Blogit - valokuva

Osallistu Elävän arkiston 70-luvun innoittamaan kuvakisaan

Juhana Säilynoja — Thu, 18 Jul 2013 10:36:06 +0000

Osallistu Elävän arkiston kuvakisaan! Lähetä aito tai 70-luvun innoittama valokuva osoitteeseen elavaarkisto@yle.fi. Palkitsemme joka viikko yhden kuvan 70-luku- ja arkistohenkisellä palkinnolla. Osallistuthan vain kuvilla, joihin sinulla on oikeudet. Toimitus tallentaa kuvat katsottaviksi Elävän arkiston Facebook-kansioon. Kisa voimassa 4.8. 2013 saakka.

Kuvat ovat katseltavissa Elävän arkiston Facebook-kansiossa.

Lainaus

Gigapikselikuva kertoo enemmän kuin tuhat megapikselikuvaa

Olli Sulopuisto — Mon, 21 Jan 2013 09:57:21 +0000

Gigapikselin valokuvassa on 1 000 000 000 kuvapistettä. Giga on tuhat megaa, mutta silti on aivan eri asia katsoa yhtä gigapikselikuvaa kuin tuhatta megapikselikuvaa tai sataa 10 megapikselin kuvaa, vaikka laskennallisesti ne ovatkin sama asia.

Kutsun gigapikselikuvia paremman sanan puutteessa hypertarkaksi. Niiden katsomiseen liittyy muutamia kummallisia, das Unheimliche, piirteitä – sellaisia, joille ei löydy vastinetta jokapäiväisistä näkökokemuksista.

***

Ensimmäinen omituinen piirre on, että kuvasta tuntuu löytyvän loputtomasti uusia yksityiskohtia. Toki tavallisista valokuvistakin voi bongata hauskoja sattumuksia, joita ei ensisilmäyksellä pane merkille. Ero on silti selvä. Jos katsoo kymppikuvaa tai koko ruudulle sovitettua digijärkkärin kuvaa, siitä voi ainakin kuvitella erottavansa kaiken ikään kuin yhdellä silmäyksellä.

Tarkalleen ottaen niin ei tietenkään ole, koska ihminen näkee vain hyvin kapean kaistaleen tarkkana. Tuo kohta vaan liikkuu niin nopeasti – ja tiedostamattomasti – että yleensä koemme näkevämme paljon laajemman alueen tarkkana.

Toinen omituinen piirre on, että hypertarkkaan kuvaan zoomaaminen ei tunnu samalta kuin se, jos kumartuu katsomaan taulua lähempää. Kenties ero tulee siitä, että zoomaaminen on kameroiden linssien ominaisuus, jolle ei löydy vastinetta ihmisen silmästä. Se siis tuntuu aina kummalliselta, erilaiselta kuin mikään normaalisti kokemamme asia.

Itse asiassa uskon, että juurikin portaaton zoomailu sisään ja ulos tekee hypertarkoista kuvista niin kummallisia. Harva hämmästyy katsoessaan kaukana olevia asioita kiikareilla tai pienenpieniä asioita mikroskoopilla. Silti hypertarkka kuva kaukana olevasta kohteesta (kaupungin silhuetti, vuoristo) tai lähellä olevasta kohteesta (ihmisen kasvot, maalaus) hätkähdyttää aivan eri tavalla kuin kiikarointi tai mikroskooppiin tuijottelu.

Googlen taideprojekti on käynyt kuvaamassa EMMAn eli Espoon taidemuseon kokoelmia. Jalmari Ruokokosken maalaus toimii hyvänä esimerkkinä siitä, miten kummallista on erottaa kankaan yksittäiset suortuvat. Kuva on tarkempi kuin todellisuus itse, jos siis ajatellaan ihmisen silmän asettavan todellisuuden rajat. Mikä olisi kyllä kovin ahdasmielistä.

Gigapikselikuva on tietokoneajan ilmiö. Jos nimittäin hypertarkan kuvan vedostaa paperille, siitä tulee samalla myös fyysisesti isokokoinen, monta metriä kanttiinsa, eikä sen katsominen enää tunnu samalta kuin monitorin silmäileminen.

Jotain olennaista gigapikselikuvan viehätyksestä liittyy siihen, että sen ulkomitat tuntuvat pysyvän koko ajan samoina. Se ei koskaan veny monitoria suuremmaksi. Kyseessä on jälleen tietenkin pelkkä illuusio, mutta se on kovin sitkeä illuusio. Ainakaan minä en ole saanut sitä vielä ravistettua.

***

Nykyiset hypertarkat kuvat on useimmiten koostettu useasta erillisestä otoksesta. Gigapan myy laitteita, jotka automatisoivat kuvaamisen ja lopullisen kuvan kokoamisen. Duke Universityn tutkijat puolestaan kertoivat viime kesänä kehittäneensä laitteen, joka pystyy ottamaan kerralla jopa 50 gigapikselin kuvia.

Suurimmasta gigapikselimäärästä on tullut samanlainen kilpalaji kuin kaikesta teknologiseen kehitykseen liittyvästä. Lista maailman suurimmista valokuvista, niin perinteisistä kuin digitaalisista, löytyy Wikipediasta. Tällä hetkellä kärjessä on terapikseliluokan kuva ratapihasta.

Lainaus

Teknologia tappoi valokuvan, kauan eläköön valokuva

Olli Sulopuisto — Wed, 12 Dec 2012 12:00:49 +0000

Valokuvasta ja valokuvaamisesta puhutaan yhä samalla tavalla kuin viime vuosituhannella, vaikka teknologian kehitys on tappanut valokuvan ja synnyttänyt sen tilalle jotain aivan muuta.

Mietitäänpä perinteisiä käsityksiä valokuvasta: se on yksittäinen ikuistettu hetki ja ehdottoman tarkka kopio todellisuudesta. Se on varmasti ollut aikanaan hyvä lähtökohta, kun on kuvattu kalliilla laitteilla ja suhteellisen hitailla filmeillä ihmisiä Pariisin ja New Yorkin kaduilla.

Minkä ihmeen takia aikanaan vallinneet teknologiset rajoitteet muodostaisivat ikuisen oikean ja väärän moraalin perinteen, josta ei voida koskaan poiketa? Tämän perinteen takia vieläkin tapellaan siitä, saako kuvia Photoshopata vai rikkooko se jotenkin valokuvaamisen pyhyyttä.

***

Eihän nykyisellä valokuvaamisella ole enää paljonkaan tekemistä yli sadan vuoden takaisten rajoitteiden kanssa. Otetaan esimerkiksi käsitys siitä, että valokuvaajan taitoa on valita oikea hetki, joka tallennetaan. Muistan lukeneeni erään suomalaisen kuvajournalistikonkarin kirjaa, jossa hän paheksui moottoriperän käyttämistä urheilukuvaamisessa, sillä kun pystyi ottamaan monta kuvaa sekunnissa.

Phantom-suurinopeuskamera pystyy tallentamaan 2500 kuvaa sekunnissa. Laitteen voi ostaa kaupasta kuka tahansa, vaikka eihän se halpa ole. Ja onhan olemassa myös kameraviritelmä, joka on valoa nopeampi.

Jos kaiken tallentaminen koko ajan on mahdollista, ehkä valokuvaajan taitoa on valita paras hetki jälki-, ei etukäteen. En sano, että niin käy aina, mutta ainakin on selvää, että pelkkä oikean hetken jahtaaminen ennen laukaisimen painamista ei ole enää välttämätöntä.

***

Muitakin valokuvauksen perustavanlaatuisia kivijalkoja on murrettu. Kuvaa on voinut muokata ottohetken jälkeen vain rajoitetusti, rajaamalla tai muuttelemalla sen kirkkautta suuntaan tai toiseen.

Kuvankäsittelyohjelmat mullistivat sen, joskin niiden taitamattomasta käytöstä jää jälkiä, jotka ammattilaiset voivat huomata – tai amatööritkin, jos he käyttävät Foto Forensicsin kaltaisia palveluita.

Vaan entäpä Lytro-kamera? Se ei nimittäin tallenna vain kaksiulotteista, litteää kuvaa, vaan ikään kuin kolmiulotteisen tilan, josta voi tislata esiin useita erilaisia kuvia.

Tutkija-ohjelmoija-teoreettikko Ian Bogost on kirjoittanut erinomaisen artikkelin tavoista, joilla Lytro eroaa perinteisistä kameroista. Onko enää järkeä puhua alkuperäisestä kuvasta, jos sellaista ei ole koskaan ollutkaan? Jälleen: en tarkoita, ettei se olisi koskaan mielekästä, vaan että Lytron tapaiset laitteet osoittavat valokuvauksen käsitteen olevan laajempi kuin 1800- ja 1900-luvuilla osattiin edes ajatella.

***

Vai onko valokuvan suurin murros sittenkin tapahtunut kameran ulkopuolella? Siinä missä vielä pari vuosikymmentä sitten valokuvia katsottiin gallerioissa tai kotialbumeista kymppikoon vedoksina, nykyään digikuva tuntuu melkein orvolta, ellei sitä julkaise hetimiten nettiin.

Kun ennen jokaiseen kuvaan tallentui paljon tunnearvoa jo yksin sen harvinaisuuden takia, nykyään moni tapahtuma dokumentoidaan jokaisesta kulmasta. Yksinäinen kuva tuntuu… no, yksinäiseltä.

Ammattilaisten monen tuhannen euron laitteista ei saa kuvia lähetettyä nettiin kuin ostamalla lisävarusteita, mutta kännykkäkuviin hassuja suotimia lisäävän Instagramin arvoksi tuli miljardi dollaria.

Valokuva on kuollut. Kauan eläköön valokuva.

(Valokuvaajan kuva: James Russo, CC BY-ND 2.0)

Lainaus

Maapallo muukalaisen silmin

Jari Mäkinen — Sat, 18 Feb 2012 08:15:40 +0000

Ihmiskunnan katsotuin, käytetyin ja kenties mieleenpainuvin valokuva otettiin 7. joulukuuta 1972. Kuvassa on sinivalkoinen, kaunis maapallo mustan avaruuden keskellä, ja koska kotiplaneettamme näyttää kuvassa sinertävältä marmorikuulalta, sai kuva nimen "Blue Marble".

Apollo 17 oli toistaiseksi viimeinen Kuussa käynyt miehitetty avaruusalus, joten sen kolmihenkisen miehistön jälkeen kukaan muu ei ole nähnyt maapalloa näin kaukaa avaruudesta; matalalta kiertoradalta, missä esimerkiksi Kansainvälinen avaruusasema on, Maa ei näy koskaan täytenä, suurena pallona taivaalla, vaan se täyttää aina suuren taivaasta. Se on toki myös kaunis, ja etenkin Auringon laskut ja -nousut horisontista ovat upeita.

Blue Marble on itse asiassa yksi lukuisista kuvista, jotka Apollon miehistö otti. He olivat lähteneet paluumatkalle Kuun kiertoradalta noin viisi tuntia aikaisemmin, kun he näkivät aluksensa ikkunasta edessä maapallon. Se oli noin greipin kokoinen taivaalla, ja se näytti "niin hauraalta, että olisin voinut rikkoa sen, jos olisin tökännyt sitä sormellani". Varmasti koti-ikävä ja Kuun kuollut, puuterinharmaa pinta lisäsivät vielä näkymän kauneutta.

Jostain syystä tämä yksi kuva, joka on Nasan arkistossa numero AS17-148-22727, nousi suosituimmaksi. Siinä oli jotain maagista. Todennäköisesti sen otti miehistön geologijäsen Harrison Schmitt. Kamerana hänellä oli ruotsalainen 80-millisellä objektiivilla varustettu Hasselblad.

Tuon kuvan jälkeen Nasa on lisännyt arkistoonsa tuhansia erilaisia kuvia maapallosta, mutta aina silloin tällöin joku kuva on nimetty uudelleen Blue Marbleksi. Viimeisin näistä julkistuksista oli 25. tammikuuta, kun Nasa julkisti Suomi NPP -satelliitin ottaman kuvan kotiplaneetastamme. Suomella ei suoranaisesti ole satelliitin kanssa mitään tekoa, paitsi että se on nimetty suomensukuisen, Wisconsinin yliopistossa työskennelleen ja kaukokartoituksen parissa päätyönsä tehneen professori Verner E. Suomen mukaan.

Tämä kuva on kooste monista kuvista, ja siinä maapallo näykyy läntiseltä puoleltaan, eli sopivasti Amerikka ja Yhdysvallat täyttävät siinä melkein koko pallonpuolen. Nasa tosin julkaisi helmikuun alussa toisenkin samantyyppisen kuvan, missä näkyy itäinen pallonpuoli. Eurooppaa ei siinäkään juuri näy, mikä kenties heijastaa Nasan nykyistä politiikkaa…mutta ei siitä tässä sen enempää.

Kuvia on sanottu tarkimmiksi koskaan otetuiksi kuviksi maapallosta, mutta se ei pidä paikkaansa; tarkkoja ja kauniita kuvat ovat, mutta tarkempiakin on olemassa.

Silti mielestäni kaunein kuva maapallosta otettiin 12. marraskuuta 2009. Sen teki Maata avaruudesta lähestynyt Rosetta-luotain. Rosetta oli (ja on edelleen) pitkällä matkallaan kohti komeetta Churyumov-Gerasimenkoa, ja se teki useita planeettojen ohilentoja saadakseen niiltä lisää vauhtia. Kolmasti se lensi maapallon ohitse ja tutki sitä samaan tapaan kuin olemme kuvanneet ja mitanneet muita planeettoja. Luotain tuli kaukaa avaruudesta ja näki kuinka Maa oli aluksi vain heikko tähti taivaalla, mutta se kasvoi ja kasvoi, kunnes se oli suuri taivaankappale. Nopeasti se vilahti ohitse, ja pieneni jälleen pisteeksi.

Verrattuna mihin tahansa muuhun planeettaan, ovat nämä kuvat Maasta erilaisia. Eikä tämä ole vain siksi, että se on kotimme, vaan myös siksi, että sinertävä pallo selvästi on elävä – päinvastoin kuin muut planeetat aurinkokunnassamme.

Rosetta ei suinkaan ole ainoa Maata avaruudesta lähestynyt luotain. Ensimmäisen hämmästyttävän kuvan Maasta otti Nasan Kuuta kiertämään lähetetty Lunar Orbiter vuonna 1966, kun se kuvasi Kuun horisontin yläpuolella makaavan maapallon. Se oli ensimmäinen “ulkopuolinen” kuva planeetastamme, ja sai aikanaan suurta huomiota. Samoihin aikoihin Neuvostoliiton Zond-luotaimet kiersivät myös Kuuta ja kuvasivat myös maapalloa.

Sitten tulivat luotaimet: Mariner 10 käänsi vuonna 1973 laukaisunsa jälkeen kameransa kohti kotiaan ja kuvasi Maan sekä Kuun kauniin kaksoisplaneettasysteemin. Seuraavaksi saman teki Voyager 1 vuonna 1977, ja nyttemmin myös muun muassa Mars Odyssey ja Venus Express.

Rosettan lisäksi Maata painovoimalinkoukseen käyttäneet luotaimet Galileo, Cassini, Messenger ja Huyabusa ovat kuvanneet Maata, mutta jos näistä kaikista kuvista tulisi valita yksi, niin se olisi tämä Rosettan kuva: Maa on siinä 633 000 kilometrin etäisyydellä, ja siinä se on selvästi taivaankappale. Täältä planeetan pinnalta tätä kotimme kosmista olemusta on hankala huomata…

Lainaus

Näinkin voi oikeuksia hankkia

Tuija Aalto — Fri, 11 Dec 2009 11:02:57 +0000

Tekijänoikeuksien luovutuslisenssejä tunnetaan vielä huonosti. Harva tietää esimerkiksi, että on olemassa tapa, jolla voi netissä ilmaista omien kuviensa ei-kaupallinen käyttö samalla kun pidättää kaupalliset oikeudet niihin.

CC-lisensoiminen mahdollistaa tekijän valinnasta riippuen joko kaikille ja myös firmoille kuvien käytön lisenssillä sallimisen tai vaihtoehtoisesti kaupalliset ulkopuolelle sulkien. (Ks. Aikaleima-blogi: Creative Commons on digitaalisen ajan tekijänoikeusmekanismi 30.3.2009)

YLE tutkii tapoja hankkia oikeuksia uusilla tavoilla.

Yllä oleva kuva on huhtikuisesta Mahdollistajastrategiatapaamisesta. Mikrofonia pitelee toimittaja Olli Sulopuisto ja pöydän äärellä istuu yleläisiä, yleisöä ja yhteistyökumppaneita.

Kuvan otti omia aikojaan omaan käyttöönsä Suvi Korhonen.

Tänä syksynä halusin käyttää joitakin Korhosen ottamia kuvia diaesityksessäni (s. 46 ja 47). Mutta sen sijaan, että olisin vain hankkinut perinteisesti sopivaa korvaussummaa vastaan YLElle julkaisuoikeuden haluamiini kuviin, päädyimmekin Korhosen ehdotuksesta ratkaisuun, jossa Korhonen luovutti ko. tilaisuudessa otetun kuvasarjan Creative Commons-Attribution -lisenssillä Flickr-palvelussa. Näin Yleisradiolla ja lisäksi kenellä tahansa on kuviin ajallisesti ja välineen puolesta rajaamaton muokkaus- ja uudelleenjulkaisuoikeus.

Tämä toimintamalli saattaisi sopia joidenkin ohjelmasisältöjenkin oikeuksien hankkimiseen tulevaisuudessa - vai mitä sanotte?

Lainaus

Kuva ja kuva

Iikka Vehkalahti — Fri, 23 Oct 2009 07:00:00 +0000

Meillä Dokumenttiprojektissa on jatkuva ongelma. Dokumenttien still-kuva tarjonta on poikkeuksetta joko huonoa tai keskinkertaista.

Ja kuitenkin juuri yksi kuva parhaimmillaan kertoo elokuvasta niin paljon ja ratkaisee myös usein kuinka paljon dokumentti saa palstatilaa esimerkiksi televisiolähetyksen yhteydessä.

Kuinka monesta dokumentista muistamme kuvan, joka olisi jäänyt mieleemme. Pirjo Honkasalon Melancholian 3 huonetta kadettipuvussa oleva poika viattominen kasvoineen. Mika Ronkaisen Huutajat jäällä jäänmurtajan edessä. Websterin Katastrofin ainesten soutava mies (kuva ei sinänsä ollut ihmeellinen, mutta toistuen esitettynä kasvoi symboliseksi). Vasen vartaloon dokumentin polvillaan rukoileva nyrkkeilijä Umar Kemiläinen.

Mutta mitä muita kuvia tulee mieleen ?

Ja kuinka monella dokumentilla on jo tuotantovaiheessa kuva, jolla elokuvasta voidaan kertoa tavalla, että se jää ihmisten mieleen. Jälleen, aivan kuten Ulla Simonen aiheellisesti yhdessä Dokumenttiprojekti Goes Cinema hankkeen palaverissa totesi: Mika Ronkaisen Freetimes Machos on omannut kuvansa jo pitkän aikaa ennen elokuvan valmistumista.

Harrastuksen vuoksi voi vierailla Dokumenttiprojektin kotisivuilla www.yle.fi/dokumenttiprojekti ja siellä Tuotannossa osiossa ja vertailla minkätasoisia kuvia kullakin tuotannolla on yleisölle tarjota.

Lainaus

Tekniikka ei korvaa ihmistä

Jarmo Mustonen — Thu, 23 Apr 2009 09:42:13 +0000

Viime aikoina olen joutunut perehtymään kuvajournalismin saloihin, tekniikka edellä. Netissä radiojuttuja kuvitetaan, uutiskuvat saavat lisää ulottuvuutta kuvituskuvalla ja blogeihin pitää saada visuaalista ilmettä. Kuvien käyttö eri yhteyksissä on lisääntynyt huimasti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tämän mahdollistaa digitaalinen tekniikka. Ei tarvitse kuvata filmille, viedä kuvaa kehitettäväksi ja skannata sitä ennen kuin se on digitaalisessa muodossa.

Tehtäväni Ylessä on kartoittaa miten nykyiset tekniset laitteet tukisivat parhaiten journalismia ja etsiä uusia kivoja vimpaimia journalismin tueksi. Tähän kuuluvat myös valokuvakamerat. Onko pokkari parempi kuin digitaalinen järjestelmäkamera?

Monet tuntuvat unohtavan digitaalisen kameran yhteydessä sen, että se on vain yksi lenkki ketjussa. Käyttäjän painaessa laukaisinta fliksi tallentuu muistikortille, siitä se pitää siirtää kortinlukijalla koneeseen ja tietokoneessa pitää olla kuvien käsittelyyn ja arkistointiin tarkoitettu ohjelma.

Kuvaajalla on edessä valokuvan kehitys. Toiset pitävät sitä kuvankäsittelynä, mutta jo filmikuvia on käsitelty. Ennen riitti että toimitti filmin valokuvausliikkeeseen. Käsittelijänä toimi se kiva valokuvaamon setä tai täti. Kameroissa suhteellisen uusi ja suurelle yleisölle tuntematon RAW -formaatti (raakakuva) on lyömätön. Digitaalista negatiivia ei saa kehitettyä kuin harvoilla ohjelmistoilla. RAW – formaattia voi käsitellä laadun kärsimättä paljon monipuolisemmin kuin vanhaa JPEG -formaattia. Kuvaan pitää saada oikea harmaatasapaino, hieman terävöittää sitä, ehkä jopa säätää kontrastia ja mahdollinen punasilmäisyys pitää korjata. Toki kuvaa voi hioa vaikka kuinka ja paljon, riippuen käyttötarkoituksesta.

Mietittäessä tekniikkaa journalismin tukena on mietittävä miten se olisi mahdollisimman helppoa ja tekniseltä laadultaan korkeatasoista. Milloin oikea tekninen laite kohtaa käyttötarkoituksen? Valokuvakameroita miettiessä pitää miettiä kameran mahdollisuutta tallentaa kuvat RAW – formaatissa. Voiko kuvia ottaa 16:9 – kuvasuhteessa? Onko megapikseleillä väliä? Mitä muistikorttia laite käyttää? Kuka painaa laukaisinta eli kuinka teknisesti orientoitunut käyttäjä on? Mikä on kuvan käyttötarkoitus?

Digitaalinen järjestelmäkamera vaihdettavine valovoimaisine linsseineen on lyömätön kuvattaessa pientä, intensiivistä keikkaa radiokanavan B-studiossa. Kännykkäkameralla otettu ensimmäinen kuva suuresta tulipalosta on parempi kuin juttu ilman mitään valokuvaa. Pokkarilla saa moitteettoman kuvan kesän ensimmäisestä huvipuiston kävijästä. Kaikki lähtee käyttötarkoituksesta.

Tulevaisuudessa digitaalisiin järjestelmäkameroihin tulee HD -videokuvaus vakioksi, ainakin tietyn hintaluokan malleihin. Kännykät pystyvät ottamaan yhä korkealuokkaisempia kuvia ja 16:9 kuvasuhde tulee yleistymään. Megapikseleillä nokittelu jää yhä pienenpään rooliin valmistajien keskittyessä kuvan laatuun. RAW- formaatti tulee yleistymään edelleen aina järjestelmistä pokkareihin.

Hyvä, puhutteleva ja käyttötarkoitusta palveleva kuva ei synny ilman asiansa osaavaa käyttäjää. Tekniikka vain mahdollistaa erilaisten asioiden teon. Se ei korvaa ihmistä.

_{Kirjoittajan ensimmäisiä digitaalikameralla otettuja kuvia. Kohteena ensimmäinen, hyvin palvellut auto ennen puristinta. Kamerana Fujifilmin A303 -pokkari.}

Lainaus