Blogit - nyrkkeily

Saako nainen nyrkkeillä?

Virva Kunttu — Fri, 23 Apr 2010 08:11:43 +0000

Minkä takia pitää olla naisnyrkkeilyä eikä vaan nyrkkeilyä? Tulee sellainen olo, että vielä tänäkin päivänä on oikeaa urheilua ja naisurheilua, joka tarkoittaa sitä, että kikattava lauma naisia pelleilee urheilukentällä pikkusortseissaan helpommilla säännöillä.

Elävän Arkiston viikkoäänestyksen voitti ”Naisnyrkkeilyä vuodelta 1995”. Etsiessäni taustatietoa artikkeliin eksyin tietysti keskustelupalstoille, joista löysin mielenkiintoisia mielipiteitä naisten nyrkkeilystä.

Eva Wahlström lähikuvassa

Yksi yleinen perustelu sille, ettei naisten kannata nyrkkeillä, oli se, ettei naisilla ole yhtä paljon fyysistä voimaa kuin miehillä. En tajua, miten tämä liittyy koko asiaan. Onhan muissakin lajeissa miehillä enemmän fyysistä voimaa kuin naisilla. Siksi he eivät ottelekaan toisiaan vastaan. Joissain kommenteissa ilmoitettiin ystävällisesti, että ”miehillä nyt vaan on enemmän voimaa fyysistä voimaa, se on fakta”. Kyllä naiset, ja jopa nyrkkeilevät naiset tietävät ja hyväksyvät ja tämän tosiasian: naisten ja miesten fysiikat ovat erilaisia, miehillä on enemmän fyysistä voimaa, naiset pystyvät synnyttämään lapsia ja näyttävät paremmalta alasti.

Tenniskin on yhtä mielenkiintoista katseltavaa naisten ja miesten sarjoissa, vaikka miehet lyövätkin palloa vähän kovempaa. Mielestäni lajin mielenkiintoisuus ei ole kiinni siitä. Onhan nyrkkeilyssäkin on eri painoluokat erikokoisille ottelijoille.

Eva tränar inför tävlingar 1998

Monen mielestä nyrkkeily ei yksinkertaisesti sovi naisille. Ymmärrän, että mielikuvituksettoman ihmisen on vaikea kuvitella jotain, mitä ei ole tottunut näkemään. Uudet asiat ovat pelottavia. Olisihan se ennenkin tuntunut ihan mahdottomalta ajatukselta, että nainen olisi vaikka rumpali, lentokapteeni tai presidentti.

Vai eikö nyrkkeily sovi naisille, koska naisella ei saa olla lihaksia ja naisen pitää näyttää söpöltä? En tiedä, minkälainen naisen pitää olla tai miltä heidän pitää näyttää, mutta omasta mielestäni kaikki urheilevat naiset ovat naisellisia ja kauniita. Riippumatta siitä, onko heidän lajinsa nyrkkeily vai baletti.

Argumenttina käytettiin myös sitä, että nyrkkeily on väkivaltainen laji, jossa vahingoitetaan tahallisesti toista ihmistä. Se, onko nyrkkeily järkevä laji vai ei, on täysin erillinen kiistelynaihe, eikä liity siihen onko naisilla oikeus nyrkkeillä. Mutta kun asia nyt tuli puheeksi, niin ilmaisenpa mielipiteeni tästäkin.

Eva svettas inför EM 2004

World Medical Association haluasi kieltää nyrkkeilyn kokonaan. Perusteluna he käyttivät sitä, että nyrkkeilyssä yritetään tahallaan aiheuttaa toiselle vammoja. Ilmeisesti kukaan World Medical Associationissa ei ole koskaan nyrkkeillyt, koska jos he olisivat nyrkkeilleet, he tietäisivät, ettei nyrkkeilyssä yritetä aiheuttaa toiselle tarpeettomia vammoja.

Nyrkkeilijä haluaa voittaa ottelun. Kukaan ei kuitenkaan halua aiheuttaa toiselle vahinkoa vain vahingoittamisen halusta. Koska vammautuminen tai vahingoittuminen on suhteellisen harvinainen mahdollinen seuraus, vammautuminen ja vahingoittuminen nyrkkeilyotteluissa kertovat pikemmin lajiin sisältyvistä riskeistä kuin suoranaisesti väkivaltaisuudesta.

Vertaisin tätä siihen, kun jääkiekossa taklataan. Syy taklaukseen on tilanteen voittaminen. Jos kysyt nyrkkeilijältä, tai jääkiekkoilijalta, haluaisiko hän, että vastustajalle aiheutuisi pysyvä fyysinen vamma, vastaus olisi mitä todennäköisimmin ei.

Nyrkkeily on erinomaista liikuntaa, se opettaa oman kehon tuntemusta, joka tuntuu olevan enemmän tai vähemmän kadoksissa nykyajan ihmisillä. Tässä voisi ottaa huomioon myös sen, että mitä todennäköisimmin säännöllisesti nyrkkeilyä harjoittelevan elämäntapa on terveellisempää kuin ihmisen, joka ei liiku ollenkaan. Nyrkkeilyharjoitteluun liittyy usein myös terveelliset elämäntavat. On siis kohtuutonta puhua siitä että nyrkkeily olisi epäterveellistä, varsinkin tässä ylipainoisten alkoholistien maassa.

Nyrkkeileviä naisia

Voisi tietysti kysyä, että onko pakko harrastaa jotain sellaista missä voi sattua. Vastaus on kyllä. Itse en ole vielä löytänyt toista urheilulajia, joka olisi yhtä hauskaa kuin nyrkkeily. Monia olen kokeillut. Esimerkiksi joogaa. Jooga on mielestäni äärettömän tylsää. En saa siitä minkäänlaista sisäistä rauhaa, pikemminkin sisäisen turhautumisen. Nyrkkeilytunnin jälkeen sen sijaan olo on hyvä sekä fyysisesti ja psyykkisesti, tunnen iloa, rauhaa ja tyytyväisyyttä. Jooga saa minut raivostumaan. Tietysti eri lajit toimivat eri ihmisille.

Useimmissa muissakin urheilulajeissa on mahdollista saada fyysisiä vammoja, murtuneita luita tai satunnaisia verenvuotoja. Olen harrastanut ratsastusta ja se vasta vaarallista olikin. Nyrkkeily ei sitä paitsi pääse edes kymmenen vaarallisimman urheilulajin listalle. Tilastollisesti vaarallisempaa olisi harrastaa esimerkiksi golfia tai cheerleadingia.

Mitä tahansa lajia sitten harrastaakin, useimmiten urheilu ja liikunta antaa enemmän kuin ottaa. Jos World Medical Association haluaa kieltää jotain vaarallista, niin se voisi aloittaa vaikka tupakanpolton kieltämisestä.

Eva tränar 1997

Nyrkkeileminen yhdistetään usein väkivaltaisuuteen ja aggressiivisuuteen. Mielestäni nyrkkeilijät eivät ole aggressiivisiä, mutta jos ovat, niin eikö ole parempi että aggressiiviset hullut (niin miehet kuin naisetkin) mätkivät salilla toisiaan, ja ovat harjoitusten jälkeen niin väsyneitä ettei enää jaksa hakata viattomia kadulla kävelijöitä.

Kaikkien edellämainittujen asioiden yhteenvetona tulin siihen johtopäätökseen, että jos joiltain, niin nyrkkeily pitäisi kieltää isoilta miehiltä. Tässä perusteluni:

Edellä mainitsin, että nyrkkeilyssä on monia eri painoluokkia. Mitä suurempi ja voimakkaampii nyrkkeilijä on, sitä enemmän hänellä on iskuvoimaa. Ihmisen kallon kovuus ei kuitenkaan suurene samassa suhteessa. Jos nyrkkeily kerran on niin vaarallista ja aiheuttaa aivovammoja, niin silloinhan se pitäisi kieltää isoilta miehiltä joilla on paljon iskuvoimaa.

Nyrkkeilyvoitto Itävallasta 1951

Naisten nyrkkeilyn tasosta puhutaan myös paljon. Tästä tasosta en sen enempää tiedä, mutta olettaisin ettei se nuorena lajina voi ollakaan kovin korkealla tasolla. Naisnyrkkeilyhän oli kiellettyä vuoteen 1988 saakka.

Onneksi minun ei kuitenkaan tarvitse enää vaahdota tästä asiasta. Kansainvälinen olympiakomitea hyväksyi naisten nyrkkeilyn mukaan kesäolympialaisiin. Nyrkkeily oli viimeinen kesäolympialaisten laji, jossa ei ollut naisedustusta.

Lainaus

Lyö, väistä tai juokse!

Jorma Kivistö, yle.fi-toimitus — Wed, 29 Apr 2009 13:06:03 +0000

Kevät on jo lämmittänyt ja kuivattanut lenkkipolkuja hyvää vauhtia. Pian pääsee lenkkeilemään metsäänkin kuivin jaloin maraton tähtäimessä. Koska en talvella ja keväällä pidä lenkkeilystä liukkailla ja märillä keleillä, on pitänyt keksiä muuta liikuntaa. Joogan lisäksi viikkokalenteriini sopi mainiosti itselleni vain elokuvista tuttu laji, nyrkkeily – tai oikeastaan sen kevytversio, kuntonyrkkeily.

Harjoitukset on kahdesti viikossa ja homma tuntuu niin kivalta, että voisi olla useamminkin. Kaikenlainen nyrkin heiluttelu ja väkivalta sinänsä kammoksuttaa, mutta kuntoiluna laji on monipuolinen. Rillit on lentänyt kerran lattialle, kun harjoittelimme torjuntoja, mutta sekin oli oma vika. Minulle on selvinnyt, että nyrkkeily on paljon muutakin kuin lyömistä. Se on myös jaloilla liikkumista ja väistelyä. Pohkeet olivatkin aluksi melko kipeät.

Vaikka pidän oikeaa nyrkkeilyä vaarallisena, niin jokin kuitenkin sai minut lajin kevyemmän harrastusversion pariin. Luulen, että se oli nyrkkeilyelokuvien maailma. Oikeat nyrkkeilyottelut tv:n urheilulähetyksissä näyttävät aika nyhjäämiseltä. Nyrkkeilyn maailmaan sijoittuvia elokuvia on paljon, osa faktapohjaisia, osa tarua. Nyrkkeilykehä tarjoaa mainion vertauskuvan elämän taistelukentille – iskuja annetaan ja otetaan, välillä tiputaan kanveesiin ja otetaan vastaan lahjuksia.

Kaikki eivät voita kehässä - eivätkä ulkopuolellakaan

Robert Wisen The Set-up vuodelta 1949 on kaikkien nyrkkeilyelokuvien äiti. Fiktioelokuva kertoo ikääntyvästä nyrkkeilijästä Bill ”Striker” Thompsonista, joka vieläkin unelmoi suurista voitoista. Rahat on loppu ja halvoissa hotelleissa asumaan joutuva kaunis naisystävä vaatii uransa ehtoopuolella olevaa nyrkkeilijää lopettamaan uransa. Tarina vain synkistyy Paradise Cityn nyrkkeilysalilla, kun oma manageri sopii seuraavan ottelun häviämisestä – mutta ei kerro Strikerille asiasta ennen ottelua, koska on varma tämän häviöstä muutenkin. Striker kuitenkin voittaa ja pahat pojat tulevat kostamaan.

Tässä, kuten monessa muussakin nyrkkeilyleffassa, nyrkkeilyn maailma ja sen raadolliset säännöt symboloivat yhteiskuntaa ja sen monesti epäreiluja sääntöjä. Pääosaa näytellyt Robert Ryan on nyrkkeilyä harrastaneena uskottava roolissaan myös kehässä ja ottelukohtaukset on kuvattu tyylikkäästi realistinen ote säilyttäen. Elokuvassa on jo useiden nyrkkeilyelokuvien tutut elementit: vilunkia harrastava manageri, homman järjettömyyttä ihmettelevä vaimo ja kulissien takana nyrkkeilyotteluista päättävä alamaailma.

Luchino Visconti teki hienon neorealistisen elokuvan sodanjälkeisestä Italiasta. Rocco ja hänen veljensä (1962) kuvaa köyhän suurperheen muuton ja elämänmuodon muuttumisen kaupungissa. Nyrkkeily tarjoaa väylän nousulle kurjuudesta. Aluksi veljeksistä Simone nousee nyrkkeilyssä huipulle, mutta luonne on heikko. Rahat hummataan naisiin, viinaan ja siipeilijöille. Samalla kuntokin rapistuu. Alain Delonin näyttelemä lahjakas Rocco uhrautuu nyrkkeilemään lähinnä kuitatakseen veljensä velat.

John Hustonin Fat City - Kova kaupunki (1972) pyörii myös ikääntymisteemassa. Elokuva kyllä kertoo nyrkkeilijöistä, ikääntyvästä Tullysta (Stacy Keachin) ja kehäuraansa vasta aloittelevasta Erniestä (Jeff Bridges), mutta nyrkkeilykehissä siinä ei paljon liikuta eikä juontakaan ole paljon. Elokuva käsittelee köyhien ammattilaisnyrkkeilijöiden elämän varjopuolia, elämää halvoissa koloissa, epäonnistuneita ihmissuhteita, toiveiden hiipumista ja alkoholismia. Ei tämä niin kaukana ole tavallisisten työelämästä syrjäytyneiden ihmisten kohtaloista.

Matti Ijäksen Haaveiden kehä (2002) sovittaa nyrkkeilyn suomalaiseen pikkukaupunkimaisemaan. Paikkakunnalla on nyrkkeily jo monessa sukupolvessa nyrkkeilyseura Kipinässä, mutta onko elämässä saavutettu muuta kuin pokaaleja? Perheen nuorin nyrkkeilijänalku Mikko Alanko löytyi nyrkkeilysalilta. Tässä elokuvassa ei ole hollywoodspektaakkelin tuntua, tarttumapintaa suomalaiseen todellisuuteen sitäkin enemmän.

Voittoja kehässä – koomikon ura odottaa

Wise ohjasi The Set-upin lisäksi vielä toisenkin hyvän nyrkkeilypätkän. Kadun kuningas (Somebody Up There Likes Me, 1956) kertoi New Yorkin köyhälistökortteleissa kasvaneesta pikkurikollisesta ja jääräpäästä Rocky Grazianosta, joka nousi keskisarjan maailmanmestariksi vuonna 1947. Alun perin rooli oli suunniteltu James Deanille, mutta tämän kuoltua Paul Newman sai pestin rooliin. Vaikeiden olosuhteiden voittamisen teeman lisäksi myös tässä elokuvassa sivuttiin lahjontaa. Rocky ei otellut sovittuja otteluita, mutta jätti kertomatta lahjontayrityksistä eteenpäin ja menetti siksi ottelulupansa New Yorkissa. Nyrkkeilyuran jälkeen Graziano siirtyi viihdealalle, hän työskenteli lavakoomikkona ja mainoksissa.

Martin Scorsesen Kuin raivo härkä (Raging Bull) vuodelta 1980 lienee yksi tunnetuimpia nyrkkeilyn maailmaan keskittyvistä elokuvista. Elokuvassa kerrotaan vaikeuksien kautta keskisarjan maailmanmestariksi nousseen, itsetuhoisen Jake LaMottan vaiherikas ura. LaMottalla oli kova leuka, eikä hänen tarvinnut kehässä paljon väistellä. Eikä hän tehnyt sitä elämässäänkään. Elokuva muistetaan sen nyrkkeilyotteluiden brutaaleista teurastustyrmäyksistä, joissa iskujen yhteydessä ei äänitehosteissa ja ketsuppipusseissa säästelty.

Elokuva vaati paljon myös Robert De Nirolta, sillä nuorta LaMottaa esittäessään hänen oli oltava timmissä kunnossa ja oikea LaMotta ohjasi De Niron harjoittelua. Toisaalta näytelläkseen uskottavasti LaMottan nyrkkeilyuran jälkeistä aikaa, De Niro lihotti itsensä 27 kiloa painavammaksi .

Huolimatta upeista voitoista kehässä, oli LaMottan vaikea päästä taistelemaan maailmanmestaruudesta. Päästäkseen titteliotteluun, suostui LaMotta häviämään yhden ottelun. LaMottan vastaus kaikenlaisten ongelmien ratkomiseksi oli nyrkit, ja kyytiä saavat vastustajien lisäksi myös vaimo ja läheinen veli (oikeassa elämässä LaMottan paras kaveri). Tiivistäen elokuva kertoo tarinan siitä, miten ihminen, joka haluaa voittaa kaiken, tuhoaakin kaiken ympäriltään. Nyrkkeilyuran jälkeen LaMotta osti baarin ja esiintyi stand up –koomikkona.

Oikeita sankareita

Michael Mann ohjasi elokuvan Muhammad Alista (Ali, 2001). Tätä en ole nähnyt, mutta työkaveri sanoi, että oli vähän pettynyt, vaikkakin ottelukohtaukset oli tehty taidolla. Mutta Alin tarinan tuntien yhteiskunnalliset teemat USA:n 1960-luvulta olivat vahvasti pinnassa. Alista on jo olemassa paljon dokumentaarista aineistoa, joten mieluummin sitä katsoo oikean Alin suun pieksentää, kuin pääosaa näyttelevän Will Smithin. Hiljattain nähtiinkin YLEn kanavilla mainio Ali-doku. Alin suuria nyrkkeilyhanskoja on vaikea täyttää. Ali otti päähänsä paljon iskuja uransa aikana ja Parkinsonin tautia sairastava mies ei ole parasta mainosta nyrkkeilylle.

Ron Howardin ohjaamassa Cinderella Manissa (2005) Russell Crowe näyttelee James B. Braddockia (Cinderella Man), josta tuli yksi nyrkkeilyn legendoista. Hän oli otellut raskaan keskisarjan huipulla 1920-luvulla, mutta hajotettuaan kätensä joutui laman aikana pinnistelemään ahtaajana perheensä elättämiseksi. Ennen pitkää vasemmasta kädestä tuli oikeaa vahvempi. Vuonna 1934 köyhtynyt Braddock pääsi ottelemaan nimekkäitä vastustajia vastaan, jotka luulivat saavansa helpon voiton. Braddock kuitenkin yllätti ja vuonna 1935 voitti raskaan sarjan maailmanmestaruuden vedonlyönnin ollessa 10:1 häntä vastaan.

Russell Crowe hoitaa hommansa hienosti, mutta Ron Howardin ohjauksessa on liikaa hollywoodsiirappia. Tosiasioita oli vääristelty, esimerkiksi maailmanmestaruuden lopulta Cinderella Manille hävinnyt Max Baer demonisoitiin brutaaliksi tappajaksi sillä perusteella, että hänen edellinen vastustajansa kuoli kehässä. Tosiasiassa Baer ei asialla kerskunut, vaan poikansa kertoman mukaan näki tapahtumasta usein painajaisia.

Nyrkki voi tappaa

Kaikkein koskettavin nyrkkeilyelokuva on Clint Eastwoodin Million Dollar Baby (2004). Tällä kertaa on kyse fiktiivisestä tarinasta. Kolmekymppinen nainen tulee entisen nyrkkeilijän (Eastwood) oppiin ja lopulta Hilary Swankin esittämän Maggien ura nousee tähtiin. Tässäkin elokuvassa ihmiset ovat syystä tai toisesta traumatisoituneita ja lukkiutuneita. Nyrkkeilykehän tapahtumat ovat jänniä, mutta kuitenkin elokuva kertoo enemmän pettymyksistä, toivosta ja elämän arvokkuudesta. Turhaan elokuva ei saanut neljää Oscar-pystiä. Elokuva saa traagisen käänteen, kun mestaruustittelin entiseltä itäsaksalaiselta prostituoidulta amatsoonilta voittanut Maggie saa vammauttavan iskun takaapäin ottelun jo loputtua.

Elokuvaohjaajat eivät ole juurikaan tarttuneet juoksemiseen. Maratoonarissa (Marathon Man, 1976) Dustin Hoffman näytteli maratoonia harjoittelevaa kaveria, mutta trillerin kannalta tuolla asialla ei ollut paljon merkitystä. Kerran Dustin pääsi pakenemaan hyvän kuntonsa avulla.

Omassa oikeassa elämässä ei ole aina ihan yhtä jännää kuin urheiluelokuvissa. Kuntourheilujana ei ole omilla tuloksilla vaaraa suurista ylilyönneistä (lahjukset, menestyksen kihahtaminen päähän). Kuntoilussakin voi toki mennä äärimmäisyyksiin ja paeta sen avulla oman elämän ongelmia ja kipupisteitä.

Hyvästä kunnosta, on se sitten nyrkkeilyllä tai juoksemisella hankittu, voi olla hyötyä nakkikioskilla tai taksijonossa, sen verran paljon omituisia pillerinpyörittäjiä kaduilla liikkuu. Nopean väistöliikkeen jälkeen kannattaa ottaa jalat nopeasti alle. Nyrkkiä ei kannata jäädä heiluttamaan, sillä jälki voi olla tuhoisaa joko itselle tai toiselle. Elokuvien moukarointikohtausten jälkeen on ihan kiva tyytyä taputtelemaan salin nyrkkeilysäkkiä.

Lainaus