Blogit - Indus

Polkupyörällä Himalajalle: kuvia,osa 2 Kashmirista Ladakhiin

Matti Rämö — Fri, 19 Sep 2014 22:19:51 +0000

Nousu Himalajalle alkaa Jammun 300 metristä. Neljässä päivässä kiipeän 300 kilometrin matkan Kashmirin Srinagariin 1600 metriin. Seuraava etappi on 430 kilometriä, ja viikossa hivuttaudun Leh'n 3500 metriin. Ladakhin suurin kaupunki Leh sijaitsee Indusjoen laakson rinteillä. Ylitettävänä on kolme korkeaa solaa: Zoji La, 3500 metriä; Namika La, 3700 metriä; ja Fotu La, 4100 metriä.

Urakka alkaa kostean rehevissä rinnemetsissä.

Sateet saavat rinteet paikoin epävakaiksi. Kun taukopaikalla pohdin, ovatko kivet asfaltilla "tuoreita", rysähtää ylhäältä vastaukseksi pari isompaa lohkaretta.

Pääosin maantie on kapea ja nopeudet matalia. Alkumatkan nelikaistaiset pätkät tarkoittavat myös isompia nopeuksia.

Vähitellen reitin profiili jyrkkenee.

Matkalla on runsaasti pieniä asfalttityömaita sekä makakilaumoja.

Srinagarissa Daljärvi muodostaa pikku-Venetsian, jossa vene on paras väline liikkua.

Dal on myös lintujärvi, jossa pienet kahlaajat juoksentelevat lumpeen lehdillä.

Srinagar on kuuluisa omaperäisestä moskeija-arkkitehtuurista.

Srinagarin suuri moskeija soveltuu mainiosti iltapäivänokosiin. Itsekin nukahdan moskeijan matoille tunniksi.

80 kilometrin nousu Srinagarista Zoji Lan solaan kulkee jylhissä maisemissa.

Viitisentoista kilometriä ennen solaa maantie ohenee yhden kaistan levyiseksi soratieksi, jonka peitteenä on hienoa, pölyävää hiekkaa.

Hengityssuojain on välttämätön Zoji Lan tiellä. Raskas nousu sujuu viileydessä vielä T-paita päällä, mutta ylhäällä on teekojulla puettava takki.

Zoji La on portti Ladakhiin, jossa maasto muuttuu kuivaksi. Maisema on vuorten reunustamaa sora-aavikkoa, jota värittävät jokilaaksojen keitaat.

Rinteiden väritys vaihtelee laaksosta toiseen. Reitin jokainen päivä kulkee erilaisissa maisemissa, ja muutosta alleviivaa valon voimakas leikki maaston uurteissa.

Namika Lan solassa tuuli riepottelee buddhalaisia rukouslippuja (ja Alepan kassia kuormani päällä).

Ilta laskeutuu Lamayurun luostarikylän ylle.

Rukousmylly välittää viestejä äärettömyyteen.

Lamayurun jälkeen tie syöksähtää alas kapeaan rotkoon.

Rotkon pohjalla kohisee joki, ja laakson laajentumissa on pikkukeitaita.

Kuivatut aprikoosit ovat hyvää matkaevästä.

Reitti tulee Indusjoelle! Hetki on koskettava.

Alchin luostarilla on tuhatvuotiset perinteet.

Jakki ei karavaaniani hätkähdä.

Tie poikkeaa Indusjoelta, ja vielä on jäljellä viimeinen pikkunousu sora-aavikolla ennen Leh'tä. Matkaa on enää 30 kilometriä. Ohut ilma on todella kuivaa (3500 m), ja nyt hengityssuojaimen tehtävä on pitää yllä hengitysilman kosteutta.

---------------------

Polkupyörällä Himalajalle: kuvia, osa 1 Gangesin tasanko

Polkupyörällä Himalajalle: kuvia, osa 3 Leh-Manali

Lainaus

Polkupyoralla Himalajalle: Leh 1850 km

Matti Rämö — Thu, 21 Aug 2014 06:35:27 +0000

Perilla Leh’ssa! Kuukauden vaanto takana, ja nyt on voittajafiilis.
Matka Srinagarista Ladakhin paakaupunkiin on sujunut oletettua nopemmin, vaellus kesti viikon.

Ensimmainen paiva aloittaa 80 kilometrin nousun, ensin leppoisasti ja valissa on tasaista ja pikkulaskujakin, mutta lampotila on viela yli 30, ja aurinko paahtaa hien paalle. Lahtoa edeltava yo vei voimia, silla taival alkoi immodiumin turvin. Vasyneena hivuttaudun 2400 metriin yoksi pienen patojarven rannalle majataloon.

Toinen paiva on se iso testi, 40 kilometrin kapuaminen Zoji Lan solaan 3520 metriin. Alku sujuu aamun raikkaudessa hienoissa koskimaisemissa hyvin. 4 tunnin jalkeen maisemat herkistavat lisaa, ja hyvan olon tunne valtaa koko kehon ja mielen, vaikka tie nousee reippaasti ja aurinko paahtaa. Luovun kuitenkin kyparasta ja vaannan pienesta kierratyskuitukassista totterohatun suojaamaan auringolta. Mutta lampotila on jo hyva, silla 3000 metrissa ei kuumuus enaa ryydyta.

Viimeiset 15 kilometria ovat rajuja, ja leppoisa tunnelma muuntuu silkaksi urakoinniksi. Loppupatkaan vierahtaa 5 tuntia! Paallyste katoaa kokonaan, ja kuhmuraisen soran paalla on loysaa, hienonhienoa hiekkaa, joka tomistellessa nousee polyksi ilmaan tuulen vietavaksi. Ja nousu on jyrkkaa, yli 10 %:n kapuamista kapealla tiella yhdessa kuorma-autojen seassa. Onneksi ostin Srinagarista hengityssuojaimen. Monesti paadyn tyontamaan karavaaniani hitaasti ankarassa polypilvessa ja usein joudun seisahtumaan odottamaan vuoroani, koska tie on niin kapea, ettei sille mahdu pyora yhden kuorma-auton kanssa yhtaaikaa.

Hitaasti, hitaasti hivuttaudun serpentiinista toiseen, ja valilla ylitan tien poikki solisevia puroja, jotka saavat vetensa sulavasta lumesta vain vahan ylempaa rinteesta. Autotkin kulkevat hitaasti, silla maanvyorymien jaljilta reitilla on pari hankalampaa kapeikkoa, joissa sotilaat saannostelevat liikennevirtoja. Ankara vaanto taukoaa solassa, jossa on isompi lumijaama ja sen rinteilla intialaisia turisteja pulkkamaessa. Teepuotiteltassa saan lamminta juotavaa, ja takki pitaa laittaa paalle, kun viilea tuuli tuivertaa

En pida kiiretta, silla Ladakhiin saapumisen tunne rentouttaa liikaa. Lahden laskuun illansuussa karuun maisemaan. Loivilla rinteilla on vuohi- ja lammaspaimentolaisten telttoja. Vasta 15 kilometria myohemmin poliisin tarkastuspisteella, jossa pitaa tayttaa Ladakhiin tulon kaavake, selviaa, etta seuraavan pikkukaupunkiin onkin viela 25 kilometria ja pimea on laskeutumassa. Aijai, alkeellinen kartanluvun huolimattomuus. Ja melko hyva asfalttipintakin katoaa. Alkaa loiva lasku kuhmurasoralla pimeassa. Tie tarisyttaa ranteita, vaikka kuinka yritan etsia tasaisempia kohtia, eika paallyste edes salli kaahailua, kun jarruttelen kuopasta toiseen. Sitten tulee muutama pikkunousu, ja energiat katoavat. Pilkkopimeassa tahtitaivaan alla kapeassa vuoristolaaksossa, silla liikenne on jo tauonnut eika muitakaan valoja nay, evastelen seisaltaan, ja magnesium-kaliumin voimin vaantaydyn takaisin satulaan Selvian naantyneena Drassin taajamaan, jonka liepeilla on majatalo. Kuinka hyvalta riisi ja linssikastike maistuvatkaan.

Kolmas paiva on leppoisampaa laskettelua 3150 metrista 2750 metriin Kargiliin. Menoa maustaa muutama nousu. Saa on epavakaampi ja valilla satelee ja tuulee viileasti. Sotamuistomerkilla tapaan intialaisen retkipyorailijan etelan Bangaloresta, ja yhdessa poljemme 40 kilometria Kargiliin, jossa Vinay hakeutuuu armeijan majoitukseen. Muistomerkista ja pikkumuseosta sen verran, etta sen armeijaa ylistava paatos on hakellyttavan vahvaa propagandaa, johon liittyy moniuskonnollinen velvollisuus tappaa vihollisia.

Kargilin yo on vahan huono meluavien intialaisten turistien vuoksi, mutta neljas paiva ei ole liian vaativa, kun kapuan 600 metria ylemmas 50 kilometrissa, eika reitille osu kovin jyrkkia patkia. Tie on suurimman osan hyva, tosin reilut 15 kilometria se on soraa ja kuhmurasoraa. Keli on viilea ja satelee, mutta karavaanini kulkee hyvin (myohemmin kuulen, etta Zoji Lan solassa on ollut rankkasateita ja maanvyorymia ja liejua tiella). Hyvissa ajoin saavun Mulbekiin, jossa tapaan saksalais-itavaltalaisen pyorailjapariskunnan. Karina ja Jan ovat olleet tien paella jo kolme vuotta. Yhdessa kiipeamme jalan luostarikalliolle 200 metria ylemmas.

Viides paiva on jalleen testipaiva, silla reitilla on kaksi 20 kilometrin nousua, ensin Namika Lan solaan 3750 metriin ja sitten Fotu Lan solaan 4100 metriin. Osan matkasta taitan yhdessa Karinan, Janin ja Vinayn kanssa, ja Namika Lassa on yhteinen kuvahetki. Yksin hivuttaudun muita ennen Fotu Lan solaan,jossa raisu tuuli repii buddhalaisia rukouslippuja tempoillen kiivaassa rytmissa. On kylma, ja kakkostakkikin pitaa kaivaa esiin ja kaulaliina ja villasukat. Tasta huolimatta lasku on keskeytettava jo kilometrin jalkeen, jotta voin juosta tiella itseani lampimaksi. Korkeus ei sinansa haittaa, eika vuoristotaudin oireita ole ollenkaan, vain kiivetessa piti laahattaa hapen vahyyden vuoksi. Yoksi Lamayurun luostaritaajamaan jylhaan maisemaan, mutta vahan ruppaseen majataloon.

Kuudes paiva on aluksi rotkolaskettelua. Maisemat herkistavat tuntemaan luonnon kauneuden. Pystysuorien seinemien kivilajit vaihtelevat kellertavasta punertavaan ja vihreaaan ja violettiin, ja sininen pikkujoki kohisee vieressa. Huh, vahemmastakin alkaa ylistaa olemassaolon kauneutta. Tunne saa lisaa voimaa, kun rotkomaisema vaihtuu vahan leveampaan Indusjoen laaksoon. Perille saapumisen tunne kulkee mukana pitkin paivaa. Laskeudun kastautumaan kevyesti Indusiin, ja kauneus yhtyy kevyeen uskonnolliseen hurmokseen. Itkettaa onnesta. Yoksi paadyn 1000 vuotta vanhan luostarin kylaan muutaman kilometrin pois paatielta.

Seitsemas paiva alkaa luostarivierilulla, tai oikeastaan kahdella. Ensin yksinkertaisessa yhden miehen luostarissa ja sitten siina vanhassa, jonka temppelien monimuotoisuus on hakellyttyvaa. Tuhannessa vuodessa ehtivat tyylit jo muuttua. Luostarissa voisi viettaa koko paivan, mutta puoliltapaivin palaan satulaan. Edessa on jalleen kaksi 15 kilometrin nousua. Ensimmainen sujuu kolmessa tunnissa ja vie pikkuylangolle, joka on kuivaa autiomaata, kuin sora-aavikkoa, jota reunustavat matalat, paljaat harjanteeet. Lasku alas vie kuin vehrealle keitaalle Indusjoen varteen. Kylassa tapaan aiemmat pyorailykumppanit Vinayn, Karinan ja Janin. Toinen nousu sujuu osittain yhdessa polkien, osittain yksin. Kapuamista seuraa reilun kymmenen kilometrin reipas lasku lahes suoraa tieta, joka tekee yllattaen 90 asteen mutkan. Onneksi edessa on autoja, joiden takia joudun hidastamaan. Juuri ennen paluuta Indusjoen laaksoon tiimi on taas kasassa, ja yhdessa saavumme Leh’n kaupunkialueelle, joka on levittaytynyt alas lahelle jokea. Itse kaupunki on ylempana rinteessa, ja viimeiset kilometrit painavat. Pimeakin tulee, ennen kuin ehdimme reppureissaajien kortteleihin, jotka ovat kaupungin toisella laidalla avian vuorenrinteen juurella.

Perilla Leh’ssa! Vasyneen sumeana en oikein edes tajua tapahtunutta. Ensin pitaa loytaa huone, sitten lamminta juotavaa ja muonaa. Ilalla lampotila laskee 15 asteen tuntumaan, mika hikisen ja aurinkoisen paivan jalkeen tuntuu kovin viilealta. Vahan sekavassa tilassa hakeudun ravintolaan, jossa keittona on korealaista merilevasoppaa. Se lammittaa ja maistuu. Yolla koirat meteloivat kuin missa tahansa kylassa, ja aamulla lehma ammuu ikkunan alla. Hosisontissa siintavat Himalajan valkeat huiput, ilma on kirkasta ja kuivaa. Aurinko alkaa lammittaa viilean yon jalkeen. Olen onnellinen.

ps. Paluun suunnittelu Delhiin on viela vahan vaiheessa. Osa matkasta pitaa taittaa bussilla, silla aika (kaksi ja puoli viikkoa) ei riita polkemaan takaisin koko matkaa. Saatan jopa yrittaa reittia Leh-Manali, jonka alunperin hylkasin suunnitelmissa liian vaikeana. Se olisi noin 10 paivan vaanto vaikeissa oloissa, ja se tarkoittaisi kahdesti nousua yli 5000 metriin. Kiusaus yrittaa on suuri. Taman jalkeen edessa olisi bussimatka Delhiin.

Lainaus