Reindeerspotting vs. maailmanloppu

Kim Finn — Tue, 27 Apr 2010 12:38:51 +0000

Websterin Katastrofin aineksia –dokumentista piti tulla varma hitti. Sen markkinoinnissa elokuvan kerrottiin käsittelevän ilmastonmuutosta ja klassisen ydinperheen taistelua sitä vastaan. Elokuvasta ei kuitenkaan tullut aivan sellaista menestystä, kuin oli perustellusti odotettu. Ongelmallista oli nimittäin se, ettei elokuva tosiasiassa kerro ilmastonmuutoksesta, se on elokuvassa ainoastaan väline käsitellä sen todellista aihetta: keski-ikäisen miehen kuolemanpelkoa.

Tuosta aiheesta elokuva onkin erinomainen, se esittää uskottavasti ja kouriintuntuvasti sen kaaoksen, mitä omaan kuolevaisuuteensa herääminen voi miehellä aiheuttaa. Se kuvaa hauskasti ja nokkelasti prosessia, jossa kuolevainen yrittää epätoivon vimmalla jättää maailmaan jälkensä ja ylittää siten elämänsä rajat. Se paljastaa ne psyykkiset rakenteet, jotka ajavat hakemaan elämäänsä merkitystä aina yhtä lohdullisista maailmanloppufantasioista ja new age –filosofiasta. Ja siinä nähdään läheltä, minkälaista hämmennystä tuo omituinen käytös aiheuttaa ympäristössä.

Ongelma oli siinä, että yleisö ei ollut varautunut tähän. Yleisö halusi (pseudo)tieteellistä tosi-tv:tä, jollaisena elokuva oli markkinoitu. Ja kuolemanpelko on aihe, josta on helppo tehdä komediaa, mutta sitä ei ole välttämättä niin helppo katsoa. Webster tuli onnistuneeksi siinä, missä taide, filosofia ja uskonto eivät oikeastaan koskaan onnistu; hän kertoi keräämälleen yleisölle jotain, jota yleisö ei halunnut kuulla. Transgressiivisen taiteen tekijät kiehuvat varmasti kateudesta.

Samantyyppinen fundamentaalinen virhetulkinta on piinannut myös Reindeer Spottingia, joskin tulos on ollut päinvastainen. Elokuvan on markkinoitu kertovan huumehelvetistä ja ”valistavan” huumeiden vaaroista, vaikka tosiasiassa se kertoo ihmisen kukoistuksesta. Katsoja menee elokuviin luullen kohtaavansa kauhistuttavan ja etäännytetyn ihmiselämän irvikuvan, johon voi peilata itseään ja tuntea jumalaista ylemmyyttä. Yllättäen mitään sellaista ei tulvikaan silmille, vaan katsoja pääseekin kohtaamaan ihmisen, josta on kovin helppo pitää ja jota on helppo ymmärtää. Tuo yllätys on perin nautinnollinen.

Ja kaiken huipuksi katsoja pääsee mukaan täysin ainutlaatuiselle tripille yhden ihmiselämän ylittämättömiin huippuhetkiin. Kamera tunkeutuu luontevasti niihin näkymättömiin nuoren mielen maisemiin, jotka kaikki tunnistavat, mutta joita normaalisti on mahdoton dokumentoida uskottavasti. Janin elämän ensimmäinen ulkomaanmatka on hänen henkilökohtainen Sininen Laguuninsa ja Brokeback Mountaininsa; Jani matkaa rakastettunsa (Subutex) kanssa lempeiden välirikkojenkin kehystämää matkaa pitkin Eurooppaa ja tuntee ensimmäistä kertaa todella elävänsä. Ja tuo lapsenkasvoisen nuorukaisen riehakas elämänjano tarttuu väkisinkin katsojaan. Yleisön edusmiehenä on kameran takaa mustasukkaisena muriseva ohjaaja, mutta huikeassa finaalissa, jossa Jani etenee parisuhteessaan ylimmälle tasolle eli heroiiniin, tuo murina menettää lopulta merkityksensä.

Ei ole väliä, onko Janin paratiisifantasia, eli haave keskinkertaisesta ja normaalista elämästä, koskaan toteutumiskelpoinen tai toisiko se toteutuessaan minkäänlaista onnellisuutta edes mukanaan. Merkitystä on vain sillä, että juuri tuossa, juuri tuolloin, Jani elää ja kokee tuon fantasian voimallisena, ja ohikiitävän hetken ehkä uskookin siihen. Ja vain sillä on merkitystä. Ja elokuva loppuu, ennen kuin laskut alkavat.

Elokuvan voima on sen minimalismissa. Katsoja saa aika pitkälti itse kuvitella menneisyyden ja tulevaisuuden Janille. Ja vaikka kuinka yrittäisi uskotella itselleen kamankäytön hirveyttä, intuitiivisesti ymmärtää, että tässä todistetaan yhden elämän avainhetkiä. Edeltävä elämä ei ole kovin hääppöistä ollut eikä odotettavissakaan ole ihmeitä, mutta juuri nyt kaikki on kohdallaan. Sen kai pitäisi olla jotenkin surullista, kotona kun odottavat vankilakierre ja muut inhottavat ongelmat, eikä yhteisen pyhän moraalimme mukaan onnellisuutta saisi ruiskuttaa kemikaaleina suoraan suoneen (paitsi tietenkin, jos tuon onnellisuuden on terveyskeskuslääkäri erikseen määrännyt). Mutta todistamamme näytelmä on kuitenkin oudolla tavalla vapauttava ja se antaa toivoa. Pääsimme jakamaan Janin kanssa nuo kukoistuksen hetket, ja tuon ohikiitävän onnenhuuman haluaa Janille suoda, sen verran vilpittömin mielin hän päästää meidät lähes pelottavan lähelle itseään.

Eikä elokuvan välittämässä onnellisuudessa ole sitä irvokasta falskiutta, mitä tämäntyyppisissä kuvauksissa normaalisti on; kun tuore isä itkeä tihrustaa rajatonta onnellisuuttaan, nuo ylisanat ovat aina pelkästään naurettavia, eivät koskaan mitään muuta. Reindeer Spottingissa ihmiselämä ei ole typerää onnellisuusteatteria, se on totta.

Reindeer Spotting ei ole siis elokuva huumeista, se on elokuva elämästä. Ehkä paras elokuva tuosta aiheesta, mitä tässä maassa on koskaan tehty. Se on elokuva, jonka jokainen dokumentaristi olisi halunnut tehdä, samalla ymmärtäen, ettei olisi kuitenkaan osannut. Se haastaa, viihdyttää ja auttaa ymmärtämään. Siksi se menestyy. Ja siksi se on niin vaarallinen.

Lainaus

Ennustettavuuden vahingollisuus

Iikka Vehkalahti — Sat, 09 May 2009 01:46:53 +0000

Maailmassa jossa elämme, me tiedämme – luulemme tietävämme – paljon enemmän kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Liian monet dokumenttielokuvat seuraavat tämän tietämisen ennustettavuutta, ollen tällöin yksinkertaisesti tylsiä.

Lähes koko viikko on mennyt viettämällä 12 tuntia päivässä editointihuoneessa yhdessä ohjaajan ja leikkaajan kanssa etsimällä elokuvalle lopullista sisältöä, rakennetta ja muotoa. Ja jälleen kerran on todennut, kuinka tärkeää elokuvalle on, että siinä on tarina, vaikka elokuva ei perustuisikaan tapahtumien lineaariseen seurantaan.

Ja kuinka tärkeää tällöin on, että elokuva ja sen sisältö ei ole ennustettavaa. Että katsoja ei muutaman minuutin jälkeen jo tiedä elokuvan sisältöä ja tavoitetta vaikka tietäisikin, miten tarina tulee päättymään.

No, tämähän ymmärretään usein ja mikä on ensimmäinen: usein leikkaaminen elokuva tavalla, jonka uskotaan vangitsevan yleisö, tarkoittaen useimmiten nopeita, vauhdikkaita leikkauksia tavalla, joka parhaimmillaan antaa elokuvalle energiaa ja pitää sen jatkuvassa liikkeessä. Muta useimmin tuloksena on vanhana sisällöllisen ajattelun säilyminen, pelkkä muodollinen eteneminen,
Leikkauksellinen kikkailu, jossa leikkaus asettuu elokuvan ja katsojan väliin. Ja kas, lopputulose on vauhdikkaan matkan jälkeen tyhjä, elokuva ei ole jättänyt katsojaan jälkeään.

Koska elokuvan vangitsevuus ja yllätyksellisyys pitäisi syntyä ennen kaikkea tavasta, jolla asioita, ajatuksia, tilanteita ja kuvia yhdistetään toiseensa tavalla, joka synnyttää katsojan mielessä jotain muuta ( hmm. Olikohan se joku Sergei Eisenstein , joka puhui jostain samasta asiasta), katsoja luo silloin omaa elokuvaansa ja omaa maailmaansa.

Esteenä tämän tavoittamiseksi on usein juuri oma tietämyksemme, rationaalinen ajattelumme ja olemassa olevien mallien seuraaminen. Miten päästä niistä eroon. Ajattelemalla, ajattelemalla, yrittäen löytää ratkaisuja elokuvan ongelmiin liikkuen tarinan ja sen sisätarinoiden eri abstraktiotasoilla.

Ja käytännössä vaikka niin yksinkertaisesti, että seuraamalla omaan vaistoaan kokeilee sijoittaa vierekkäin kuvia luottamalla vaistoonsa ja sijoittamalla vierekkäin kuvia, joiden ei ”pitäisi” kuulua vierekkäin.

Lainaus

Blogit - dokumentti. dokumenttielokuva

Reindeerspotting vs. maailmanloppu

Ennustettavuuden vahingollisuus