Blogit - dokumenttiprojekti

Emotivistinen minuus

Timo Korhonen — Thu, 10 Mar 2011 06:36:16 +0000

Kaikki nuo viisi määritelmää, joilla Iikka edellisessä blogissa kuvaa nuoria, tavoittavat sen miksi hyve-eetikko Alisdair MacIntyre nimeää aikamme vallitsevan filosofisen näkemyksen, emotivismin. Ja sen ilmauksena emotivistisen minuuden.

Lyheysti emotivismi on filosofisen etiikan suuntaus, jonka mukaan henkilö toimii oikein, jos hän seuraa valinnoissaan tunteitaan.

Oleellista on silloin oma elämä ja sen toteutuminen. Samalla ihminen liittyy heikosti, jos lainkaan mihinkään yhteisöihin. Niinpä johtaminen ja organisaatiot eivät ole emotivistin kannalta kiinnostavia. Polittiikan henkilöityminen kuvaa tätä suuntausta osuvasti.

Syvemmältä emotivismi on käsitys, jonka mukaan moraaliset normilauseet eivät ole tosia tai epätosia, vaan tunteiden ilmaisuja.

Tämä ei ole toki enää vain nuorten näkemys, se on valistuksen jälkeisen maailman johdonmukainen suunta. Ja itse asiassa se on jo pitkään hiipinyt myös dokumenttielokuvaan. Kyllä dokumenttiprojektinkin elokuvien päähenkilöt enenevässä määrin pohtivat omaa persoonaansa. Mutta pisimmillään tämä kehitys on nuorten keskuudessa.

Jotkut ovat tunnistaneet tämän jo tovi sitten. Mitä muuta Hesarin Nyt-liite edustaa. Sehän on valtalehden kädenojennus nuorille, jotka ovat irtautuneet valtalehden pääpainoksen valistuksen hengestä. Eli Iikka ajatuksesi kahdesta eri linjasta eri yleisöille taidettiin keksiä jo pari vuosikymmentä sitten sanomalehdessä. Että saatat olla oikeassa sellaisen tarpeellisuudesta.

Ehkä kuvaavaa tälle kehitykselle on myös se, että Nyt-liitteen esimies kaipaili Hesarin pääkirjoitussivun jutussaan sanomalehtiin tosi-tv:n kaltaista menestystarinaa ja toimintatapaa. Sama huoli siellä

Lainaus

Eino Mäkinen – valo- ja elokuvia Ateneumissa

Jari Sedergren — Fri, 05 Nov 2010 13:40:26 +0000

Dokumenttielokuva on päässyt ensimmäistä kertaa Ateneumiin. Esillä on kansatieteellisen elokuvan grand old maniksi aikanaan ristityn Eino Mäkisen (1908-1987) valokuva- ja elokuvanäyttely. Elokuvien myötä tapahtumaan liittyy myös aimo annos dokumenttielokuvan historiaa.

Mäkinen teki merkittävän elämäntyön kansatieteellisen elokuvan parissa. Kun Kansatieteellinen Filmi Oy 1930-luvun puolivälissä perustettiin, Mäkinen valittiin toimitusjohtajaksi. Ensi vuosien käytännössä se tarkoitti useamman dokumenttielokuvan valmistamista vuosittain. Mäkinen oli toiminnan ydinhahmo ja elokuvien pääkuvaaja. Suunnitteluapua hankkeet saivat kuvattavan aihepiirin tieteelliseltä neuvonantajalta. Huomattavimmat elokuvansa Mäkinen teki yhteistyössä Kustaa Vilkunan kanssa.

Yhtiö valmisti yli 30 lyhytelokuvaa ohjelmanaan kansanperinteen pelastaminen: filminauhalle tallentuivat kuvaushetkellä katoamassa olleet työmenetelmät ja –taidot. Tunnetuimmat esimerkit tästä ovat kaskenpoltosta ja ruuhen veistosta.

Mäkinen ei kuitenkaan ollut täysin vakuuttunut elokuvauksen mahdollisuudesta tieteen teossa kuten esimerkiksi Sakari Pälsi. Siksi Mäkinen kannatti täysin voimin filmille tallennettujen perinnekäytänteiden ja -tapojen populaaria esittämistä. Yhdessä äänitysalan pioneerin Lauri Pulkkilan Filmistudio Oy:n kanssa Kansatieteellinen Filmi julkaisi 10 yleisille markkinoille suunnattua kansatieteellistä lyhyelokuvaa.

Eino Mäkinen - Valokuvia ja elokuvia -näyttely antaa kuvan monipuolisesta visualistista. Vaikka ei itse ehkä paras esimerkki olekaan, hänet tunnettiin modernin taidevalokuvan puolestapuhujana. Ateneumissa on nähtävänä Mäkisen valokuvia ja elokuvia 1920–40 -luvuilta. Monilla esillä olevalla valokuvalla on suora yhteys Mäkisen elokuviin.
Valokuvaajana, jota hän arvosti enemmän kuin elokuvaajan uraansa, Eino Mäkinen arvosteli 1920-luvun lopulla vanhakantaisena pitämänsä harmonisen maisemakuvauksen perinnettä. Hänen tavoitteenaan oli kirjoittaa ja piirtää valolla dynaamisia näkyjä, tehdä katsojaan vaikutus.

Eino Mäkinen tutustui arkkitehti Alvar Aaltoon 1930-luvun alussa. Mäkisestä tuli ajan myötä Aallon luottovalokuvaaja, joka kuvasi arkkitehdin rakennukset ja Artekille suunnittelemat huonekalut ja esineet. Mäkisellä oli tärkeä sijansa Aallon apuna myös Pariisin (1937) ja New Yorkin (1939) maailmannäyttelyiden suunnittelussa ja toteutuksessa.

Eino Mäkisen elokuvat ja pääosa valokuvista on talletettu Kansalliseen audiovisuaaliseen arkistoon (KAVA). Mäkisen ja erikoistutkija Lauri Tykkyläisen yhteistyön ansiosta kokoelmat tulivat silloiselle elokuva-arkistolle, joka on huolehtinut kuvaajan tuotannosta kokonaisvaltaisesti.

Ateneumin näyttely on toteutettu yhteistyössä Kavan kanssa. Kuraattorina toimii valokuvasuunnittelija Kai Vase ja näyttelyarkkitehti Marja Kanervo.

Eino Mäkisen näyttelyn yhteydessä järjestetään seminaari Ateneumissa keskiviikkona 25.1.2011, jonka yhteydessä esitetään noin kello 15 myös elokuvia (dvd-formaatissa). Tarkat kellonajat eivät vielä ole tiedossa.

Filmiltä Mäkisen elokuvia esitetään hiukan yli tunnin kestävässä näytöksessä Orionissa (Eerikinkatu 15) lauantaina 29.1. klo 17. Esillä ovat 35 mm:n klassikot: Kaskisavun mailta (1937), Rauman pitsit (1938), Suonikylän talvielämää (1938), Kallankari (1940) ja Haaparuuhen synty (1936).

Lainaus

Tulossa sielun pelastusta kahdella elokuvalla

Iikka Vehkalahti — Thu, 21 Oct 2010 10:35:32 +0000

Mielenkiintoista, miten usein monta vuotta tehdyt dokumenttielokuvat voivat ulos tullessaan olla hyvin ajankohtaisia. Kaksi marraskuussa elokuvateattereihin tulevaa dokumenttielokuvaa kertoo sielun pelastamisesta.

Toisen, Nokia Missionin perustajasta Markku Koivistosta kertovan, elokuvan nimikin on Sielunpelastajat. Pirjo Honkasalon hienossa ITO-Seitti-Kilvoittelijan päiväkirja elokuvassa keskustellaan buddhalaisen papin johdatuksella elämän perusasioista

Saku Pollarin Sielunpelastajia voi lukea eri tavalla.Minussa se herätti kysymyksen siitä, kuinka paljon ihmisen toiminnan motiivina on pelko: maailmanlopun pelko ja kuoleman pelko. ITO puolestaan on lähes meditatiivinen matka olemisen peruskysymyksiin, aivan kuten Dostojevskin Valkoisessa yössä päähenkilö kuljeskelee pitkin Pietarin katuja, kulkee Pirjon elokuvan päähenkilö Tokion yössä.

Molemmat ovat DPGC elokuvia. ITO on elokuvateattereissa 12.11 ja Sielunpelastajat 26.11. Molemmilla on hienot julisteet:

no eipä suostu siirtämään ITOn julistekuvaa siten millään, joten katsokaapa esim levittäjän Cinema Mondon sivuilta:

http://www.cinemamondo.fi/?doc=1&m=265

ja hyvät trailerit:

ITO:http://www.youtube.com/watch?v=YHS0uCHmHOc

Sielun pelastajat
http://www.sielunpelastajat.fi

Lainaus

Kung Fu Hustle ja Parittajakeisari

Iikka Vehkalahti — Sat, 02 Oct 2010 06:30:30 +0000

Viime viikolla kuuntelin, kun aivan vakavissaan sanottiin, että kolmatta maailmaa käsitteleviä ohjelmia on liikaa televisiossa. Well, well – mitä ohjelmistosta löytyikään...

Maailma on suuri, Matti pieni. Maailma kiinalaistuu kovaa vauhtia, kymmenen vuoden kuluttua Kiina on numero 1. Intian talouskasvu on ollut pitkään vajaat 10 %. Yksikään Euroopan maa ei mahdu maailman kymmenen suurimman ( väkiluku tai pinta-ala) valtion joukkoon. Ja me: kaivammeko me vain omaa napanöyhtäämme? Ja pelkäämme.

Maahanmuutajareaktioiden takana on monesti pelko. Pelko vierasta, turvallisuudesta, tuntemattomasta. Ja ärtyminen oudosta, vieraasta ja erilaisuudesta.

Jotain outoa on siinä, että samanaikaisesti kun globalisoidumme – ja matkustamme entistä enemmän ympäri maailmaa – tapahtuu myös käpertyminen sisäänpäin.

BBC:n luvut ns. kansainvälisen ohjelmatarjonnan – pitää sisällään myös brittien itse ns. kolmannesta maailmasta tekemät dokumentit – suunnasta ovat hurjia. TV-tarjonnan maailma pienenee.

Sama on tapahtunut Suomessa. Ohjelmatarjonnan määrä televisiossa on kasvanut rajusti , mutta maailma ei ole suinkaan avartunut.

Hesari TV-Nyt liitteen kolmossivulla viikolle 1.-7.10 on esitelty 34 elokuvaa. Niistä kaksi on Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolelta.

Kung Fu Hustle tulee HongKongista ja Zegen- parittajakeisari Japanista. Onneksi olkoon.
Ja Eurooppa: se tarkoittaa Englantia,Ranskaa, Italiaa ja Espanjaa. Yksi unkarilainen ressu on eksynyt joukkoon.

Entä muu televisio-ohjelma pääkanavilla ? Laatukanava Teema ? Theroux näkyy olevan Lagosissa, jossapelataan kovaa peliä ennen Parittajakeisaria. Siinäpä se.Ensi viikko.

No varmaan jollain kanavalla esitellään eksoottista turistikohdetta tai seikkaillaan tosi vaikeassa ympäristössää tai syödään ihan jotain kummaa ruokaa.

Onneksi on Ulkolinja, joka pyrkii kertomaan mitä maailmassa tapahtuu. Ja Ykkösdokumentissa tulee Maria Lappalaisen Taistelu joesta sunnuntaina. Aiheena Botnian sellutehdas Urugayssa.

Mutta näin on kokenut jo ennenkin. Dokumenttielokuvan ja tv-dokumentin tehtävänä on kertoa maailmasta, jossa elämme. Ja maailma on paljon suurempi kuin Suomi, Länsi-Eurooppa ja USA.

Hyvin huonoa omaatuntoa kokisin Dokumenttiprojektin osalta ( kts. tämän ja menneiden vuosien ohjelmisto yle.fi/dokumenttiprojekti) ellemme olisi rakentamassa kolmasulottuvuus.fi nettialustaa, jossa ensi vuoden alkupuolella tulee yhteistyössä Areenan kanssa olemaan satakunta dokumenttia maailmasta.

Lainaus

Jälkituotanto, jälkituotanto ja jälkituotanto

Iikka Vehkalahti — Tue, 21 Sep 2010 12:11:08 +0000

Dokumenttielokuva tehdään monta kertaa ja viimeisen kerran jälkituotannossa, leikkausprosessissa.Moni IFP:n( New York) elokuvantekijä puhuu luonnollisena asiana 7-8 kuukauden leikkausajasta.

Muistan, kun nuorena opiskelijana tein ensimmäistä dokumenttiani Ylen luovan leikkaajan kanssa. Materiaali oli kääntöfilmiä ja kun kohtasimme ongelman, hän käveli tyynesti viereiseen huoneeseen ja otti roskakorista tukun kääntöfilmipoistoja ja leikkasi hienon assosatiivisen kohtauksen omaan juttuuni.

Hupert Saupert leikkasi, jos oikein muistan, Darwins Nightmare elokuvaansa puolisentoista vuotta.

Dokumettielokuvan tekee niin kiehtovaksi se, että kun fiktio on kuitenkin käsikirjoituksen ja kuvatun materiaalin vanki, voi dokumenttielokuva syntyä uudestaan kuvausprosessin jälkeen. Itse tarina, painopiste, näkökulma voi muuttua.

Materiaaliin voidaan sitoa arkistomateriaalia, tuodan ohjaajan henkilökohtaiset kokemukset jne.. jne..Joskus materiaalissa on toinen elokuva, mitä ohjaaja on ollut tekemässä ja vasta ulkopuolinen leikkaaja näkee sen.

Tapasin tänään Street Fightin tekijän Marshall Curryn, joka asuu Brooklynissa. Hän esitteli elokuvansa ” When The Tree Falls” kaksi vuotta sitten, silloin suurin osan elokuvan materiaalista oli kuvattu.Edelliset rough cutit olivat valmiina viime keväänä. Nyt elokuvasta on valmiina pitkän prosessin jälkeen ensimmäinen varsinainen oikea rough cut ja leffalla on ”kiire” aikaa on vain kolmisen kuukautta saada se lopullisesti valmiiksi.

Marshallin tuotanto on hyvä esimerkki siitä, miten paljon parhaat elokuvantekijät ( tämä koskee yhtä hyvin suomalaisia kuten Honkasalo, Webster, Halonen, Lehmuskallio) käyttävät elokuvan saattamiseen lopulliseen muotoonsa.

Tuotantotaloudellisti tuntuu ihmeelliseltä, miten jotkut leikkaavat elokuvn valmiiksi kahdessa kuukaudessa ja toiset kuluttavat kolme kertaa enemmän aikaa. Mutta, jos elokuvan toteutukseen ensimmäisestä ideasta viimeiseen kuvauspäivään on usein käytetty pari vuotta, miksi sitten uudelleensyntymän pitäisi tapahtua
parisssa kuukaudessa ?

Tietysti kysymys on myös rahasta.Onko varaa leikata pitkään. Jenkeissä monesti elokuvaa kuvataan pitkälle omalla tai naapurin rahoilla ja vasta sitten päästään neuvottelemaan rahoittajien kanssa. ( Useimmilla IFP:sä tapaamillani elokuvantekijöillä on ollut minimaalinen rahoitus vaikka he ovat kuvanneet jo 100 tuntia. IFP on paikka, jossa elokuvantekijät toivovat, että HBO,ITVS,PBS levittäjät, BBC jne.. ryhtyisi rahoittamaan elokuvaa).
Rahoituksen tullessa tässä vaiheessa, rahaa myös käytetään elokuvan loppuunsaattamiseen eli jälkityöhön.

PS. Miesten vuorolla on oikeasti hyvä maine new yorkilaisten dokkarintekijöiden keskuudessa.

PS. Jos joku haluaa päästä huomenna 22.9 klo 15 Elokuvasäätiöön katsomaan Armadilloa tai vapaalipun klo 21 00 näytökseen Bio Rexiin, niin ilmoittautuminen nopsaan: minna.salmi@yle.fi, muutamalla löytyy tilaa.

Lainaus

Objektista subjektiksi.

Iikka Vehkalahti — Sat, 18 Sep 2010 06:19:26 +0000

Eri puolilla maailmaa on syntynyt tuotantoja, jotka perustuvat tarinankerronnan peruselementtiin: ihminen kertoo tarinan. Tänä päivänä kameralle. Tähän konseptiin perustuva Dokumenttiprojektin tuottama Tarinateltta uudistuu nyt sunnuntaista lähtien ja sanoisin: kannattaa katsoa.

Kun David Lynch matkustaa läpi USA:n ja tallentaa tavallisten ihmisten tarinoita ( 2-5 min) kameralle, se on hienoa. Kun Washington Post julkaisee nettisivuillaan valkoista taustaa vasten kuvattuna ihmisten pieniä tarinoita ( 1-5 min), se on erinomainen idea.

Kun Tarinateltta ( ja Lönnrot-konseptia) on esitelty eri yhteyksissä kansainvälisesti hanketta on pidetty erinomaisena ja se on jopa palkittu.

Kaikissa näissä kysymys on siitä, että objektin sijasta ihmiselle annetaan mahdollisuus olla subjekti. Hänellä on oikeus valita, minkä tarinan hän kertoo.

Ja toisaalta on palattu tarinankerronnan alkulähteelle. Mikä on hyvä tarina.

Tarinatelttaa uudistuu 19.9 alkaen. Nyt studioteltassa isännöi koko Tarinateltan idean synnyttänyt Benjamin Oroza ja isännöi hyvin. Ensimmäisen osan kertojina ovat Vesku ja kainullainen kansanedustaja Marja Kyllönen.

Ja tärkein uudistus. Muutamassa viikossa Tarinateltan sisällä voidaan nähdä Tarinateltan nettialusta, jossa on kymmeniä muita tarinoita katsottavana. Kiitos Tokemin ja Antti Haasen porukan.

http://ohjelmat.yle.fi/dokumenttiprojekti/lonnrot_2017/alueet/tarinateltta

Lainaus

Takaisin televisioon

Iikka Vehkalahti — Mon, 30 Aug 2010 13:00:00 +0000

Dokumenttiprojekti on satsannut aika paljon aikaa ja energiaa edetäkseen elokuvateattereihin ( DPGC.fi) ja nettiin ( Tarinateltta.fi ja Kolmasulottuvuus.fi). Myös pääalustana television puolella pitäisi päästä eteenpäin. Mitä se edellyttää Yleltä ja mitä tekijöiltä.

Nuorin poikani, 7-vuotias Tuomas, totesi katseltuaan osan von Baghin Mikko Niskasen ensimmäisestä osasta Bio Rexissä, että ” toi Niskanen on niin hyvä, etä se pitäisi esittää oikein televisiossa.”

Lasten ja imeväisten....

Eli kyllä televisio on nyt ja edelleen se kaikista tärkein levitysalusta dokumenteille. DPGC luotiin, jotta televisioon tulevia elokuvia voidaan esittää ensin teattereissa ja jotta voimme tukea dokumenttielokuvaa brandinä. Kolmasulottovuus.fi luotiin, koska mikään Ylen kanava ei ole kiinnostunut kolmannen maailman
dokumenttielokuvista.

TV2 on uskolliasesti ja sinnikkäästi pitänyt kiinni Dokumenttiprojektista tukien ja arvostaen sitä. Mutta ensiesityspaikka on valahtanut myöhään,myöhään keskiviikko-iltaan. Hyvin toimivana korvauksena tästä tosin su-ip uusinta ja Areena.

Mutta näyttää siltä, että on olemassa painetta Dokumenttiprojektin elokuvien esittämsiestä prime-time aikaan. Niin monia hienoja dokumentteja on viime aikoina Suomessa tehty ja niin hienoja on tulossa. Ja niin moni rutisee myöhäisestä esitysajasa.

Miten se olisi mahdollista ? Silloin, kun dokumenttielokuvien kestot vaihtelevat rajustikin 52 minuutista pariin tuntiin? Ja silloin, kun osa elokuvista on sellaisia, että niitä ei sisältönsä puolesta voi esittää kuin myöhäisillassa ( Reindeerspotting, Armadillo).?

Ensimmäinen askel kohti prime-timea on hyväksyä sekä tekijödien että rahoittajien keskuudessa tosiasia, että festivaalit, elokuvatetaterit ja televisio ovat eri julkaisualustoja, joissa toimivat erilaiset muodot.

Toisin sanoen. jo tuotantovaiheessa on orientoiduttava siihen, että elokvuasta tulalan tekemään kaksi versiota: toinen elokuvateatterihin ja festivaaleille ( mikä kesto tahansa) toinen televisioon ( max 58 minuuttia).

Tällöin kaikkien dokumenttien ollessa 58 minuuttisia, niistä voitaisiin rakentaa prime-time aikaan ohjelmisto. Ja sitten myöhöisillan paikassa esittää saman elokuvan pitkä versio ja ne elokuvat, joita muista syistä ei prime-time aikaan voi tai kannata sijoittaa.

Muutama vuosi sitten ajatus versioinnista herätti välittömiä vastareaktioita tekijödien keskuudessa.
Nyt maailma on opettanut: moni suomalainen on kiltisti tehnyt 52 minuuttisen version elokuvansa myymiseksi kansainvälisille tv-markkinoille.

Ja : hyvin tehtynä monesti lyhyempi versio on ollut jopa parempi kuin se liian pitkä ja väsyttävä versio.

Lainaus

Suomi-Ruotsi ja Niskanen

Iikka Vehkalahti — Sun, 29 Aug 2010 09:39:17 +0000

Kaksi suomalaisuuden kokemusta. Suomi-Ruotsi maaottelu ja Mikko Niskanen. Herättivät ajtuskia siitä, mitä oikein tapahtuu ja näemmekö sen, mitä tapahtuu.

Perjantia-illalla valuin poikani kanssa Töölänlahden rannalle ja ei kolahtanut tällainen Taiteiden yö. Niinpä ihan kokeillen kohti stadionia ja Suomi-Ruotsi maaottelua. Ilta oli jo niin myöhäinen, että ystävällinen porttivahti päästi ilmaiseksi siään B-katsomoon.

Ja kokemus oli erinomainen. Joo, kylmää oli ja stadionilla ehkä 10 000 ihmistä. Mutta tunnelma: hieno.Ei humalaisia, innostuneita pikkupoikia kannustamassa niin suomalaisia kuin ruotsalaisiakin. Räsäsen voitto 5000 metrillä hieno, korkeushyppy samoin. Pituus kolahti myös.

Eikä humalaisia, ei Suomi-hihhuloimista. Paljon perheitä. Minusta tuli heti Suomi-Ruotsi- maaottelu fani.

( Joka kyllä osittain karisi seuraavana päivänä. Kun innostuin viemään muitakin kanssani katsomaan. Ja nyt olikin D-katsomossa ja yleisöä varmaan 25.000. Mutta: liikaa Suomen lippuja, mitä jännitystä on hehkuttaa keihäänheittoa, jossa suomalaiset puolilyönnilläkin ovat aivan ylivoimaisia ja jos innostusta etsitään ylipitkillä aalloilla....No silti.....)

Suomalaisuus oli syvälle sisuksiin asti läsnä Petterin Mikko Niskas -esityksessä. Elokuva ( erityisesti sen kaksi ensimmäistä osaa- kolmannen kanssa voisi vielä työskennellä...) kolahti omaa vaimoon niin kovasti, että sekä myöhään lauantai-yönä että sunnuntai-aamuna puhuimme dokumentista , elokuvantekijöistä tänään ja siitä, näemmekö mitä Suomessa tällä hetkellä tapahtuu?

Missä yhteiskunnassa elokuvantekijämme tänään elävät ? Markkinoiden ja katsojalukujen tavoittelemisessa, keskiluokkaisuuden ongelmissa, omassa itsekkyydessä ? Jos Niskaseen vaikuttivat niin vahvasti sodan jälkitunnelmat, oman perheen armoton työnteko, taistelu elinehdoista maaseudulla j ne.. jne.. niin mitkä ovat tämän päivän tekijöiden kipupisteet?

Suhde omaan isään ? Uusioperheiden välillä seilaaminen, irrallisuus? Rakkauden kaipuu ? Syntyykö niistä suuria, kansallisia tarinoita tai dokumentteja? Joo, Miesten vuoro ?

Vai olemmeko kaikki niin suuressa keskiluokan turvallisuudessa, että emme koe emmekä näe marginaalissa tapahtuvia suuria muutoksia ? ( Reindeerspotting tapahtuu marginaalissa) Vai onko niin, että sellaisia ei ole olemassa?

Missä on sellaista intohimoa, joka kuljetti traagisestikin Niskasta eteenpäin ? Onko Lauri Kivisen Yleisradio organisaatio, joka sallisi Kahdeksan surmanluodin luomisen? Vai olemmeko Kotikadun , urheilukisojen ja usein kummallisen uutisvirran vankeja ?

Lainaus

Reindeersportting maailmalla

Tue Steen Müller — Sat, 28 Aug 2010 07:57:12 +0000

Reindeerspotting aloitti kansainvälisen uransa Lucarnon elokuvafestivaaleilta, jossa se voitti dokumenttisarjan. Tue Sten Müller arvioi Joonas Neuvosen elokuvan:

As of August 13 2010 this Finnish documentary had sold around 63.000 tickets in national cinemas. An amazing number for a documentary film about a drug addict, I thought, before watching it. How do you pitch that to friends... want to come along and see a film about Jani (the name of the protagonist), who is slowly killing himself!? And the number is still amazing, having watched it, for a film about a young guy, who is charming when he is clean, semi-charming when he has just made a shoot up, unbearable when he is stoned. Well, maybe not unbearable, but it makes him a bright guy with a limited view: when can I have the next fix is the only thought he has. I have never seen so many scenes with a needle to be stuck into a vein.

No, it is not a sensation-hunting film first time director Joonas Neuvonen has made. According to the site of the film he started to film the addicts when he came back to Rovaniemi (Northern Finland, ed.) in 2003 after living abroad for a couple of years. Some of them were his childhood friends, and at first he just wanted to document their present life without any particular plan or goal. Soon Jani became the main character that Joonas followed closely and intensively for several months. After Jani was imprisoned, the director moved abroad again taking distance to the material. In 2004 he started to go through the footage, and later that year editor Sadri Centincaya started the editing with him...

One man behind the camera, a friend, himself on drugs, this is what makes the film attractive contrary to hundreds of well meaning ”don’t do it” drug addict films. There is an intimacy in the relationship between the one who films and the one, who is being filmed. It is a relief when Jani is ready to leave fucking Finland to go abroad. This is where the film invites the viewer to experience tha classical journey of a young man, who wants to see and learn about the world. Free subutex drug in Paris, they are having a great time but when money is over, they have to go back and Jani ends up in prison, or as written, he ”is in and out” of prisons.

In terms of image, it looks (to use a Lars von Trier word about his new film) like shit and yet you take it all in, because it is a drama, well told in a persona and honestl way. That is why people go to watch it, that must be the answer.

Finland, 2010, 84 mins.

http://reindeerspotting.com/

Dokumenttiprojekti

Lainaus

Maailman parhaat dokumentit

Jay C/Documentary Blog — Mon, 07 Jun 2010 19:39:02 +0000

Maailman parhaista elokuvista tehdään koko ajan listoja. Viimeisten vuosien aikana myös maailman parhaista dokumenttielokuvista. Ja tietysti jenkkilistoilla ei näy nimiä kuten Dvortskoy, Kossakovsky tai Meidän Honkasalomme. Documentary Blogin lista on silti lukemisen arvoinen.

Here it goes:

1. Gates of Heaven (Morris, 1980)

2. Salesman (Maysles, 1968)

3. Vernon, Florida (Morris, 1982)

4. Paradise Lost 2: Revelations (Berlinger – Sinsofsky, 2000)

5. Land of Silence and Darkness (Herzog, 1971)

6. Burden of Dreams (Blank, 1982)

7. Thin Blue Line, The (Morris, 1988)

8. Grey Gardens (Maysles, 1975)

9. Hoop Dreams (S James, 1994)

10. American Movie (C. Smith, 1999)

11. Gimme Shelter (Maysles, 1970)

12. The Devil and Daniel Johnston (Feuerzeig, 2005)

13. The Staircase (Jean-Xavier de Lestrade, 2004)

14. The Up Series (Almond/Apted, 1964 – 2005)

15. Grizzly Man (Herzog, 2005)

16. Crumb (Zwigoff, 1994)

17. Harlan County U.S.A. (Kopple, 1976)

18. For All Mankind (Reinert, 1989)

19. Hell House (Ratliff, 2001)

20. Project Grizzly (Lynch, 1996)

21. Trinity and Beyond: The Atomic Bomb Movie (Kuran, 1995)

22. Don’t Look Back (Pennebaker, 1967)

23. Hearts & Minds (Davis, 1974)

24. Capturing the Friedman’s (Jarecki, 2003)

25. Stevie (James, 2002)

Lainaus