse ja varsinkin hänen Sivullinen-romaaninsa kertoja Meursault. Joskus jokainen syntyy sata vuotta sitten.

Mutta merkkipäivä ei ole merkityksetön, jos se innostaa tarttumaan kirjailijan tuotantoon. Ja 10 kirjaa rikoksesta –sarjassa onkin Sivullisen (1946) vuoro. Vieraamme Emilia Kukkala luki kirjan jo koulussa, mutta tänään se näyttää hänelle toiselta, 25 vuoden kypsässä iässä.

KIRJAN RIKOLLINEN on merkillinen tapaus. Hän on murhaaja, mutta murha ei ole hänen varsinainen rikoksensa, vaan rehellisyys. Yhteiskunta ei kestä ihmistä, joka on oma itsensä eikä käyttäydy odotusten ja normien mukaan – niinpä se tuomitsee tämän kuolemaan.

Herra Meursault ei kuitenkaan ole mikään kapinallinen, päinvastoin: hän on äärimmäisen mukautuva henkilö. Hänellä ei ole omia mielipiteitä, omia päämääriä, ei suuria suruja eikä riemuja. Kaikki on "yhdentekevää", ihan okei.

Kirjan kiehtova väittämä onkin, että ihminen, joka on periaatteessa juuri sellainen kuin yhteiskunta toivoo – joka antautuu kyselemättä tykinruuaksi kun tarvitaan – muuttuukin toisesta näkökulmasta uhaksi yhteiskunnalle. Tarvitaan vain traaginen sattuma, jossa kuuliaisen kuluttajan asema muuttuu rikollisen rooliksi.

"Vaikka rikos olisi spontaani ja vähän kammottavankin teeskentelemätön teko, sen jälkeen alkaa teeskentely", toteaa vakiovieraani Anna Kortelainen. "Näytelmä alkaa siitä, valitettavan aidosta verityöstä alkaa draama, jossa tekijä voi olla ihan sivuhenkilö, koska suurella yleisöllä on halu manipuloida draamaa."

EDES murhan tehtyään Meursaultista ei tule päähenkilöä. Päinvastoin, hänet riisutaan yksilöllisyydestä ja puetaan murhaajan valmiiseen kaavaan. Siitä seuraa kaksi kiintoisaa asiaa.

Ensinnäkin Meursaultista tulee yhteiskunnan normalisoimistoimien kohde. Tapahtuma täytyy ymmärtää, luokitella, lokeroida ja arkistoida. Teolla on pakko olla jokin syy. Sitä Meursault ei pysty tuottamaan. Murhaajan täytyy ymmärtää tekonsa seuraukset; siinäkään Mersault ei ole avuksi. Hän ei osaa katua.

Tästä seuraa, että Meursault ei näyttele sovittua osaa yhteisessä draamassa, ja se suututtaa suuren yleisön. Tässä Camus suorastaan ennakoi median roolia moraalisen paniikin yllyttäjänä, sanoo sunnuntain vieraamme.

"Sama tapahtuu nykyisinkin. Ihan sama, mitä olet mokannut, mutta jos tarpeeksi vakuuttavasti kadut ja vuodatat muutaman krokotiilinkyyneleen, niin sitten me ollaan tosi onnellisia - nyt se katuu. Ihmiset haluavat jakaa oikeutta ja olla armeliaita", sanoo blogisti ja toimittaja Emilia Kukkala.

PIENEEN kirjaan mahtuu monta suurta teemaa. Yksi niistä on olemuksellistaminen: teosta johdetaan luonne tai ihmisen olosuhteesta määritellään ihmisen ominaisuus. Tämä on henkistä väkivaltaa, suorastaan raiskaus, jonka uhriksi Meursault joutuu, koska ei ymmärrä, että rikolliseksi määriteltynä hänen täytyy vastata käytöksellään toisten odotuksiin.

Sivullinen on ranskaksi Étranger, siis myös: "tuntematon, outo, ulkomaalainen". Ja juuri muukalainen joutuu aina ajattelemaan, miten paikalliset häneen suhtautuvat kokemustensa ja ennakkoluulojensa perusteella. Hänellä ei ole yksilöllisyyden ylellisyyttä, hänet on ihonvärinsä perusteella määrätty muuksi kuin mitä hän itse itsestään ajattelee.

1990-luvun laman hirvittävää perintöä on se, että myös köyhyys olemuksellistetaan. Työttömyys ja syrjäytyminen ymmärrettiin ennen vain olosuhteena, mutta nyt se on ihmistä määräävä ominaisuus, jonka aiheuttaa luuserin laiska luonne. Ei kai ole ihme, että näin leimattu ja kelvottomana hylätty kostaa saamansa tuomion vielä suojattomammille: niille, joilla ei ole edes oikeaa ulkonäköä.

Lukija ei saa koskaan kokea hetkeä, jolloin Sivullisen kertoja vihdoin pääsee tarinansa päähenkilöksi, eikä vain ympäristöään myötäileväksi tai ympäristönsä määräämäksi objektiksi. Kirjan lopussa Meursault jää selliin odottamaan tähtihetkeään. Näin hän unelmoi: ”Toivon että teloituspäivänäni olisi paljon katsojia ja että he ottaisivat minut vastaan vihan huudoin.”

Tervetuloa ajatuksia herättävään keskusteluun, TV1 sunnuntaina 4.8. klo 20.00: Kymmenen kirjaa rikoksesta.

Lainaus

Raymond Chandler oli tavaratalovaltion profeetta

Timo Harakka — Fri, 19 Jul 2013 11:54:21 +0000

RIKOKSESSA on juoni, rikolliset juonittelevat. Rosvojoukko laatii yksityiskohtaisen ryöstösuunnitelman, jossa jokaisella on oma täsmällinen roolinsa.

Juonittelu, juoniminen on rikoskirjan ydin. Murhaaja suunnittelee tarkoin verityönsä, hankkii alibin ja ohjaa tutkijat väärille jäljille. Kirjailija toimii täsmälleen samoin. Hyvän dekkarijuonen on oltava tiivis mutta mutkikas, harhauttava ja yllättävä, mutta jälkikäteen järjellinen.

Näillä kriteereillä Raymond Chandler, joka on vuorossa 10 rikoskirjamme sarjassa, on epäonnistunut dekkaristi. Vuonna 1953 ilmestyneessä Pitkissä jäähyväisissä juoni on sentään jotenkin tolkullinen, mutta joitakin vuosia aikaisemmin filmattua Syvää unta on melkein mahdoton seurata. Kerrotaan, että ohjaaja Howard Hawks kysyi käsikirjoittaja William Faulknerilta, kuka oikeastaan murhasi autonkuljettajan. Faulkner tunnusti, ettei tiedä ja kääntyi kirjailijan puoleen. Chandler suuttui ja tiuskaisi, että lukekaa kirjasta. Myöhemmin hän soitti nolona ja paljasti, ettei itsekään löytänyt vastausta, joten elokuvantekijät saisivat itse päättää, kuka sen teki.

Myös Pitkissä jäähyväisissä itse murhat jäävät täysin taka-alalle ja motiivit ovat parhaimmillaankin pintapuolisia. Juonessa on sivupolkuja, joista kirjan ensimmäinen suomennos lyhensi kymmeniä sivuja kylmän viileästi.

Mutta juuri tämä tyhjäkäynti tekee tarinasta toden tuntuisen, toteaa sunnuntain vieraamme Kari Häkämies. ”Tätä yksityisetsivän hommaa kuvataan aika oikein, tai realistisesti. Romaanikirjallisuudessa yksityisetsivät aika usein ratkovat suunnilleen Olof Palmen murhaa, kun he todellisuudessa kyttäävät myymälävarkaita tai kenties miehiä tai naisia, joita toinen puoliso epäilee uskottomuudessta. Marlowe tekee siis ihan oikeita yksityisetsivän töitä.”

CHANDLER halveksi perinteisiä murhamysteerejä, arvoitusdekkareita Agatha Christien tyyliin. Ne olivat hänestä keinotekoisia, juonet vain näennäisesti loogisia, murhat ja niiden ratkaisut tosielämässä mahdottomia, kertomusten henkilöpsykologia naurettava. Hän julisti: ”Minun nähdäkseni useimpien salapoliisitarinoiden suurin ongelma on, että niitä kirjoittavat huonot kirjoittajat.”

Siispä se, mikä arvoitusdekkarissa olisi ylimääräistä, on Chandlerin kirjoissa se varsinainen ydin: yksityisetsivä Philip Marlowen filosofointi ja yhteiskuntakritiikki, nokkela sanailu ja herjanheitto.

Olennaista on kerronta ja tyyli.

Chandler rakentaa suuren panoraaman 1900-luvun puolivälin Los Angelesistä, loistoonsa nousevasta metropolista, jonka kansoittavat Hollywood-tähdet ja tyrkyt, öljymiljardöörit, kasinokeisarit, gangsterit, uhkapelurit, puolimaailman naiset, lahjotut poliisit ja ostetut tuomarit.

Yksinäinen yksityisetsivä katsoo ”ison vihaisen kaupungin” valoja ja miettii: ”Kaksikymmentä neljä tuntia vuorokaudessa joku juoksee ja joku muu yrittää saada hänet kiinni, tuolla tuhannen rikoksen yössä… Kaupunki, joka ei ollut sen huonompi kuin muutkaan, rikas ja elinvoimainen kaupunki täynnä ylpeyttä, tappion kärsinyt ja kukistettu kaupunki täynnä tyhjyyttä.” (Suom. Kalevi Nyytäjä.)

Maailman tulevaa pääkaupunkia kuvatessaan Raymond Chandler tuo kirjallisuuteen uuden teeman: modernin kulutuksen, viihteen ja julkisuuden maailman. Kuten Philip Marlowe toteaa, Kalifornia on ”tavaratalovaltio”.

Chandlerilainen paradoksi on, että rahan määräämässä maailmassa vain köyhät voivat säilyttää arvokkuutensa ja rikkaat menettävät sielunsa. "Menestyvien ihmisten maailma näyttää ulospäin todella kutsuvalta", sanoo vakiovieraani Anna Kortelainen: "Mutta se on muovinen maailma. Kun kuuntelee, mitä he puhuvat, eihän sinne missään nimessä haluaisi mennä. Ja se on juuri Marlowen suhde näihin ihmisiin: hän näkee, että on ihan tappavaa, mitä näiden välillä tapahtuu.”

RAYMOND Chandler tunnusti esikuvakseen Dashiel Hammettin, joka palautti murhan Englannin maaseudun aateliskartanoista suurkaupungin laitakaduille. Veretön ajanviete muuttui veriseksi realismiksi. Heidän maailmastaan ponnistavat kaikki viimeisten vuosikymmenten amerikkalaiset rikoselokuvat sekä TV:n poliisisarjat.

Chandler oli profeetta. 2000-luvulla Hollywoodin ja Piilaakson aineeton tuotanto ohitti arvoltaan koko Yhdysvaltain perinteisen tehdasteollisuuden. Unelmat ovat todempia kuin tosi, ja tavaratalo on koko maailma.

Sisäministerinä ja oikeusministerinä Kari Häkämies on ollut lain vartija, mutta yksityiselämässään myös lain väärällä puolella. Hän kertoo, mitä kokemus on opettanut. Ja myös, millaista oli itse partioida poliisiautossa Los Angelesin yössä pumppuhaulikon kera.

10 kirjaa rikoksesta, TV1:ssä sunnuntaina 21.7. kello 20.00.

Kuuntele tämä kolumni audiona Kultakuume-ohjelmassa.

Lainaus

Syyllistysdekkarin synty

Timo Harakka — Fri, 12 Jul 2013 11:00:56 +0000

KIRJAILIJAPARI Maj Sjöwall ja Per Wahlöö raivasi tietä yhteiskunnalliselle pohjoismaiselle dekkarille jo 60-luvulla, joten 10 kirjaa rikoksesta –sarjassa tulee vuoroon heidän teoksensa

Bussimurha (1968/1974).

Viime vuosina ruotsalaiset ja norjalaiset dekkarit ovat nousseet maailman myyntilistojen kärkeen. Miksi? Perustuuko skandinaavien menestys Elm Street –ilmiöön?

Kauhuelokuvien kliseisin tapahtumapaikka on hyvinvoiva, vehreä omakotialue, jossa riittävästi proteiinia syöneet kuvankauniit teinit kasvavat ottamaan oman siivunsa Amerikkalaisesta Unelmasta.

Osaamme odottaa, että kulman takaa ilmestyy kammottava, verenhimoinen kostaja, Freddy Krueger…

Skandinavian maat ovat vauraita, idyllisiä ja tasa-arvoisia ihanneyhteiskuntia. Niinpä Elm Street –säännön mukaisesti pinnan alta löytyy naisvihaa ja natsismia (Stieg Larsson), rasismia ja riistoa (Henning Mankell), hyvinvointivaltion rapautumista (Leif GW Persson), pohjoisten metsien vaiettuja salaisuuksia (Åsa Larsson), Tukholman etnistä sotaa (Jens Lapidus), eliittiväen raakuutta (Anne Holt), heikompien hyväksikäyttöä (Karin Fossum) ja kansainvälisen tason päihdeongelmia (Jo Nesbö).

”Ruotsalaisen hyvinvointivaltio tunnettiin jo 60-luvulla", selvittää vakiovieraani Anna Kortelainen. "Muualla on ostettu tämä brändi, että se on suunnilleen maanpäällinen paratiisi. Ja se [kiehtoo], että paratiisissa on käärme, että sielläkin tapahtuu tällaisia. Ne eivät välttämättä ole mitään rituaalimurhia, siinä on arkisuus, mutta myös sopivasti eksotiikkaa. Samaan tapaan kuin Helsingissä ennen vanhaan kuvattiin elokuvia, jotka esittivät Leningradia tai Pietaria, sopivasti eksotiikkaa – vähän lunta ja revontulen illuusiota.”

Ovatko skandinaaviset dekkarit Amerikassa ja Britanniassa suosittuja juuri siksi, että avoin kateus muuttuu taantumukselliseksi vahingoniloksi? On turha tavoitella hyvää yhteiskuntaa, koska ihminen on syntinen ja mätä. Sosialidemokratia on siis valhetta.

Päinvastaisesta kulmasta Maj Sjöwall ja Per Wahlöö väittivät ihan samaa. Hyvinvointivaltio on silmänlumetta, Olof Palme on petturi ja rikollisuus on oire kapitalistisesta riistosta. Viime kädessä syyllinen rikoksiin on yhteiskuntajärjestelmä.

ÄÄRIVASEMMISTOLAINEN kirjailijapari epäonnistui vallankumouksen lietsonnassa. Kun heidän suurtyönsä, Martin Beck –kirjasarjan kymmenes ja viimeinen osa ilmestyi 1975, Per Wahlöö oli kuollut ja vasemmistoradikalismi samoin. Mutta huonon omatunnon perinnön he onnistuivat jättämään, hankkimaan sillä hyvät tulot ja auttamaan seuraajatkin miljoonatileihin.

Sjöwallin ja Wahlöön kirjasarja onkin kansankodin itseruoskintaa. Hyvinvoinnin hinta on ainainen huolestuneisuus.

Protestanttisessa nollasummapelissä elämästä ei saa nauttia ilman syyllisyyttä. Oma hyvä on aina ansaittu toisen kustannuksella, joten juuri menestys todistaa varmuudella, että asiat menevät samaan aikaan pahasti vikaan. Huonoina aikoina säälitään köyhiä ja työttömiä. Hyvinä aikoina huolestutaan tuloerojen kasvusta.

Tätä menestyksestä masentuvaa mielentilaa puhuttelee Nordic Noir, skandinaavinen syyllistysdekkari. Niiden ystävä on myös ohjaaja-näyttelijä Leea Klemola, joka on sunnuntainen vieraamme.

"Rikolliset ovat inhimillisiä, rikokset ovat ihmisen kokoisia. Silloinhan menee aina päin helevettiä kun ruvetaan [kirjoittamaan] ihmistä isommista rikoksista. Kun tulee se 'huumebisnes'... Mä en usko, että huumeita on oikeesti olemassa. Suomessahan ei voi olla dekkaria, jossa on huumebisnestä, se on ihan naurumyrskyä. Jotkuthan yrittää kansainvälistä rikollisuutta, sehän on naurettavaa. Silloin on ihan, että 'Voi ressukka, tuo ihminen yrittää päästä kansainvälisille markkinoille': että nyt on täällä tämmöistä maailman laatuluokan rikollisuutta.”

BUSSIMURHAA – joka ilmestyi 1968 ja käännettiin 1974 – lienee luettu täällä Suomessa ihmetellen. Ruotsissa oli vaikea nähdä suuria epäkohtia, kun samaan aikaan sadat tuhannet suomalaiset lähtivät hakemaan parempaa elämään juuri länsinaapurista.

Suomalainen hyvinvointivaltio oli vasta syntymässä silloin, kun ruotsalaiset jo surivat sen haurastumista ja häviötä.

Tämä yli 20 vuoden viive ehkä selittää, miksi Suomen rikoskirjailijat eivät ole päässeet osallisiksi Ruotsin ja Norjan kollegoiden maailmanmaineesta. Syyllistysdekkarilta puuttuu perinne, jonka pitkä hyvinvointihistoria tuo.

Leea Klemolan mielestä loistava suomalainen poikkeus oli Matti Yrjänä Joensuu, jota hän pitää paljon parempana kuin Sjöwallia ja Wahlöötä. Klemolalla onkin ohjelmassa kitkeriä terveisiä arkkipiispa Kari Mäkiselle, joka puhui koskettavasti Harjunpäästä ja rakkauden nälästä kolme viikkoa aiemmin.

Kannattaa siis katsoa 10 kirjaa rikoksesta TV1:ssä sunnuntaina kello 20. Luvassa kupliva keskustelu, jossa Leea Klemola kertoo myös, miksi hän rakastaa, siis rakastaa poliiseja.

Kuuntele tämä kolumni audiona Kultakuume-ohjelmassa.

Lainaus

Rikollinen vastoin tahtoaan

Timo Harakka — Thu, 04 Jul 2013 05:09:20 +0000

ENTÄ JOS rikoskirjan päähenkilö olisikin apuri, se puolivahingossa mukaan joutunut mies, eikä rikoksen suunnittelija ja toteuttaja? Jos päähenkilö olisi Sancho Panza ja itse ritari tulisi kuvaan vasta puolivälin jälkeen? Pätkä ilman Pekkaa ja Watson ilman Sherlockia.

Tällainen on Alfred Döblinin nerokas ratkaisu teoksessa Berlin Alexanderplatz (1929), joka on yksi lempikirjoistani ja vuorossa sunnuntaina 6.7. kymmenen rikoskirjan sarjassa.

Tämä pikkukonna, Franz Biberkopf, on yksi tuhansista ja taas tuhansista, mitätön pikkukonna. Hän osoittaa, että rikos ei ole erityinen tapaus, vaan 30-luvun laman ja sekasorron aattona Berliinissä elinehto ja ainoa mahdollisuus. Franz jopa vannoo vankilasta vapauduttuaan, ettei enää sorru rikoksiin – mutta rikollinen aika ja rikollinen kaupunki vievät mukanaan.

Vieraamme, psykiatrisen vankimielisairaalan johtaja Hannu Lauerma arvelee, että kirjasta on tullut klassikko, koska se on kirjoitettu juuri ennen natsien valtaannousua. "Kirjassa tihenee, tihenee ja tihenee kuhiseva tunnelma, Berliini tuntuu muurahaiskeolta, jossa liike vain kasvaa, kasvaa, kasvaa ja jännite kasvaa. Tuntuu todella siltä, että muurahaiset lähtevät justiinsa marssille - niin kuin lähtivätkin."

Anna Kortelainen säestää: "Päähenkilönä ei ole älykkö, joka istuu pohtimassa näitä asioita tovereidensakanssa, vaan tämä onneton Franz, joka liikuskelee väenkokouksissa ja kuuntelee propagandaa. Juuri semmoinen epämääräinen heppu, joka on siellä takarivissä, kuuntelee vähän aikaa ja menee sitten kaljalle."

Ja menee yksin, sillä hän on yksilö, ja päättänyt selvitä self-help-hengessä aivan yksin. Franzin usko omiin voimiin on sitä tragikoomisempaa, mitä hämärämpiin alamaailman apuhommiin hän joutuu.

Kirjan loppusivujen sanoma on, että yksin ei pärjää kohtaloa vastaan, mutta kaksin on jo paremmat saumat ja tuhansien porukalla kohtalon voi jopa päihittää. Mutta oppiakseen tämän Franzin on menetettävä ensin kätensä, sitten rakastettunsa ja lopulta – oma persoonansa, sikäli kuin sellaista on ollutkaan.

Hannu Lauerman mukaan Franz on "sangen yksinkertainen mies. Hänen käyttäytymistään ohjaavat paineet, joita hänelle asetetaan - asettaa niitä sitten oikeuslaitos, poliisi tai se alakulttuuri, johon hän päätyy. Hänellä ei ole kovin paljon valinnanvaraa, kun hän kadulle päätyy ja alkaa kaupitella kengännauhoja."

FRANZ BIBERKOPF on joukon petturi ja kahden rintaman karkuri, sillä hän on karannut sotarintamalta ja eronnut myös työväenliikkeestä. Vanha joukkovoima on murentunut, kun yhteiskunta hajoaa. Hävitty sota, häpeärauha ja pula-aika johtavat syyttelyyn ja syntipukkien etsintään, kyyniseen eloonjäämiskamppailuun. "Saksa on pettureiden ja huijareiden käsissä", kaikuu kaiken aikaa Alexanderplatzin megafoneista, joten pienen ihmisen pieni rikos on pikkujuttu suuren valtiopetoksen rinnalla.

Yhteiskunnan ainoa järjestäytynyt osa on järjestäytynyt rikollisuus, mutta Döbliniltä on turha odottaa Mario Puzon mafiaromantiikkaa. Päinvastoin, rikollisliiga on kuva politiikan kriisistä – yhteisö ilman yhteisöllisyyttä, joukkovoiman synkkä irvikuva. Jengi puhuu paljon yhteishengestä, mutta lopulta jokainen ajattelee vain itseään, pettää ja kavaltaa toisensa heti, kun siitä on itselle etua.

Viha ja turhautuminen yltyy, paine purkautuu – mutta ei kansanvaltaan, vaan väkivaltaan.

”Rauhaa, ei vallankumousta”, huutaa Franz Biberkopf. Ja juuri sitä tarjoavat natsit. Rauhaa, järjestystä, kuria ja komentoa. Pian suuren johtajan ympärille syntyy kollektiivinen hurmkos, joka on se kaikkein hirvein joukkoliikkeen perversio, ja jossa Berliinin neljä miljoonaa pikkurikosta yhtyvät yhdeksi valtavaksi rikokseksi.

10 kirjaa rikoksesta kutsuu jälleen sunnuntaina TV1:ssä kello 20. Hannu Lauerma kertoo myös, onko psykopaatteja enemmän kuin ennen ja mitä on perhesurmien taustalla.

Lainaus

Sherlock Holmes, Sigmund Freud ja Tähtien sota

Timo Harakka — Fri, 28 Jun 2013 09:32:43 +0000

Omalaatuinen, yksinäinen nero; salapoliisi ja päättelykyvyn mestari Sherlock Holmes esiintyi ensimmäisen kerran 125 vuotta sitten. Ja tänä päivänäkin hän on se ainoa oikea salapoliisi, jonka vetovoima on edelleen vailla vertaa. Siitä todistavat Robert Downey Jr:n tähdittämät Hollywood-elokuvat, tuore BBC:n laatudraama sekä Nelosella näytetty jenkkisarja Holmes in New York City.

Mikä on Sherlock Holmesin suosion salaisuus?

Vastaus on yksinkertainen, rakas Watson. Sherlock Holmes edustaa ihmiskunnan toivoa. Häneen ruumiillistuu tiedeusko, luottamus edistykseen ja teknologian voimaan. Ilmastonmuutos, köyhyys ja riisto ovat ratkaistavissa järkeilyllä, kunhan turhat tunteet pidetään loitolla. Äly voittaa lopulta.

Aivan ensimmäisessä Holmes-kertomuksessa Punaisten kirjainten arvoitus (1887) salapoliisi julistaa oppiaan näin. ”Vesipisarasta loogikko voi päätellä Atlantin tai Niagaran olemassaolon, vaikkei olisi koskaan nähnyt kumpaakaan tai kuullut niistä. Niinpä kaikki elollinen muodostaa suuren ketjun, jonka luonne käy ilmi, kun meille näytetään yksi sen rengas.” (Suom. Outi Pickering)

SATA VUOTTA myöhemmin luonnontiede on pikemmin pyrkinyt osoittamaan maailman paljon kompleksisemmaksi ja kaoottisemmaksi keskinäisriippuvuuksien keräksi kuin lineaariseksi ketjuksi, jossa syyt ja seuraukset ovat yksiselitteisiä (ja ylipäätään havaittavissa). Sherlock Holmes tuottaa meille suurta lohtua, kun saamme kuvitella, että päälle vyöryvä sekava todellisuus on helposti otettavissa haltuun ja ratkaistavissa kuin ristisanatehtävä.

Tieteenaloista vain uusklassinen taloustiede nojaa enää viktoriaaniseen tiedeuskoon jonka huipentuma Sherlock Holmes on. Ekonomistille jokainen kuluttaja on Sherlockin kaltainen järkeilijä, joka ajaa omaa etuaan rationaalisesti. Kuten salapoliisimme öisissä tieteellisissä kokeissaan, pörssianalyytikko rakentelee matemaattisia malleja, jotka parhaassa tapauksessa on tuomittu epäonnistumaan ja pahimmassa tapauksessa aiheuttavat valtavaa vahinkoa kautta planeetan.

1800-luvun tieteen voittokulku synnytti myös tieteisfantasiat, science fictionin, jonka ensimmäinen suurmies oli Jules Verne. Yksi hänen perillisistään on sunnuntain vieraamme, Timo Vuorensola (33), joka on ohjannut elokuvat Star Wreck: In the Pirkinning (2005) ja Iron Sky (2012). Hänen mielestään myös Holmes muistuttaa tieteisfantasian sankaria.

"Jotain scifi-hahmomaista hänessäkin on, hän on yli-ihminen. Ikään kuin hänellä olisi scifi-gadgettejä - mutta kaikki onkin hänen päässään. Viehättävä hahmo."

ARTHUR CONAN DOYLE julkaisi Sherlock-kertomuksia 40 vuoden ajan, vuodesta 1887 vuoteen 1927. Sherlock Holmes oli lajissaan tiedeuskon joutsenlaulu, sillä samaan aikaan luonnontiede kokikaksi suurta mullistusta. Toisen sai aikaan sveitsiläinen patenttivirkamies, toisen itävaltalainen neurologi.

Albert Einsteinin suppea suhteellisuusteoria ilmestyi 1905. Jo aikaisemmin Sigmund Freud oli luopunut näkemyksestä, että mielensairaudet johtuvat fysiologisista syistä, ja alkanut kehitellä psykoanalyyttista teoriaa.

Tieteellisen utopian esteeksi osoittautui monikerroksinen ihmismieli; halujen, tunteiden ja alitajuisten motiivien ryteikkö . Ihminen ei ole kone, joka toimii järjestelmällisesti ja ennakoitavasti - paitsi tietenkin scifi-viihteen ja dekkarin haavemaailmoissa, joita hallitsevat järkeilevät sankarit Sherlock Holmes ja hänen avaruusaikainen ruumiillistumansa Mr. Spock.

Juuri järkivoittoisuutensa takia scifi tai dekkari on niin turvallista luettavaa. Vakiovieraani Anna Kortelainen toteaa: "Dekkarin kaava pelastaa liian suurilta tunteilta. Minun olisi e simerkiksi vaikea lukea romaania tai katsoa elokuvaa, josta tietäisin etukäteen, että teemana on vaikkapa lapsen kuolema. Dekkarissa tietää, että rankkakin teema on vain tekosyy mielenkiintoisten johtopäätösten ketjulle, jolloin siellä on turvassa pahoilta tunteilta."

Sallittakoon siis edes kesällä, että otetaan mukava asento, dekkari käteen ja kerrankin hallitaan maailmaa ja ratkaistaan ongelmat. Otetaan seuraksi enintään saunaolut. Sillä vaikka Sigmund Freud sitä lämpimästi suositteli ja Sherlock Holmes sitä säännöllisesti käytti, eiköhän unohdeta se kokaiini.

10 kirjaa rikoksesta sunnuntaina TV1:ssä kello 20. Elokuvaohjaaja Timo Vuorensola kertoo, mikä yhdistää Sherlock Holmesin Hämähäkkimieheen ja Tähtien sotaan.

Lainaus

Kummisetä on koottu viisaus

Timo Harakka — Thu, 13 Jun 2013 19:43:05 +0000

"Kummisetä".

"Tarjous, josta ei voi kieltäytyä".

"Nukkuu kalojen seurassa".

Mario Puzon mafiateos on globaali Tuntematon sotilas, josta varsinkin miehet osaavat vuosikymmenestä toiseen siteerata sanontoja ja kohtauksia joka tilanteisiin. Yksi opetuslapsista on Tom Hanksin roolihahmo romanttisessa komediassa Sinulle on postia (1998). Hän sanoo: ”Kummisetä on koottu viisaus. Se antaa vastauksen kaikkiin kysymyksiin”.

Sen, mitä Väinö Linna ja Edvin Laine saavuttivat Suomen oloissa, tekivät Mario Puzo ja Francis Ford Coppola planeetan mittakaavassa. Maailman luetuimmasta kirjasta tehtiin maailman myydyin elokuva. Molemmat ennätykset on rikottu, mutta ensimmäiset Kummisetä-leffat nostetaan usein kaikkien aikojen parhaiden elokuvien kärkeen. Ne aloittivat kokonaisen lajityypin.

Jatketaan vertausta. Kummisetä on rikosromaani samalla tavalla kuin Tuntematon sotilas on sotaromaani – ne ovat yleispäteviä kertomuksia ihmisten välisistä suhteista äärimmäisissä olosuhteissa. Viime kädessä ne kuvaavat toimistotyöläisen elämää, työpaikan johtamista, strategiapalavereita, viranhakuja ja ylennyksiä, toiveita ja pettymyksiä, mutta vain paljon hohdokkaammissa oloissa. Nyt ei ole kyse lomalistojen tekemisestä, vaan vallasta ja väkivallasta, perinteestä ja velvollisuudesta, kunniasta ja petoksesta, kuolemasta ja sankaruudesta.

ON SIIS helppo ymmärtää, että miehet peilaavat niin armeijaan kuin mafiaankin nostalgisen haaveen miesten välisestä ja miesten johtamasta hierarkisesta järjestyksestä, jossa arvot ovat selvät ja selkeät. Mutta moni nainenkin viehättyy mafiakertomuksista – onhan mafialle tärkeää perhe ja perinteiset perhearvot.

"Perhearvojen parodiaa", hymähtää vakiovieraani Anna Kortelainen. Silti jokainen tarvitsee perheen, paikkaa johon kuulua ja jolle olla uskollinen. Kiinnostavaa onkin, että sunnuntain vieraamme, kansanedustaja Silvia Modig perusti oman mafiaperheen jo teinityttönä, Kummisedän luettuaan:

"Teininä Itä-Helsingissä, 1990-luvun pahimmassa lamassa, pyörin porukassa, joka koki olevansa yhteiskunnan ulkopuolella. Meillä oli paljon vahvempi luottamus siihen, että pidämme toisistamme huolta kuin että viranomainen ymmärtää. Se lojaalisuus, se yhteisöllisyys, joka on romantisoitu tosi hienosti Kummisetä-kirjaan, se kolahti."

JÄRJESTÄYTYNYT RIKOS on erityinen rikos. Se ei ole koskaan spontaani. Mikään ei loukkaa mafioson estetiikkaa enemmän kuin harkitsematon, vihapäissä tehty veriteko. Kun Kummisedässä klaanin isä yritetään murhata ja poika uhoaa kostoa, häntä moititaan: "liikeasiat" on aina erotettava "henkilökohtaisuuksista".

Mafiamies ei ole identiteetiltään rikollinen, vaan liikemies, poliitikko tai diplomaatti. Järjestäytyneen rikollisuuden erottaa järjestäytyneestä yhteiskunnasta vain etumerkki; ulkoiselta muodoltaan ja sisäiseltä logiikaltaan se ei poikkea talouden ja politiikan verkostoitumisista ja asiakkuudenhallinnoista. Mafia on aina varteenotettava vaihtoehto valtion järjestämiseksi, ja onkin vallalla monessa maailman maassa – myös itäisessä naapurissa. Sen miehekäs autoritaarisuus viehättää monissa oloissa enemmän kuin tylsä ja tehottomaksi haukuttu parlamentaarinen demokratia.

Mafian voima on siinä, että se vastustaa rikollisuutta, epäjärjestystä ja löyhää moraalia. Puzo maalaa kuvan yhteisöstä, jossa kunnia ja luottamus ovat vielä arvossaan ja jossa sääntöjä ja perinteitä vielä noudatetaan – toisin kuin rappeutuvassa yhteiskunnassa. Don Corleonen isällistä auktoriteettia voi ihailla samaan tapaan kuin Urho Kekkosta. Populismi nojaa nostalgiseen valheeseen, jonka mukaan ennen vallitsivat hyvät tavat ja oikea järjestys, ja oikeuttaa sillä kovat otteensa.

Oikeastaan kaikissa poliitikoissa on mafiamiesten ominaisuuksia, tunnustaa Silvia Modig. Ja puolue on perhe, jossa vallitsevat uskollisuuden ja vaikenemisen lait. Mutta kenen sängystä löytyy hevosen pää, kun sunnuntai-iltana 10 kirjaa rikoksesta palaa kuvauspaikalle?

10 kirjaa rikoksesta, TV1 sunnuntaina 16.6. klo 20.00.

Lainaus

10 kirjaa rikoksesta

egoego — Mon, 03 Jun 2013 07:32:01 +0000

Pappi, bloggari, talonvaltaaja, tuomari.* Jokaisella on rikos tunnollaan. Jokainen tunnustaa TV1:ssä sunnuntaisin klo 20.00. Tässä blogissa Timo Harakka julkaisee esitutkintapöytäkirjat joka perjantai.
(* ja vakooja!)

Lue myös aikaisemmat 10 kirjaa -blogitekstit:
http://blogit.yle.fi/10-kirjaa-rahasta
http://blogit.yle.fi/10-kirjaa-vallasta

Viime kesän ohjelmiakin löytyy yhä Yle Areenasta!

Kategoriat:

Esittelyteksti listaussivuja varten:

Pappi, bloggari, talonvaltaaja, tuomari.* Jokaisella on rikos tunnollaan. Tässä blogissa Timo Harakka julkaisee kesän kirjasarjan esitutkintapöytäkirjat joka perjantai. (* ja vakooja!)

Blogin kuva listauksia varten:

Header-kuva: