Blogit - Polkupyörällä Himalajalle

Talven pyöräilykelit: hyvä Himalaja-simulaattori

Matti Rämö — Wed, 17 Feb 2016 17:57:57 +0000

Talven vaihteleva kelikirjo luo mainion testiympäristön vaativalle pyöräreissulle. Lämpötilan parinkymmenen asteen hypähtelyt, tuuliset pakkaspäivät ja alustan kunnon nopeat vaihtelut ovat erinomaista harjoittelua rujoa vuoristopyöräilyä varten. Päivittäiset arvaamattomat olosuhteet valmentavat kohtaamaan yllättäviä tilanteita. Lisäksi yli 20 asteen pakkaset vaikeuttavat hengitystä vähän samaan tapaan kuin korkealla ohuessa hapessa. Talvella olosuhteet pakottavat kokemaan nyt-hetken kovin konkreettisesti.

Talven tulo viivästyi, mutta ehdin silti sopivasti simuloimaan Himalaja-polkemisen tuntoja satulassa, kun Polkupyörällä Himalajalle -kirjan kirjoittaminen kääntyi kohti viimeistä etappia. Tammikuun äkillisessä kylmenemisessä oli jotain samaa kuin kiipeämisessä kuuman kostealta monsuunitasangolta kohti Himalajan poimuja. Kun 26 asteen pakkanen vaikeutti hengitystä ja meno tuntui kankealta ja jäykältä, mielessäni poljin hengästyneenä karulla maantiellä yli 5000 metrissä. Elokuussa Himalajalla satoi räntää korkeissa solissa, ja viileä lasku pimeässä 5300 metristä yöksi alas tasangolle 4700 metriin oli turruttavan kylmä kuin tammikuinen pakkasyö Helsingin Keskuspuistossa. Vaatetta tosin oli hieman eri määrä.

Kesän 2014 Himalajan-matka oli monen vuoden suunnittelun huipentuma, ja se on jättänyt vahvan kestolatauksen myöhemmille etapeille. Eikä viime kesän pyöräretkitauko tunnu erityisen isolta puutteelta. Tulevasta kesästä en vielä tiedä, mutta luultavasti päädyn jonkinlaiseen pikkukierrokseen lähimaisemissa, mikä tarkoittaa sitä, että pyöräretkikirjoittamiseen on joka tapauksessa tulossa tauko. Polkupyörällä Himalajalle on kahdeksas kirja kahdeksassa vuodessa, ja on jo aika pitää taukoa ja vetää henkeä. Himalaja-eepos on hyvä maamerkki tauolle.

Maaliskuun alussa ilmestyvän Polkupyörällä Himalajalle -kirjan kappaleet kuvaavat matkan etenemistä tasangolta yhä ylemmäs vuoristoon:

1. Delhin ajaton kaaos; 2. Miljoonan hindun pyhiinvaellus; 3. Gangesilta kukkuloille; 4. Chandigarh, funktionalismin helmi; 5. Tasangon tainnuttava kuumuus Punjabissa;

6. Jammusta Himalajan poimuihin; 7. Kashmir, maanpäällinen paratiisi?; 8. Nousu Ladakhiin; 9. Indusjoen latvoilla Pikku-Tiibetissä; 10. Leh, Ladakhin pieni pääkaupunki; 11. Maantie maailman katolla; 12. Ilmastoloikka takaisin Delhiin

Himalaja-matkan tunnelmia Helsingin Messukeskuksessa Go Expon Fillarilavalla pe 4.3. klo 13.30 & 16.30, la 5.3. klo 13.30 & 16.30 sekä su 6.3. klo 11 & 13. Jututtamaan voi tulla Pyöräilykuntien verkoston/SPR:n osastolle.

ET-lehden helmikuinen haastattelu perehtyy myös retkipyöräilyinnostukseni taustoihin.

Lainaus

Kesän valoa satulassa

Matti Rämö — Tue, 30 Jun 2015 01:04:44 +0000

Jaksan joka kesä taivastella päivien pitenemistä ja yön valoisuuden ihmettä, jonka voi kokea myös etelässä Suomenlahden rannoilla. Kuinka hienoa onkaan polkea yön hennossa hämyssä, joka muuntuu aamunnousuksi niin nopeasti. Niityt ja metsät tuoksuvat, ja yön linnut lurittelevat. Valo on niin voimauttavaa, ettei edes kesäkuun ”islantilainen” viileys ole haitannut suven kokemisen iloa.

Olen polkenut arkisin pitkiä terapialenkkejä merenrantoja ja Vantaanjokea pitkin ja välillä poiketen metsän suojiin. Vihreä loiste kannustaa eteenpäin, ja polkaisu polkaisulta rauha lisääntyy, enkä murehdi liikaa sitä, mitä on tulossa. Elämän pyörä kulkee kulkuaan.

Kesä etenee Himalaja-projektin rytmissä. Käyn yhä uudestaan läpi viime kesän 30 tunnin videoraaka-aineistoa ja yritän jalostaa siitä sellaista kokonaisuutta, joka voisi kantaa pidemmänkin katselukerran. Projektin toteutus on yhä auki, mutta olen optimisti. Videoita kahlatessa ainakin palo palata uudestaan Intiaan kasvaa, sillä unenomainen, värikäs ja myös absurdi todellisuus kutkuttaa mieltäni, myös kaikkine hämmentävine piirteineen. Videovirta kypsyttää samalla myös Himalaja-kirjan kirjoittamiseen.

Ja välillä poikkean Himalajalta Keskuspuistoon.

Ps Vihdoinkin uskaltauduin satulaan kevyesti pukeutuneena: onni on sitä, kun voi pyöräillä T-paita päällä :)

Ps2 Tietokirjailija Helena Pilke kirjoitti kirja-arvostelun Istanbul-eepoksestani.

Lainaus

Kevät innostaa polkijaa ja saa ajatukset liikkeeseen

Matti Rämö — Thu, 23 Apr 2015 21:43:21 +0000

Onni on sitä, kun voi pyöräillä avohanskoin. Kosketus ympäröivään todellisuuteen muuttuu konkreettisemmaksi, ikään kuin tosioleva tulisi piirun verran lähemmäksi, kun yksi ylimääräinen kuorikerros jää pois. Keväällä todellisuus muuttuu, ja muutoksen aistii satulasta varmimmin, kun reitti kulkee metsäistä tietä lintukonsertin tahdissa.

Tähän aikaan vuodesta ajatukseni yleensä suuntautuvat satulassa kesän pyöräretkeen. Syksyllä ehdin hahmotella runkosuunnitelmaa Itämeren kierroksesta itä-länsisuunnassa: Viipurin kautta Käkisalmeen ja Laatokan ympäri, ja sitten Pietarin kautta Novgorodiin ja edelleen Latviaan ja lautalla Ruotsin Nynäshamniin. Paluu Suomeen kulkisi Maarianhaminan ja Turun saariston kautta. Suunnitelmaani innoitti Istanbul-kirjan kirjoittaminen, kun oivalsin, kuinka paljon minulla on aukkoja Venäjän historian tuntemuksessa. Pitäisihän Novgorodissa käydä edes kerran.

Toinen syy reittihahmotelmaan oli ajatus siitä, että voisin palata tarvittaessa suhteellisen nopeasti kotiin, sillä isäni kunto oli heikentynyt syksyllä. Vähän ennen joulua tilanne kuitenkin muuttui entisestään, ja sen jälkeen olen ollut odottavalla kannalla, voinko lähteä matkalle tänä kesänä ollenkaan.

Välivuosi pyörävaeltamisessa ei sinänsä tunnu erityisen vaikealta ajatukselta, sillä Himalajan-reissun vahva anti kantaa yhä. Monen vuoden suunnittelun jälkeen toteutunut ”se iso matka” jätti tunteen, että olen päässyt päämäärääni ja että ihan hyvin voi vetää henkeä ja miettiä asioita uudesta näkökulmasta. Tähän lähestymiskulmaan on pakottanut isän tilanteen lisäksi myös poikkeuksellisen raskas yt-talvi, joka on muokannut suhtautumistani työhön. On aika arvioida uudestaan arjen koordinaatteja.

Ja Himalaja-matka vie yhä ajatuksiani. Pyrin siihen, että jaksaisin ainakin vielä tämän yhden matkan vääntää myös kirjaksi saakka. Vuosi/kirja-tahti työn ohessa on ollut raskas rasti, ja seitsemän matkakirjan jälkeen voisi pitää tauon kirjoittamisessa, ja varmaan pitäisinkin saman tien, ellei juuri tuo Himalaja-matka olisi purkamatta. Himalajalta on lisäksi tuomisina 30 tuntia raakavideota, joita olen kahlannut viime viikkoina läpi. Ja into kasvaa niistäkin, sillä otokset onnistuivat oletettua paremmin. Hetkittäin pelkkä katselu on huimannut, ja olen ikään kuin itsekin jännittänyt, että kuinkakohan tässä mahtaa käydä, sillä paikoin meno on melko hurjaa. Videoiden työstämisen aikataulu on vielä avoin, eikä sekään ole selvää, miten ja millä alustalla niitä voisi julkaista. Mutta tiedossa on pyörämatkailun elämyksiä, sen voin luvata.

Ja jos kesän matka jäisikin väliin, niin kyllä lähiseudulla riittää hienoja poljettavia reittejä kiitettävästi. Arkisissa maisemissa riittää voimauttavia polkuja, joilla voi työstää satulassa elämäntilannettaan. Jaksan yhä mielessäni kiitellä arkkitehti Bertel Jungia, joka vuonna 1914 laati suunnitelman Helsingin Keskuspuistosta. Vuosittain poljen Keskuspuistoa edestakaisin yli 3 000 kilometriä, eikä mitään kyllästymisen merkkejä ole havaittavissa. Ja ehkä tänä kesänä poikkean aiempaa useammin myös Porvoon suunnalle.

------

Olen tavattavissa Kierrätystehdas-tapahtumassa Helsingin Kaapelitehtaan pihalla Helsingin Polkupyöräilijöiden teltassa la-su 25.-26.4. klo 10-17.

Lainaus

Polkupyörällä Himalajalle: Srinagar 1350 km

Matti Rämö — Tue, 12 Aug 2014 20:25:14 +0000

Kolmas viikko on ensimmäinen varsinainen Himalaja-viikko. Valmistautuminen Jammussa ei tosin sujunut ihan rohkaisivammalla tavalla. Viimeisenä Jammu-päivänä pyöräilin kaupungissa nähtävyyksiä katsellen ja kipusin pikkukukkulalle keskipäivän paahteessa. Ja simahdin suht pahasti olemattomaan nousuun ilman kuormaa. Siinä puun alla portailla ylämäessä istuessa nousi lievää vahvempi epäilys, että minusta ei taida olla tähän puuhan, keli on liian rankka, enkä ole optimi vireessä. Usko projektin mielekkyyteen ja luottamus omin mahdollisuuksiin pitää taas kasata uudestaan kokoon.

Lähtöaamuna Jammussa ukkostaa ja sataa, aamun raikas lähtö viivästyy seitsemän yli. Surffaan parin kadun leveän lätäkön läpi ja suuntaan vanhalle tielle, joka lähtee mukavasti kiemurtelemaan rehevässä rinnemetsikössä. Muutaman kilometrin jälkeen tie yhtyy uuteen, joka on tekeillä. Uuden tien tarkoitus on lyhentää matkaa Jammusta Srinagariin 300 kilometristä 250:een. Silta-, levennys- ja tunnelitöitä tulee vastaan jokaisena neljänä päivänä. Väljää 2+2-kaistaista tietä kestää toistakymmentä kilometriä, ennen kuin arki palaa. Ahtaalla ja kapealla maantiellä on paljon liikennettä, virta katkeilee vain hetkeksi. Nopeudet ovat onneksi matalia, sillä tie on mutkainen ja asfaltti kurjassa kunnossa. Makakiapinoita päivystää siellä täällä tienposkessa odottelemassa herkkuja ohiajavilta. Ja kiintiölehmätkin maleksivat liikenteen seassa taajamissa ja niiden liepeillä.

Ensimmäisen päivän kiipeilyt ovat vielä lämmittelyä, pisin osuus on vain muutaman kilometrin. Ja yksi mukava 5-6 kilometrin laskukin sattuu reitille. Päivän suurin hidaste on kuuma keli, sillä aamun pilvisyys kaikkoaa, ja iltapäivä menee taas taaperteluksi ja ruokaloissa nukuskeluksi, kerran tuolilla, kerran penkillä oikosena. Päivän tavoite on 60 km Udhampurin kaupunkiin, jossa on Intian armeijan pohjoisen sektorin päämaja. Varuskuntien muurit ovat niin pitkiä, että ehdin sipata vain 2 km ennen Udhampuria, kun varuskuntien ulkopuolelle ei oikein arvaa asettua evästelemään ja lepäämään, sen verran moni rynnäkkökiväärin piippu on suunnattu maantielle. Myös huomattavan suuri osa maantien liikenteestä on sotilaallista. Linja-autot ja kuorma-autot kuljettavat miehistöä, ja muutaman kuorma-auton lavalta sojottaa myös konekivääri toimintavalmiina.

Myös toisena päivänä ukkoskuuro hidastaa lähtöä, ja palaan pihalta nukkumaan yli tunniksi, kun pyörä on jo lähtövalmiina. Sade jatkuu, mutta lähden viitta päällä matkaan. Tunnin jälkeen taukoilen . Paikka valikoituu kuvauksellisin perustein. Jokilaakso näyttäytyy hienona ja tiellä on jonkun verran kiviä, eli lähes pystysuoran seinämän koostumus kiinnostaa. Kun pohdiskelen, kuinkakohan tuoreita maantielle pudonneet kivenmurikat ovat, saan pian vastauksen. Alkaa kuulua ryminää, ehdin nähdä, kuinka ylempää on tulossa tavaraa, joka rysähtää siihen edellisten seuraksi 20 metrin päähän tarkkailupaikastani, ja tällä kertaa mukana on myös pieni lohkare, joka asettuu lähes keskelle tietä. Liikenne ei tästä häiriinny, pikkulohkare on vain yksi kierrettävä este lisää muiden joukossa. Edes armeijan kuorma-auto ei pysähdy raivaamaan kiviainesta pois. Myöhemminkin päivällä kuulen pari kertaa pikkukivien tulevan alas tielle, toisella kertaa laukaisijana on makaki, joka kiipeilee epästabiililla rinteellä.

Sateen lakattua kestää hyvää ajokeliä yli tunnin, ja ehdin aloittaa 30 kilometrin yhtäjaksoisen nousun, mutta kuumuus hiipii päälle ja aurinko myös. Helle ei ole yhtä pahaa kuin tasangolla, mutta tarpeeksi raskasta hidastamaan menon 2 kilometrin pätkiksi. Onnekseni pilvet tulevat apuun, ja iltapäivän lopulla kiipeminen alkaa edetä jo 5 kilometrin etapeissa. Illansuussa viilenee jo liikaakin, ja alan kaivata aurinkoa takaisin. T-paita päällä kiskon kuitenkin ylos Patnitopin hill station-kylään saakka, vaikka lämpötila on pudonnut nousun aikana ainakin viisitoista astetta. Eri kartoista olen löytänyt eri arvoja päivän korkeimmalle kohdalle, mutta ainakin 2200 metrissä tuo harjanteen lomakylä on (lomalaiset haluavat paeta tasangon kuumuutta).

Pimeään on ylhäällä aikaa vielä tunti, niinpä laitan lämmintä päälle ja hurautan 20 kilometrin laskun seuraavaan pikkukaupunkiin. Yli puolen tunnin laskettelut ovat euforisia kokemuksia, päivän raataminen saa siunauksen ja homma tuntuu mielekkäältä. Ja tie on suhteellisen hyvässä kunnossakin, eli ei tarvitse jarrutella kokoa aikaa. Intoudun ohittamaan pari alas jurnuttavaa kuorma-autoa matkalla. Batoten taajamaan saavun juuri, kun rukouskutsu kaikaa moskeijasta. Hetki on yhtä aikaa koskettava, innostava ja hiljentävä.

Kolmas päivä lähtee vähän nihkeästi. Yö oli hieman heikko, eikä sitä auttanut kattotuuletin, jota en saanut viileässä kytkettyä pois päältä, vaikka kävin läpi kaikki huoneen sähkökatkaisijat. Vasta aamulla oivalsin, että pistorasia, jossa olin ladannut gopro-kameran akkuja, oli yhteydessä myös kattotuulettimeen (Intiassa pistorasioissa on yleensä katkaisijat). Jotenkin näin luovaa sähkötyötä en osannut ottaa huomioon, sillä muistan ajatelleeni, että tuon pistorasian katkaisija se ei nyt ainakaan voi olla.

Aamun lähteminen on siis vähän hidasta ja tahdotonta, hukkaan aikaa, varsinkin kun kuvittelen, että ulkona on oikeastaan melko vilpoista ja tiedossa on vielä 20 kilometriä lisää laskua eilisen jatkeeksi. Laskun aikana alkaa lämmetä liian nopeasti, ja kun karavaanini on valahtanut 700 metrin tasolle seuraavan nousun alkuun, on päivä kuumimmillaan auringon paistaessa. Voi ei, kuinka tässä näin kävi, syyttelen itseäni. Alkaa taapertelu, ja pään kylmähuuhtelu kioskeilla.

En pääse taaskaan paria kilometriä pidempiä jaksoja. Tie on kapea ja rinteet jyrkkiä, varjoisaa taukopaikkaa ei oikein löydy. Yritän mahdotonta. Tiekaiteissa on aukkoja (jos kaiteita ylipäänsä nyt sattuu olemaan), ja yhden aukon kohdalla on alempana iso puu. Hivuttaudun kaltevaan, hiekkaiseen aukkoon niin, että tuen toista jalkaani alempana maassa olevaan entisen puun jamatappiin, jolloin iso puu varjostaa mukavasti, eikä aukon kaltevuus ole niin jyrkkä, että painoni olisi ihan kokonaan jalan varassa. Yritän nukkua, ja ehdin saadakin kevyestä torkusta kiinni, kun auto pysähtyy ja peruuttaa kohdalleni. Joudun vakuuttamaan, ettei tässä mitään hätää ole.

Edellisestä blogitekstistä taisi muuten jäädä pois saman aihealueen episodi tasangolta: kuumuus pakottaa pysähtymään, hyvää taukopaikkaa ei vain ole (myöhemmin selviää, että kilometrin päässä on valtatien risteys ja taajama) Asetun varakkaamman talon edustalle ensin istumaan, sitten makuualustalle torkkumaan. Kun nousen puoliksi ylös kyljelleni miettimään , mitä pitäisi tehdä, joku koskettaa selkääni. Käännyn katsomaan. Ehdin nähdä kuinka viimeiset 30 senttiä vaaleanruskeasta pikku käärmeestä luikertelee sivuitseni. Mennessä sen hännänpää heiluu sen verran, että se on vain vahingossa käynyt koputtelemassa.

Mutta takaisin Himalajalle. Avukseni tulee pilvimassa, joka viilentää oloa. Jaksan kitkutella. Sotilaita tulee ja menee pitkin päivää. Yhdellä vartiopesäkkeellä joudun näyttämään passia. Makakeja on myos siellä täällä, usein ne piiloutuvat kaidesementtien taakse kurkkimaan, kuinka hivuttaudun niiden ohi. Monen kilometrin nousuja seuraa muutaman kerran puolen kilometrin tai kilometrin laskukin, ja ne katkovat mukavasti uurastamista.

Päivä on kuitenkin vaikea, ja 17 kilometriä ennen päämäärääni ryhdyn 50 kilometrin jälkeen kyselemään 5000 asukkaan kylästä, olisiko siellä majapaikka. Ja kas, julkisen sektorin rest house löytyy poliisiaseman vierestä aivan jokiuoman varresta. Valtava uoma on enimmäkseen kuivaa sorakenttää, mutta siinä on juuri sellainen mukava pikku koski, jonka kohina yltää huoneeseen saakka.

Neljäs Himalaja-päivä alkaa herätyksellä klo 4.30 ja klo 6.15 olen satulassa. On sopivan viileää vääntää ensin 17 kilometriä seuraavaan taajamaan ja sitten jatkaa nousua. Sitä on vielä 16 kilometriä ylös tunneliin, joka vie Kashmirin puolelle harjannetta. 33 kilometrin kiipeilyn loppuvaiheessa tulee aurinko ja kuumuus, mutta ei ihan madottomana enää, sillä 2000 metrin korkeudessa on päiväsaikaan vilpoisempaa (yöllä ero on sitten suurempi).

Ennen tunnelia täytän Kashmiriin saapumisen kaavakkeen, vaikka kyse ei ole edes osavaltiorajasta, ja puoli kilometriä myöhemmin sotilaat pysäyttävät. Pyörä ei ole sopiva väline kapeaan tunneliin, joka muodostuu kahdesta erillisestä putkesta. Aijai, ehdin ajatella, etten ainakaan polkemalla pääse läpi kahden kilometrin tunnelia. Mutta sotilailla on ratkaisu: he odottavat liikenteen taukoa, ja sitten sulkevat tunnelin muulta liikenteeltä kokonaan. Saan yksin porhaltaa kylmässä ja puolipimeässä tunnelissa muutaman minuutin pyrähdyksen. Sitten toisessa päässä tunnelia kerron toiselle upseerille tiivistelmän elämäntarinastani. En ole varma, onko kyse turvatoimesta vai uteliaisuudesta, luultavasti kummastakin.

Kashmirin puoli harjannetta on selvästi kuivempi. Tie on kurjempi, eikä 10 kilometrin laskusta tasangolle voi oikein nautiskella täysipainoisesti. Laskun lopussa jumitun kuorma-auton perään, ja jään kyttäämään ohitusmahdollisuutta yhdessä kolmen auton kanssa perässäni. Taajaman reunalla kuorma-auto väistää syrjemmäksi, ja koen ohitushetken tulleen, mutta yllätys yllätys tiessä onkin heti myös hidastetöyssy, johon töräytän aivan liian lujaa. Pyörä hypähtää ja heilahtaa rajusti, ja ehdin tajuta, että nyt mennään. Silmänräpäyksessä näen kaatuvani, mutta hätäinen korjausliike heilauttaa pyörän toiselle puolelle, ja saan sittenkin oikaistua karavaanin. Huh! Liikkeet ovat sen verran rajuja, että tunnen saaneeni iskun ainakin haaroväliin. Jos olisin kaatunut, olisin ehkä selvinnyt jatkamaan matkaa, ehkä en. Kypärä sentään oli päässä. Apinajumala Hanuman ja enkelit ovat yhä mukana matkassa. Tiedostan, että matkani velka kaikille suojaaville voimille on jo aika korkea

Loppupäivä rullaa tasangolla Kashmirin laaksossa, joka on oikeastaan ylänköä, niin iso se on. Jaksan polkea tasaisella vielä 70 kilometriä Srinagariin saakka. Ilma on kuivempa kuin Gangesin tasangolla, ja sen tuntee keuhkoissa, kun tiepöly pölisee pientareelta (piennar on siis aktiivinen osa maantietä) . Srinagarissa sitten vastoin aiempaa ajatusta olla menemättä venemajoitukseen, josta Srinagar on kuuluisa jo mogulihallitsijoiden ajoilta, päädyn kuitenkin lopulta Daljarven rannalle kolmen makuuhuoneen ja kahden olohuoneen veneeseen (onneksi naapurit ovat rauhallisia ja hiljaisia, äänieristys on olematon). Paikka on hieno, järven yli rukouskutsut kuuluvat moniäänisinä upeasti, ja järvi on myös lintujärvi .

Srinagariin pysähdyn ainakin kahdeksi päiväksi, sitten alkaa se iso kiipeily kohti Ladakhia ja Indusjoen latvoja. Matkaa määränpäähän Lehin kaupunkiin on 420 kilometriä. Matkaan kulunee 8-12 päivää, lämpötilat ovat onneksi huomattavasti suotuisampia kuin ensimmäisinä viikkoina. Voi olla, että nettipisteitä ei löydy Lehia ennen.

Lainaus

Polkupyörällä Himalajalle: Jammu 1040 km

Matti Rämö — Wed, 06 Aug 2014 14:35:36 +0000

Toinen matkaviikko on sujunut tilanteesta toiseen, ja jokainen päivä on taatusti ollut erilainen.

Rishikeshista suuntaan pikkukukkuloitten lomitse pienen Uttarakhandin osavaltion pääkaupunkiin Dehra Duniin. Rehevissä metsissä päivystää makakilaumoja tienvarressa. Lyhyt päiväsiirtymä saa oudon käänteen: Täysin ruuhkattomalla maantiellä lähden ohittamaan motoristipoikia, jotka ovat hiljentäneet naisskootteristien perään . Mottoripyöränsä päältä pojat yrittävät ilmeisesti olla sosiaalisia, mutta operaatio ei taida edistyä, ja kuski tekee äkkinäisen liikkeen kohti tien keskustaa. Tunnen, kuinka kuormani perä heilahtaa. Pojat kaatuvat, itse pysyn pystyssä, mutta ketjut putoavat rattailta. Hetken päästä pojat jatkavat matkaansa, ja minä myös.

Dehra Dunissa iskee päivän kruunuksi yöllä keskiraju ripuli, johon ei tosin liity kovaa mahakipua. Olen ollut vähän huolimaton syömisteni ja veden juonnin suhteen, ja arvon syylliseksi hotellin vesikannun. Kuusi vuotta sitten en missään tapauksessa olisi juonut hotellin kannusta noin vain. Hetken mietin lepopäivan pitämistä, mutta aamulla nousen satulaan.

Dehra Dunista reitti kulkee kumpujen kautta vähän isompien kukkuloiden maastoon. Väsähdän illalla ennen varsinaista nousua. Kuumuus ja sadekuurojen nostattama kosteus uuvuttavat, ja juuri ennen pimeää bongaan nelisen kilometriä kylän jälkeen leveän, kuivan jokiuoman, jonka lähettyvilla ei näy mitään liikettä. Uoman keskellä on iso saareke, jossa kasvaa puita ja pensaita. Uoman reunasta on selvästikin ajettu jollain ajoneuvolla ja sen reunaan on painautunut eräänlainen improvisoitu ura. Uraa pitkin jatkan kauemmaksi tiestä, ennen kuin talutan pyörän pensaiden suojaan.

Telttailurutiineja hieman hakiessani pimeys ehtii tulla, mutta saan majani kasaan suht hyvin. Puuhan aikana muutama traktori ja kuorma-auto kulkee uoman uraa pitkin. Kuulen miesten keskinäistä huutelua, mutta leirini on jemmassa. Ilma on kostea teltan ulkopuolella ja samoin sisäpuolella, mutta kuumuus ei ole sentään liian paha, vaan teltan ulkokuoren ovi auki olo on kohtuullinen. Kaskaat sirittelevät ja tulikärpäset lentelevät. Etäältä kuuluu koirain haukuntaa, muutoin on aivan hiljaista, sillä sivutien liikennekin hiljenee kokonaan.

Sade jatkuu seuraava päivänä monen kuuron erissä. Lämpötila on suht hyvä muutaman kilometrin kiipeilyyn, mutta silti urakka etenee hitaasti. Etappi ei varsinaisesti lisää itseluottamustani isoa kiipeilyä varten, sen verran nihkeää meno on. 12 kilometrin hulppea lasku mutkaista tietä sen sijaan lisää uskoa reissun mielekkyyteen. Paluu tasangolla tarkoittaa lämpötilan nousua Sadeviitta päällä on aivan liian kuuma ajaa, ja riisun viitan, vaikka vielä tihkuttaa . Onneksi sade lakkaa. Venytän pimeässä päivän Changarhin kaupunkiin saakka. Löydän sektorista 21 hyvän hotellin, ei liian hienon, eikä liian rähjäisen.

Chandigarh on liittovaltion erityisalue ja samalla sekä Haryanan etta Punjabin osavaltioiden pääkaupunki. Se rakennettiin itsenäistymisen jälkeen esimerkkinä toivosta uuteen tulevaisuuteen. Kaupungin pääsuunnittelija oli sveitsiläinen arkkitehti La Corbusier. La Corbusier (tuttavallisemmin La Co) laati neliökilometrin kokoisten, toiminnallisesti itsenäisten asuinalueiden eli sektorien kennoston. Sektorit erottavat toisistaan leveät, vehreät bulevardit, ja kaupungissa on melkoinen määrä liikenneympyröitä, mikä oli 1950-luvulla radikaali näkemys intialaiseen liikennesuunnitteluun . Sektorit ovat muodoltaan pitkänomaisia nelikulmioita, mutta jokainen niistä on erilainen sisäiseltä rakenteeltaan. Chandigarh on kuuluisa siitä, että se on Intian toimivin kaupunki.

Jään päiväksi ihmettelemään La Con luomusta. Ensimmäinen yllätys on se, etta La Con kuuluisin veistos Open Hand, joka on Haryanan ja Punjabin korkeimman oikeuden puutarhan reunassa, ei olekaan avoin vierailukohde. Kapean tien varressa on sotilas, joka kysyy vierailulupaa, tutkii passin ja sallii sitten 5 minuutin vierailun. 100 metrin päähän. Närkästymisen sijasta en vielä ymmärrä olla kiitollinen avarakatseisuudelle, joka sallii pikavierailun ilman lupaa. Myöhemmin iltapäivällä saan turisti-infosta luvankin sekä myös vierailla Punjabin hallintorakennuksessa ja korkeimmassa oikeudessa. Ymmärrän kuitenkin pistäytyä vasta ennen klo 16:ta infossa. Rakennukset ovat auki enää klo 17:ään. Kiiruhdan kolmen kilometrin päähän Punjabin hallintorakennukseen, jossa ehdin hankkia kuvallisen kulkuluvan ja pari leimaa ja palella yli-ilmastoidussa toimistossa, ennen kuin pääsen opastettuna n. 12-kerroksisen rakennuksen katolle ihailemaan La Con suunnittelemia hallintorakennuksia. Miljoonakaupunki näyttäytyy sadekauden aikaan vehrealtä, lähes metsä-alueelta, Chandigarh ei näytä suurkaupungilta, niin vihreä se on. Otan myös kuvan tarkka-ampujasta, ja hän ottaa kuvan minusta pitäen yhä asettaan rinnan edessä poikittain. Sotilaila on teltta talon katolla.

La Co tekee vaikutuksen, funktionalismiin yhdistyy absurdeja koriste-elementtejä, silla tarkoituksenmukaisuus ja “turhat” silmänilot mahtuvat hyvin yhteen. La Corbusier on kuin yhdistelmä Aaltoa ja Picassoa. Illemmalla tutustun museossa myös La Con muutamaan huonekaluun. Tuolissa on hyvä istua, ja se on silti miellyttävän näköinen niin, että se herattää ajatuksia muista ulottuvuuksista, silti esine on yksinkertainen.

Muutoin Chandigarhin päivä on vähän raskas, silla kuumuus on ankara, enkä intoilultani oikein malta syödä ja juoda kunnolla, ja sitten kun syön olen niin tiltissä, etten taaskaan ole varovainen, vaan syön kadun varresta mm. kaksi banaania, jotka myyjä on halkaissut isolla veitsellä kahtia ja laittanut niiden sisään suoloja. Veitsen hän pyyhki ensin juuttikankaaseen, jonka päällä hän istuu kykkien maassa. Olisi pitänyt luultavasti jättää banaanit syömättä, mutta uupuneena en jaksanut reagoida. Illan päätteeksi olen kaiken kaikkiaan niin väsynyt , etta tuijotan sängyn laidalla seinää, enkä saa iltatoimia tehtyä sujuvasti. Ja vatsa kuplii levottomasti.

Chandigarhin jälkeen Punjabissa alkaa varsinainen helletaaperrus. Kolmena seuraavana päivänä tuupertelen tienvarteen monesti. Välillä nukun pari tuntia maantieruokalan sängyllä, välillä teekojun kupeessa välillä makuualustalla maassa. Kahtena päivänä pääsen hädin tuskin 50 kilometriä, vaikka olen liikkeellä koko päivän. Klo 10:n ja 18:n välillä en jaksa polkea 5-8 km:ia pidempiä pätkiä ollenkaan. Lämpötila on 35-37, ja ilmankosteus korkea. Matka muistuttaa elävästi Andalusia-polkaisun vaikeimpia vaiheita. Ja vielä pimeässäkin klo 21 lämpötila pysyttelee 30 asteen tienoilla. Pimeässä tulee harhailtuakin lievästi. Eikä turvaisaa matkamieltä tue se, etta Punjabissa on viinakauppoja melko tiheassä, verrattuna aiempiin osavaltioihin. Kysyn pimeässä tietä mm. 8 sikhimiehen ryhmältä, joka on liikkeellä kolmella autolla. Tienposkeen pysäköityjen autojen katolla on pari whiskipulloa. Toivottavasti heistä todellakin on kolme ajokunnossa vielä session jälkeen. Keski-ikäinen mies muistaa huolehtivasti muistuttaa, että minun pitää ajaa tien vasemmassa laidassa.

Helle pakottaa muuttamaan strategiaa. Ensin luovun turvaliivistä, laitan sen kuorman päälle perään, sitten luovun alupaidasta ja lopulta vielä sekä kengistä että kypärästä. Jos joku olisi väittänyt muutama vuosi sitten, että vapaaehtoisesti poljen ilman kypärää ja vielä Intiassa, olisin pitänyt ajatusta absurdina. Eikä sandaalit jalassa polkeminenkaan pitkää matkaa ja pimeässä ole varsinaisesti turva-ajattelun maksimointia. Selviän kypärättä ja kengittä 20 kilometriä maantiehotelliin. Päätän levätä 20 tuntia ja jatkaa sitten illasta aamuun yön yli ja yrittää päästä tasankovaelluksen päätepisteeseen saakka Jammuun 165 km:n päähän .

Jammu-etappi alkaa hyvin. 2+2-kaistaisen maantien piennar on hyvä, eikä eksyilyn vaaraa ole niin kuin pienemmillä maanteillä. Junat jyskyttelevät näköetäisyydellä, eika pimeässä harhaile kovin montaa lehmää. Pientareella tuoksuvat kevyesti hamppupensaikot, joita on pitkin matkaa ollut siellä täällä. Hamppu on yleinen, villinä rehottava piennarkasvi. Kuuden tunnin jälkeen tulen Punjabin ja Jammu & Kashmirin osavaltiorajalle. Osavaltiorajoilla on normaalistikin tiesulkuja ja rahtareiden byrokraattisten asioiden selvitystoimistoja, mutta tämän rajan huomaa tavallista selkeämmin. Ensireaktio on , että raja on sekä elintasoraja että turvaraja. Pyöräilijän passia ei kuitenkaan tarkisteta. Tie on rikkonainen monen kilometrin matkalta, ja kuorma-autot nostattavat tukevia pölypilviä, ja ensimmäiset rajantakaiset taajamat ovat rähjäisiä. Sitten tie paranee ja taajamatkin alkavat näyttää tavanomaisemilta, Pohjois-Intialaisen standardin mukaan.

Yö etenee suhteellisen hyvin, mutta oletettua hitaammin. Tauot ovat aiottua pidempiä, silla keli on yhä melko raskas, lämpötila ei vain suostu laskemaan alle 30:n, vaikka aamunkoitto lähestyy. Hetkellisenä vilvoituksena ylitän jokiuomia, joihin tulee vuoriston raikas vesi ja samalla viileän ilman tuulahduksia. Tie kulkee jo aivan Himalajan juurella. Vähän ennen auringonnousua alkaa viiletä, ensin vähän sitten reippaammin. Nousee kova tuuli. Taivaanrannassa häämöttää synkkä rintama. Ja sitten taivas aukenee. Vettä tulee puoli tuntia todella rajusti. Ehdin hakeutua tienvarsitaajaman liepeillä kaksikerroksisen talon ohuen lipan alle. Sadeviitta päällä odottelen ensin yksin sitten parin aamuvirkun seurassa kuuron rauhoittumista.

Kuuron jälkeen matkaa on vielä yli 40 km. Varuskuntia on silmäänpistävän useita, samoin tavallisia tiesulkuja, joissa osassa autot pysäytetään, osasta autot voivat ajaa läpi esteiden lomitse pujotellen. Klo 9 saavun jo Jammun liepeille, mutta viimeiset 10 km ovat tuskaisia. Väsymys painaa, ja lämpötila nousee koko ajan. Jaksan kaupunkiin saakka ja löydän suht ok-halpishotellin.

Ruuan jälkeen jaksan vielä pari tuntia selvitellä, miksi kännykkä ei saa kenttää. Käy ilmi, että koska Jammu & Kashmir on erikoisaluetta Pakistanin ja Kiinan välissä, ulkomaalaisten mobiilioikeuksia on rajoitettu, eivätkä ulkomaalaiset voi hankkia Jammu & Kashmirista intialaista sim-korttia. Asia olisi pitänyt ymmärtää hoitaa jo Punjabin puolella. Mykkä känny tarkoittaa myös sitä, että kun parin päivän kuluttua aloitan matkan varsinaisen vuoristo-osuuden, kun nousu Kashmiriin ja Srinagariin alkaa, niin olen tien päällä todellakin yksin, ilman yhteyksiä ulkomaailmaan. Ensin ajatus huolestutti, sitten harmitti. Mutta kysehän on vain paluusta 80-,90-luvun todellisuuteen. Intia on matkaa ajassa monessa mielessä, ja Intia jaksaa yllättää yhä uudestaan.

Lainaus

Polkupyorällä Himalajalle: Rishikesh, 440 km

Matti Rämö — Sun, 27 Jul 2014 10:11:18 +0000

Ensimmäinen viikko kulkenut tunnetilasta ja uuvahduksesta toiseen. Intia jaksaa aina yllättää. Ensimmäisen kerran tulin Intiaan 29 vuotta sitten, ja tämä on noin seitsemäs kerta, kun olen Intiassa, ja jaksan yhä ihmetellä, vaikka absurdien tilanteiden jatkumot alkavat nyt tuntua toki jo loogisemmilta ja jopa ymmärrettäviltä.

Mutta asiaan: Pyörä kasaan kentällä. Ensin luulin, ettei terminaalissa ole onneksi ilmastointia ollenkaan päällä, mutta kun tuuppasin pyörän ulos, ymmärsin erehtyneeni. Kello on vasta kahdeksan, mutta ulkona odottaa mieto sauna, kostea ja lämmin. Hakeudun matkatavarasäilöön jättääkseni pyörän pahvilaatikon, mutta 49 päivää on liian pitkä aika, eikä pysäköintifirman vuoropäällikkö, joka vastaa toiminnasta, suostu tekemään poikkeusta. Ulkona viritän boksin 5 joustavalla kuormasiteellä kuormani päälle vaappuvaksi valtavaksi elementiksi, joka peittää näkyvyyden taakse. Vääntäydyn 4 kilometrin päähän kehätien risteystaajamaan ja jätän boksin kapean kujan hotelliin odottamaan paluuta. Maksan kahdesta yöstä jo ennakkoon.

Kehätieltä suunnistan keskustaan. Pysähdyn pariksi tunniksi sikh-temppeliin, jossa työstin vaikeaa hetkeä koko päivän 29 vuotta sitten. Temppelin pihan valkea marmori polttaa jalkoja, mutta ison lammen reunapylväiköissä on varjoisaa. Joku nuorukainen on saanut lämpöhalvauksen ja sukulaiset yrittävät virvoittaa häntä. On todella kuuma. Otan suunnan kaupungin läpi kohti pohjoista , kohti Meerutin tietä. Vanhassa Delhissä intoudun ensin sukkuloimaan ihan kapeiden kujien sokkeloissa, mutta kun yritän isoa katua päästä eteenpäin, jumitun yli tunniksi aivan kauheaan tukokseen. Kaksi- ja kolmipyöräiset ja muutamat autot tukkivat tien tyystin, ja jalankulkijat poukkoilevat seassa ja rönsyilevät jalkakäytävältä. 10 metriä kerrallaan pääsen eteenpäin , pakokaasu kirvelee silmissä eikä ilma liiku, lämpötila on yli 35 astetta, ja aurinko paahtaa päälle. Nyt pitää päästä lepäämään. Minnekään ei pääse.

Red Fort –mogulilinnakkeen liepeillä vääntäydyn sumpusta väkisin keskikorokkeen yli puun alle polkupyöräriksakuskien risteysasemalle ja lysähdän istumaan kapealle jalkakäytävälle. Virtsa haisee, joku nukkuu kiveysmuurin päällä metrin korkeudessa. Hiljaisella kadunpätkällä, joka vie linnakkeen portille nro 2 on uusi pikimusta asfaltti. Kuskit tulevat ihmettelemään voipunutta tilaani. Joku tarjoutuu hakemaan 20 rupian (25 senttiä) kylmän vesipullon. Huuhdon päätä ja jalkoja, se auttaa vain vähän. Juon, mutta olo ei helpotu. Missä on magnesium-kalsiumi kuormassani? Ajatus ei kulje enää. Vartin tuskaisen ihmettelyn jälkeen keskitän voimani ja irrrotan kuormasta makuualustan. Nukahdan levottomaan uneen, varpaat piessä. Puolen tunnin kuluttua takaisin istumaan, kuskit tuovat oma-aloitteisesti maitoteetä. Nukahdan uudestaan puoleksi tunniksi. Toipuminen kestää pari tuntia. Sitten yksi kuskeista, Hassan, opastaa kilometrin päähän hotelliin. Melko raju matkan avaus.

Toinen päivä on myos hankala kelin vuoksi, ja majapaikasta pääsen ruuhkan läpi 5 kilometrin päähän, ennen kuin väsähdän ensikertaa. Jamunajoen toisella puolella tie levenee oikeaksi kehäväyläksi, jonka 4+ 4 kaistasta noin 1,5+1,5 on autoille. Seuraavaksi pääsen 10 kilometriä, ennen kuin torkun pyörän putkella istuen ja kuormaan nojaten huoltoaseman varjoisalla pihalla. Kolmas uuvahdus on Meerutin tiellä risteyksessä kioskin kupeessa, jossa on myös poliisin tarkastuspiste ja maissintähkiä paahtava vanha mies. Kylmällä pää & jalka-huuhtelulla ja maissilla ja magnesiumilla selviän satulaan, ja loppuiltapäivä sujuu suht hyvin. Vastaan alkaa tulla runsaasti oranssipukuisia pyhiinvaeltajia, enimmäkseen jalan, puolen kilometrin välein kulkueessa on mukana traktori tai kuorma-auto, joka kuskaa Shivan kuvia tai patsaita ja ämyrit paahtaa Bollywood-musiikin ja hengellisen ylistyslaulannan sekoitusta diskokompilla ja kovaa. Oranssipaidoille on varattu nelikaistaisesta mutta suht kapeasta maantiestä kaksi kaistaa. Toinenkin päivä (75 km) on erikoinen. Se päättyy viela pimeässä eksyilyyn Meerutin liepeille, kun poikkean maantieltä kaupunkiin. Meerutin pitäisi olla ainakin puolen miljoonan asukkaan kaupunki, mutta isolle alueelle levittäytyneestä varuskuntakaupungista on vaikea löytää minkäänlaista keskustan tapaista, mitään isoja valokeskittymiä ei pimeässä näy. Päädyn törkeän kalliiseen (42 e/yo) luksushotelliin, jonka super de luxe- huone jättää toivomisen varaan.

Kolmas päivä kulkee oranssipaitojen tahdissa. Väkeä tulee vastaan lähes katkeamattomana virtana. Välillä harvassa, välillä tiheämmässä. Uuvahtelen 10 kilometrin välein. Nukun kerran taajamassa kioskikaupan edustan sänkylaverilla puun alla puolisen tuntia. Oranssipaidat levittävät alustojaan tienposkessa siellä täällä. Nukkuvia ihmisiä näkee paljon, kaikilla ei ole mitään alustoja. Kuumuus hidastaa menoa, ja viimeiset 15 kilometriä sujuvat taas pimeässä. Vaikein pätkä on lammikkojen pirstaloima 1+1-kaistainen pääkatu, joka vie Muzaffarnagarin keskustaan, puolet on varattu oransseille, pimeää osuutta kestää pari kilometriä, sitten alkaa valaistus ja katu levenee. Uskonnollinen diskoteknohumppa jytisee täysillä. Vihdoin normaali guest house- majoitus: pieni huone, jossa pieniä muurahaisia, lentäviä ötököitä ja hiiri, joka kärkkyy chapati-leipääni.

Neljäs päivä: yhä vain enemmän oranssipaitoja ja bassorytmejä. Pilvinen päivä on suht inhimillinen, ja jaksan 60 km:n päähän Roorkeen, jonne majoitun. Jätän kamat ja poljen 32 km:m päähän illaksi Haridwariin, jossa on oranssipaitojen juhlat. Viiden päivän Shiva-juhlat, miljoona ihmistä, melko paikalliset pyhiinvaelluskekkerit kuitenkin, väkeä lähinnä vain Haryanan osavaltiosta, Delhin seudulta ja Uttar Pradeshista. Innostuksen voimin poljen kaaoksessa. Pimeys tulee 10 km ennen Haridwaria, viimeiset 7 km infernaalista kaaosta. Silmiä kirvelee , pölyä, pakokaasuja, jatkuvaa kovan metelin kakofoniaa, seisovia tukoksia, pieniä ohitusmarginaaleja, poliiseja keppien kanssa, myös sotilaita. Onneksi lämpötila on illan pimeydessä pudonnut 28-30 asteeseen. Gangesille. Asetun Haridwarissa perifeeriselle ja yllättävän hiljaiselle ghatille (portaat, jotka laskeutuvat jokeen), ostan kelluvan kukka-kynttilälehtitarjottimen ja lasken sen veteen äidin muistolle. Kaaoksen ja metelin jälkeen rauha.

En jaksa enää etsiä paaghatia ja sen ihmispaljoutta. Syön ja palaan kaaokseen tien päälle kahdeksi tunniksi. Läheltä piti –tilanteita paljon. Vastaantulevien valot häikäisevät, pimeydessä jalankulkijoita vaikea erottaa. Olen ajaa oranssipaitaisen pyörän perään, ja myöhemmin sitä seuraten ihmisen päälle, koska pyöräilijäpyhiinvaeltaja väistää yllättävän kulkijan väärältä puolelta. Liikennettä sotkevat viestijuoksijat, jotka kuljettavat Gangesin vedellä täytettyjä viestikapuloita, ja niiden huoltomoottoripyörät ja –autot pysähtelevät missä sattuu, ja juoksijat poukkoilevat holtittomasti. Yksi vaihtoon juoksijaa kuljettava moottoripyörä kiilaa eteeni ja pysähtyy, sääreni kopsahtaa johonkin, ehkä takanaistuvan jalkaan. Selviydyn väsyneenä perille.

Viides päivä: Haridwariin paluu ilman kuormaa, viimeinen juhlapäivä, 400 000 – 500 000 pyhiinvaeltajaa. Matka rujo, sillä palaajia paljon. 2-kaistaisella tiellä vastavirta kaappaa käyttöönsä 1,5-2,2 kaistaa, eli välillä joutuu penkereelläkin väistämään penkereelle änkeytynyttä moottoripyörää. Runsaasti senttimetri-kohtaamisia, hermopeliä, kuka väistää, mutta satunnaisten linja-autojen kanssa hermopeliä ei voi käydä, on pakko väistää. Onneksi 15 km ennen Haridwaria poliisi ohjaa kiertotielle. Perillä pari kilometriä taluttamista sitten massa tiivistyy ja ostan pyörän vuoksi ‘yöpaikan’ hotellista, jotta saan pyörän pikkupihalle parkkiin ahtaan pääkadun varrelle. Paaghatilla humisee satojentuhansien ihmisten pauhaava meteli. Portaille kylpijöitä mustanaa. Tungoksessa pääsee eteenpäin suistosaarekkeelle, joka muodostaa paaghatia vastapäätä kilometrin pitkän ghatin. Juoksijoita on varottava täälläkin, he täyttävät viestikapulansa, psyykkaavat yhteishenkeä ja pilleihin viheltäen tönivät tiensä ihmismassan läpi. Suistosaaren ghatin toisessa päässä on vähemmän pyhä meininki, jotenkin sinne on saatu kuljetettua satoja moottoripyöriä, joutomaata on savisen roskaisena liejuna kuin isojen festareiden jäljiltä. Alkaa sataa. Ostan yhden neliömetrin ihanohuen päällystetyn muovikankaan palan. Juhlat jatkuvat, palaan paaghatin läheisyyteen. Yhteisen iltapalveluksen, pujan, aika. Rukouksia, tulirituaaleja.

Paluu on jälleen infernaalinen, juoksijat aiheuttavat vaaratilanteita. Seisovissa tukoksissa tönivät pyörää, vaikkei tilaa ole yhtään, minne pyörää työntää, kopsauttelevat viestikapulalla käsivarsiin. Selviän kaaoksesta. Kaikkiaan nämä 125 kilometriä kahdesti edestakaisin Roorkesta Haridwariin, ja niista 80 km pimeässä, ovat varmaankin vaarallisimmat 80 km, jotka olen koskaan ajanut Intiassa. Läheltä piti –tilanteiden laskuista putosin pois jo alussa. Onneksi tilannenopeudet olivat suht pieniä, vain poikkeuksellisesti, jos silloinkaan, yli 60 km/h. Intialaiset ovat mestareita väistämisessä, mutta myös tilan ottamisessa.

Kuudes päivä. Jo tuttua tietä taas Haridwariin, nyt kuorman kanssa, ja 25 kilometriä Haridwarin pohjoispuolelle Rishikeshiin. Hieno paikka Himalajan juurella jyrkkien rinnemetsien kanjonissa. 10 km ennen ensimmäinen rengasrikko tihkusateessa. Puusepän katoksessa vaihdan sisärenkaan. Ulkorenkaasta löytyy ruskea lasisiru. Yöksi kilometrin nousu rinnemetsään hotelliin, josta näkymä Gangesille.

Seitsemäs päivä Rishikeshissa. Hindutemppelin torniin kiipeäminen. Gangesin yli kuudesti, 4 kertaa jalankulkijoiden riippusiltaa pitkin (moottoripyöriä myös). Pulahtaminen Gangesiin. Ajelua rinnemetsässä apinoita ihmetellen. Muutaman kilometrin nousu. Rentouttavaa kaiken kaaostelun jälkeen. Kaiken lisäksi löydän uudet kuoret Nokia 1100 -puhelimeeni. Vanha sikhipuhelinkauppias ei sentään suostu myymään omaa 1100:aan, hänkin arvostaa iskunkestävää puhelinta.

Lainaus

Polkupyörällä Himalajalle: viikko lähtöön

Matti Rämö — Mon, 14 Jul 2014 17:02:15 +0000

Muutama päivä enää lähtöön, ja palapeli on vielä kesken. Päivät ovat ”yllättäen” jälleen rientäneet oletettua nopeammin. Mitään paniikkia ei sentään ole.

Matkatavarat odottavat lattialla epämääräisessä kasassa jalostumistaan organisoiduksi karavaanikuormaksi. Mutta muutoin tilanne on kuta kuinkin hallinnassa, tai ainakin kuvittelen niin. Uudessa mahavyössä on vanha passi ja siinä Intian-viisumi, journalist visa for touristic purposes only (voiko sitä sen tarkemmin määritellä). Rokotusannoksista viimeisimmin join viikkoa aiemmin. Kolerarokotus sekoitetaan liuokseen, joka maistuu esanssivadelmalle. Ja uutta pyörää ajelin seitsemisensataa kilometriä ennen kuin tungin sen pahvilaatikkoon odottamaan lentoa.

Ehdin saada mukavaa tuntumaa pyörään, ja perinteinen Porvoon-polkaisu sujui 30 kilon kuormalla hyvin. Kuskasin painona mm. 15 litraa vissyä, ja hivutin juomat Porvoon kirkolle suoraan jyrkkää mukulakivimäkeä ylös joenrannasta, mikä vakuutti minut siitä, että vaihdevälitys on sopivan kevyt vaativiin oloihin, sillä pinnistyksen aikana ei tarvinnut edes nousta satulasta. Paluumatkan päätteeksi toistin nousuharjoittelun Helsingissä Linnunlaudun 18 %:n lyhyessä mäessä sekä ylös Paloheinän täyttömäelle. Vaihteet riittivät ja virtaa riitti. Mutta Porvoosta paluu ajoittui maanantain vastaiselle yölle, minkä vuoksi onnistuin sotkemaan koko viikon nukkumiset. Ja 80 km:n ajo melkoisessa univelassa heti Porvoota seuranneena tiistaina oli ehdottomasti liikaa. Sinänsä tietysti hyvä, että rajoja kokeilee jo ennen lähtöä, mutta vielä parempi olisi, jos pääsisi matkaan edes melkein levänneenä.

Sarkoidoosi ei ole oireillut yöhikoilua enempää. Ja ikään kuin kortisonipiikit silmien alle olisivat auttaneet, ja ainakin näyttöpäätenäkö tuntuu tarkemmalta. Tai sitten matkareitin täsmennystutkailut ovat nostaneet sellaista innostusta, etten huomaa enää olla huolissani.

Reittiaihio on tarkentunut (Karttapohja: Google Maps). Avoimena on ollut ensimmäisten viikkojen siirtymä tasangolta Delhistä vuoriston juurelle kohti Kashmiriä. Matkalle sattuu nimittäin monta mielenkiintoista paikkaa, jotka olisivat aivan siinä lähellä. Tämän hetkisen aikomukseni mukaan jätän Punjabin Amritsarin väliin ja poikkean siellä vasta paluumatkalla, jos siihen jää aikaa. Sen sijaan suuntaan Haridwarin pyhään kaupunkiin Gangesille ja läheiseen Rishikeshiin (jossa mm. Lennon & co. kävivät tapaamassa guruaan lähes 50 vuotta sitten), ja sitten aivan vuoriston alarinteitä pitkin kohti luodetta, ja mahdollisesti nousen ”lämmittelykiipeilynä” Dharamsalaan, jossa on Tiibetin pakolaishallinnon pääpaikka. Dharamsala on jo yli 2000 metrissä, ja jos olosuhteet ovat erityisen rankat, niin sitten lykkään myös Dharamsalan paluureitin vierailukandidaatiksi.

Delhin seudulla lämpömittari on pysytellyt päiväsaikaan sitkeästi 40 asteen tuntumassa, mutta sateiden kiihtyminen ehtinee pudottaa lämmön jopa alle 30 asteen, ennen kuin saavun. Tasangon sateet ovat se suuri tuntematon, eli kuinka paljon ne oikeasti vaikeuttavat menoa. Muun muassa veden piilottamat kuopat asfaltissa vaativat erityistä varovaisuutta. Viime kädessä kaikki on kuitenkin kiinni oikeista tilannenopeuksista. Ladakhin laaksossa Himalajalla ovat puolestaan lämpötilat jatkaneet nousuaan, ja ne alkavat olla jo tavanomaisissa Suomen suven luvuissa. Päämääränä Ladakhissa on Leh'n kaupunki 3500 metrissä, matkalla sinne on ylitettettävä kolme korkeaa solaa, joista korkein on yli 4100 metrissä. Vuoristo-osuuden tuntemattomat tekijät ovat mahdolliset maanvyöryt sekä kuinka matkan rytmittäminen onnistuu niin, että ohueen ilmanalaan sopeutuminen sujuisi kohtuullisen kitkattomasti.

Poljettavaa Delhistä Leh'iin kertyy 1600 kilometriä. Vasta perillä Leh'ssä arvioin sitten, riittääkö aikaa polkea koko reittiä takaisin Delhiin saakka, vai pitääkö karavaani siirtää linja-autoon joksikin matkaa. Koska olosohteet ovat poikkeuksellien vaikeat, niin varaudun myös siihen ajatukseen, etten ehkä sittenkään pääse perille Leh'iin saakka (tällä yrittämällä).

Matkan etenemistä voi seurata Teksti-TV:n liikuntasivuilta (830). Esittelyjuttu on sivulla 836 ja sivuille 837-838 kollegat kirjaavat tekstiviesteilyäni 2-3 kertaa viikossa 21.7. alkaen (Kashmirin pääkaupungin Srinagarin jälkeen yhteyksissä voi olla useammankin päivän katkoksia). Tätä blogia päivittelen matkan aikana muutaman kerran, miten aikataulut ja yhteydet sen sallivat.

Ps. Yle Areenassa on uusi versio viime kesän Istanbul-reissun kiivastahtisesta yhteenvetovideosta. Se on nyt minuuttia pidempi; siinä on tekstitys englanniksi, jotta kuvat nivoutuvat selkeästi aikaan ja paikkaan; sekä ennen kaikkea tunnelmaan johdatteleva musiikki. Musiikin on luonut Tuomas Munck. Ja myönnän itsekin yllättyneeni, kuinka vahvaa lisäarvoa elävä ääniulottuvuus tuokaan.

Lainaus