Blogit - tunteet

Minä en halua olla hevosta lyövä ihminen

Ronja — Sun, 29 Jun 2014 16:07:58 +0000

Olen aina ollut tulisieluinen. Innostun nopeasti, ja reagoin asioihin välittömästi. En harkitse, vaan toimin vahvasti intuitioni sanelemana. Reaktiokykyni ja temperamenttini ovat parhaita piirteitä minussa, mutta niillä on myös kääntöpuolensa.

Hermostun helposti. Kiihdyn sekunnin sadasosassa ja ehdin toimia ennen ensimmäistäkään ajatusta. Joskus se tarkoittaa suusta sihahtavaa kirosanaa, joskus heilahtavaa kättä.

Niin.

Käsi nousee, ja se läimäyttää hevosta.

En varmastikaan ole ainoa hevosihminen, joka on joskus läpsäyttänyt levotonta, toikkaroivaa tai huonotapaista hevosta. En puhu nyt ylettömästä raipalla hutkimisesta, vaan siitä läimäytyksestä joka lähtee kädestä ennen kuin sen tarkoitusta ehtii arvioida.

Joskus läimäytykseen on ehkä ollut aihetta, uhkaavan vaaratilanteen takia. Mutta liian usein kyse on ollut äkkipikaisuudesta, levottomuudesta ja typeryydestä. Minun typeryydestäni.

Jouduin asian kanssa kasvokkain, kun sain Miran. Mira kun kantoi minulle tullessaan lempinimeä Säikky, ja oli järkyttävän epäluuloinen kaikkia ihmisiä kohtaan. Kun se hermostuksissaan säpsähti, pyrähti tai kavahti takajaloilleen, minun läimäytykseni sai sen täysin tolaltaan.

Mira ei yksinkertaisesti sietänyt kuumaverisyyttäni. Jos minä kiehahdin, hevosella keitti yli. Mira oli kuin peili, jonka reaktiot olivat suoria heijastuksia käytöksestäni. Ja mitä se minun käytökseni oli? Aggressiivista. Ajattelematonta.

Oli pakko katsoa peiliin. En halunnut olla hevosta lyövä ihminen, en missään tilanteessa. Ymmärsin, että minun on itse kannettava vastuuta toimistani. Vaikka luonteeseeni kuuluu äkkipikaisuus, en voinut verhoutua sen taakse ja oikeuttaa sillä ajattelematonta käytöstäni.

Nykyään Mira luottaa minuun kaikissa tilanteissa. Se seuraisi minua läpi harmaan kiven, koska se tietää minun olevan luotettava ystävä. Ystävä joka ei lyö, huuda tai raivoa.

Uskomatonta, mitä hevoset voivat opettaa, jos uskaltaa katsoa tarpeeksi tarkkaan.

Kuvat: Emmi Kähkönen

Lainaus

Emotivistinen minuus

Timo Korhonen — Thu, 10 Mar 2011 06:36:16 +0000

Kaikki nuo viisi määritelmää, joilla Iikka edellisessä blogissa kuvaa nuoria, tavoittavat sen miksi hyve-eetikko Alisdair MacIntyre nimeää aikamme vallitsevan filosofisen näkemyksen, emotivismin. Ja sen ilmauksena emotivistisen minuuden.

Lyheysti emotivismi on filosofisen etiikan suuntaus, jonka mukaan henkilö toimii oikein, jos hän seuraa valinnoissaan tunteitaan.

Oleellista on silloin oma elämä ja sen toteutuminen. Samalla ihminen liittyy heikosti, jos lainkaan mihinkään yhteisöihin. Niinpä johtaminen ja organisaatiot eivät ole emotivistin kannalta kiinnostavia. Polittiikan henkilöityminen kuvaa tätä suuntausta osuvasti.

Syvemmältä emotivismi on käsitys, jonka mukaan moraaliset normilauseet eivät ole tosia tai epätosia, vaan tunteiden ilmaisuja.

Tämä ei ole toki enää vain nuorten näkemys, se on valistuksen jälkeisen maailman johdonmukainen suunta. Ja itse asiassa se on jo pitkään hiipinyt myös dokumenttielokuvaan. Kyllä dokumenttiprojektinkin elokuvien päähenkilöt enenevässä määrin pohtivat omaa persoonaansa. Mutta pisimmillään tämä kehitys on nuorten keskuudessa.

Jotkut ovat tunnistaneet tämän jo tovi sitten. Mitä muuta Hesarin Nyt-liite edustaa. Sehän on valtalehden kädenojennus nuorille, jotka ovat irtautuneet valtalehden pääpainoksen valistuksen hengestä. Eli Iikka ajatuksesi kahdesta eri linjasta eri yleisöille taidettiin keksiä jo pari vuosikymmentä sitten sanomalehdessä. Että saatat olla oikeassa sellaisen tarpeellisuudesta.

Ehkä kuvaavaa tälle kehitykselle on myös se, että Nyt-liitteen esimies kaipaili Hesarin pääkirjoitussivun jutussaan sanomalehtiin tosi-tv:n kaltaista menestystarinaa ja toimintatapaa. Sama huoli siellä

Lainaus

Markus Keränen Pop-Talkissa: nuoret ilmaisevat tunteita liittämällä musiikkivideon Facebookprofiiliin

Tuija Aalto — Thu, 29 Apr 2010 07:54:31 +0000

Tutkija Markus Keränen on huomannut, että nuoret ilmaisevat itseään netissä uusilla tavoilla: he liittävät tarkkaan harkittuja musiikkivideolinkkejä Facebook-profiiliinsa ilmentääkseen identiteettiään musiikkimaksunsa avulla, mutta myös ilmaistakseen tunteitaan. Tämä ilmiö ja muita nuorten musiikkisuhteeseen liittyviä asioita tässä 23.3. julkaistussa Pop Talkin jaksossa.

• Lataa tämä jakso (mp3) • Tilaa Podcast • Tilaa RSS

Lainaus

Facebookissa voi tykätä klikkaamalla, mutta symppaamiseen tarvitaan sanoja

Tuija Aalto — Tue, 05 May 2009 10:52:38 +0000

Verkon sosiaalisissa ympäristöissä on rajalliset mahdollisuudet osoittaa tunteiden vivahteita. Facebookissa voi klikata "tykkää", jos kaverin olotilapäivitys miellyttää. Mutta miten osoittaa myötätuntoa? Facebook vaikuttaa kommunikaatioomme niin, että se ei rohkaise valittamaan olotilan surkeutta tilapäivityksissä, koska "symppaa" - nappi puuttuu. Mitä teet jos kaveri surkeilee statuspäivityksessään? Eihän sitä tykätäkään voi. Sain ääneen ajattelulleni Twitterissä ennätysmäärän kommentteja.

"Joskus on tullut sarkastisesti "tykättyä" surkeista päivityksistä. Voin kertoa, että sarkasmi ei toimi Facebookissa odotetusti.", kommentoi SatuV.

Petra Houghton havahtui: "Tuo on muuten ihan totta. Ei sitä oikein pystypeukullakaan tohdi reagoida toisen kurjuuteen. Heti pystyyn FB-ryhmä symppaa-napille!

Marja Silenti komppaa: "@tuija totta!! Enpä ole tullut ajatelleeksi ennen... Tuntuisi kornilta sanoa että tykkää jonkun pääkivusta / väsymyksestä / tjsp.

Pasi Heiskanen kertoo miettineensä samaa: "Pitäis olla "voi sua rukkaa" -nappula."

Matnel muistuttaa, että dislike-nappulasta on kyllä puhuttu. Hänkin kaipaisi laajuutta tunneskaalaan: "Itse varmaan tyksisin jaiku-maisesta mood-iconi kokoelmasta."

Outi Vainionkulmakin tietää kertoa, että Facebookissa on ryhmä, joka vaatii rinnalle 'en tykkää'-nappia. "En tajua miksi; ehdottamasi 'symppaa'-nappi olisi paljon käyttökelpoisempi."

Timo Ruohomäki ehdottaa, että symppaamisen sijaan voi olla jopa parempi kommentoida oikeilla sanoilla. Samoilla linjoilla on Maija Aalto, joka huomauttaa, että saahan sitä ainakin palkkioksi valittamisesta vertaistukea kommenteissa ainakin, kun puhutaan jostain melko arkisesta valittamisen aiheesta, "tyyliin voi ei, taas maanantai". Tietysti asia erikseen, jos kyseessä on jokin suurempi asia kuten läheisen kuolema tai avioero.

Juuso Pekkinen ymmärtää voivoi-napin puutetta käyttöliittymästä: "negaamineni levittää negaa. Mutta mitä kommunikaatiota like-nappi edustaa? Missä muut tunteet!? Ihme Disneymaailma! Perkele-button!"

Olli Urpelan mielestä dislike-nappula olisi kieltämättä "kiva" lisä facebookkin. Toisaalta - nappulat ja palvelut sekoittuvat jo muutenkin: "Aamulla yritin unisena etsiä Twitteristä like-nappia. ei hyvä."

Kirjoittaja on tässä kuussa ilmestyvän netin käyttäytymiskulttuureja valottavan tietokirjan Nettielämää - sosiaalisen median maailmat toinen tekijä.

Lainaus