Blogit - dokumentti. elokuva

Dvortvsevoy ja dokumenttielokuva

Tue Steen Múller — Mon, 03 Aug 2009 15:00:00 +0000

Sergey Dvortsevoy thinks it is important to reflect on WHY you make documentaries, well film in general. He started late as a filmmaker, he made ”Paradise”, ”Bread Day”, ”Highway”, ”In the Dark” and now ”Tulpan”, the latter a film with actors, nominated for a Discovery Prize af the EFA last night in Copenhagen... as if this brilliant filmmaker had not been discovered before due to his excellent documentaries. There are too many superficial films, he says, you have to go deep, you must have something important to say.The camera can´t think, all starts up here, he says and points at his forehead.

I met him at the Radisson lobby, a happy man, fluent in English contrary to 10 years ago when he came to Copenhagen with ”Paradise” – but expressing the same spontaneous, almost childish joy out of the fact that his new film from Kazahkstan, that took him four years to make, is going very well on festivals, winning prizes to support the director and his family. And with the coming cinema release in several countries.

I went away from documentaries, he said, because of moral problems. I thought I could not any longer make art out of tragedies... I interrupted him, but ”Paradise” is not a tragedy... For you and me, maybe not, but the main character of this small film got a lot of problems from the authorities after the film. How can you allow someone to film a woman washing her hair without shampoo, why do you only show the bad sides of our country and so on so forth. You make us look stupid, they said... The new film with actors and a script that the director followed 20% (!) is also having problems, but they are actors and the audience knows that. Food for thought. His ”Tulpan” is not yet available on dvd.

Photo: The unique scene in "Paradise", the child that eats.

Lainaus

Koulutuksen kirous

Iikka Vehkalahti — Thu, 09 Jul 2009 07:00:00 +0000

Kun aloitin Dokumenttiprojektin tuottajana tositakymmentä vuotta sitten, maailmassa oli vain muutama kansainvälinen dokumenttielokuvatapahtuma ( IDFA ja MIPCOM etunenässä). Nyt erilaisia foorumeita, koulutstapahtumia ja kursseja on pilvin pimein. Kaikenlaisin tuloksin.

Laskin tämän vudoen alussa, että vuoden ensimmäisellä vuosipuoliskoa varten minulle ( YLElle) oli tullkut 27 erilaista kutsua eri puolille maailmaa. Osallistua YLEn edustajana rahoitusfoorumeihin, edustaa YLEä muuten vain, käydä dokumenttielokuva tai televisio-ohjelmamarketeissa löytämässä ostettavaa, olla läsnä festivaalin juryssa, pitää masterclass eri aiheista, esitellä Steps Indian, Why Democracyn tai Dokumenttiprojektin elokuvia tai osallistua erilaisten järjestöjen tai säätiöiden paneeleihin.

Toiminta dokumenttielokuvan kansainvälisen rahoituksen järjestäömiseksi on kasvanut räjähdysmäisesti kymmenen vudoen aikana. Euroopan lisäksi mukaan ovat tulleet muut maanosat ja samanaikaisesti erilaiset koulutusprosessit ovat pyrkineet tuekmaan nuoria elokuvantekijöitä ja ns. heikkojen maiden dokumentaristeja kehittämään ammattitaitoaan ja osaamistaan sekä löytämään rahoitusta elokuvilleen.

Ja tuloksia on edhottomasti tullut. Monessa mielessä. Osaamisen ammattitaitoa on noussut, ohjelmien esittelytaso (esitteet ja trailerit) ovat kehittyneet. Monet nuoret ovat saaneet rahoitusta (olen jopa ihmetellyt, miten nuori Joonas Berghäll on pystynyt keräämään rahoitusta maailmalta kahdelle elokuvalleen).

Mutta.On myös toinen puoli. Yllätyksettömuyys on kasvanut. Mitä paremmin eri tapahtumissa, tilaisuuksissa ja kursseilla kerrotaan, mitä päärahoituslähteet - televisio - odottavat dokumenteilta, sitä paremmin tuottajat ja ikävä kyllä ohjaajat suuntaavat aivonsa toimimaan tämän tarpeen mukaan.

Ja liian usein tällöin lopputuloksena on dokumenttiehdotuksia, jotka rahoittajat jo tietävät. Ajatuksia, jotka ovat aallon takana sen sijaan, että ne olisivat aallon edessä tai luomassa aaltoja.

Lainaus

Kongon Akseleitako haluamme olla?

Iikka Vehkalahti — Sat, 18 Apr 2009 10:58:15 +0000

Nuori kaveri kävi haastattelemassa dokumenttielokuvan yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Haastattelu sinänsä ilahdutti, koska omalla tavallaan se kertoi, että dokumenttielokuva koetaan luonteeltaan yhteiskunnallisena.

Mutta oikeastaan koko kysymys kolahti katsellessani vanhaa klassikkoa "It Happended One Night" ( 1934 tehty screwball -klassikko pääosissa Glark Gable ja Claudette Golbert). Elokuvassa on kohtaus, jossa Miamista New Yorkiin kulkevassa bussissa kuluneen ikäinen nainen pyörtyy ja hänen poikansa kertoo elokuvan sankarillemme, että he eivät ole syöneet kahteen päivään. " Liput maksoivat enemmänkuin äiti ajatteli,mutta meidän on pakko päästä New Yorkiin, koska siellä on äidille luvattu työtä".

Kohtauksen aitous, pojan realistisuus epätodellisessa elokuvassa on Capran mestarillisuutta. Katson elokuvaa, joka eskapistisessa näennäisluonteessaan asettaa minut ajattelemaan 1930-luvun lamaa ja köyhyyttä ja miljoonia ihmisiä ja lapsia,jotka tänä päivänä kaikesta edistyksestämme huolimatta ovat samassa tilanteessa. : lapsi joutuu itkemään lohduttomasti ruuan puutetta.

On se helvetti, että tässä rikkauden maailmassamme eletään niin ahneesti ja itsekkääästi kuin me elämme. Ei, kysymys ei ole poliittisista mielipide-eroista. Kysymys on sairaudesta, syövästä, joka tuohoaa ihmisen mielen. Pahuudesta, joka ottaa voiton hyvvyydestä. Se luo miljonäärejä, jotka eivät välitä tippaakaan muusta kuin omasta edustaan. Poliitikkoja joita kiinnostaa enemmän valta kuin mitä vallalla voi tehdä. Tai elokuvantekijöitä, joille tärkeintä on maine tai raha tai televisiotuottajia, jotka sopeutuvat kaikkeen tähän.

Jouko Aaltosen valmitumassa oleva dokumenttielokuva Kongon Akseli kertoo suomalaisesta, tavallisesta ikaalislaisesta pohjasta, joka onnettoman rakkauden seurauksena lähtee viime vuosisadan lopulla jokilaivan konemestariksi Belgian Kongoon, jossa Leopold tappoi miljoonia mustia kumin ja norsunluun takia. Alussa Aleksimme ihmettelee neekerien ruoskintaa ja kyselee "sopeutuuko tähän". Lopussa hän itse tarttuu ruoskaan.

Mihin me olemme sopeutuneet?

Lainaus