Blogit - istanbul

Videopäiväkirja Polkupyörällä Istanbuliin: osa 10/10, Kaasua Taksimilla!

Matti Rämö — Sat, 19 Oct 2013 20:58:14 +0000

50-osainen klippisarja Polkupyörällä Istanbuliin on kokonaisuudessaan Yle Areenassa osoitteessa http://areena.yle.fi/tv/istanbuliin, ja sen kruunaa 8-minuuttinen yhteenveto. Tässä blogipäivityksessä ovat viimeiset jaksot 48-49, jotka ajoittuvat paluulentoa edeltävään iltaan Taksim-aukion lähistölle, sekä Milja-tyttären kaksi klippiä samasta aiheesta seuraavilta viikonlopuilta. Reissusarjan lopuksi vielä 50. jakso, joka on summa summarum -video.

Taksim-aukion mielenosoitukset jatkuvat. Toukokuussa kuusi viikkoa aiemmin alkaneet Gezipuiston mielenilmaisut eivät ota laantuakseen. Lauantai on kokoontumispäivä. Iltaan valmistautuminen alkaa naapurikaupunginosassa Besiktasissa. Mellakkapoliisit tukkivat Taksimille vieviä katuja, mutta kujia pitkin pääsee Istiklal-kävelykadulle, jossa on jo tuhansia mielenosoittajia.

Yllättäen mellakkapoliisit hyökkäävät vesitykin ja kyynelkaasun turvin Istiklalin ostoskadulle. Paniikkipako hajauttaa mielenosoittajat pienempiin ryhmiin. Pippurikaasu kirvelee silmissä ja keuhkoissa. Poliisit jatkavat ylimitoitettua jahtia, joka pirstaloi ryhmät kujille. Absurdi näytelmä kestää tunteja. Pakoon juoksut seuraavat toisiaan.

Milja-tytär jää vielä muutamaksi viikoksi Istanbuliin. Hän kuvaa paluulentoani seuraavana viikonloppuna kahvilan ikkunasta, kuinka mellakkapoliisin ajoneuvosta ammutaan kumiluoteja kujalle.

Ja sitä seuraavana viikonloppuna (lauantai on mielenosoituspäivä) kahvilan ikkunasta on tarjolla brutaali näytelmä, kun poliisit hakkaavat miestä, joka yrittää sovitella rähinätilannetta kadulla. Istanbulin mielenosoitukset ovat jatkuneet edelleen. Välisaldona viiden kuukauden protesteista on kymmenkunta kuollutta ja noin 8000 loukkaantunutta. Turkin pitkä tie kohti demokratiaa on yhä vaiheessa, mutta optimisti sanoisi, että edistystä on kuitenkin tapahtunut runsaasti verrattuna 1980- ja 1990-lukujen väkivaltaisiin vaiheisiin.

Istanbul-klippisarjan päättää kahdeksanminuuttinen yhteenveto kuuden viikon ja 3500 kilometrin matkasta.

---------------------------------------------

Helsingin kirjamessuilla torstaina 24.10.2013 Matti Rämö on haastateltavana Ylen lavalla klo 14 ja Kirjakahvilassa klo 16.30. Ylen tapahtuma näkyy live-streamauksena osoitteessa yle.fi/kirjamessut. Vähän esitysten jälkeen voi tulla kyselemään lisää Minervan osastolta 7e58.

Lainaus

Videopäiväkirja Polkupyörällä Istanbuliin: osa 9/10, Istanbul!

Matti Rämö — Fri, 11 Oct 2013 17:54:28 +0000

Yle Areenassa 50-osainen klippisarja Polkupyörällä Istanbuliin on jo kokonaisuudessaan osoitteessa http://areena.yle.fi/tv/istanbuliin, ja sen kruunaa 8-minuuttinen yhteenveto. Tässä blogipäivityksessä ovat jaksot 43-47.

Kiihkeä urbaani rutistus alkaa jo 100 kilometriä ennen Istanbulia. Ison maantien vilkkaat liittymät ovat erityisen hankalia, kun autot ohittavat yhtaikaa vasemmalta ja oikealta. Kesken vaativan vaelluksen esiin ilmaantuu Välimeri! Tai tarkemmin Marmaranmeri, joka on Välimeren viimeinen sopukka ennen Mustallemerelle johtavaa Bosborinsalme

Milja-tyttären ystävä Eren tulee luotsaamaan karavaania viimeiset 40 kilometriä. Gebzen satelliittikaupungista alkaa matkan viimeinen rykäys, joka saa vaarallisia piirteitä kaoottisissa liittymissä. Metropolin hektinen lähestymisajoon tulee kuitenkin yllättävän käänne, kun 20 kilometriä ennen Bosborinsalmea luotsi opastaa yllättäen rantabulevardin rauhaan Marmaranmeren maisemiin.

Mukaan saattojoukkoihin saapuu Miljan toinenkin ystävä, Cem. Välillä videokamera kiinnitetään Erenin ohjaustankoon. Rantapuiston leppeä pikniktunnelma tarttuu, ja ajantaju katoaa. Mutta matkaa lauttarantaan on vielä ne 20 kilometriä, ja lopulta pimeä yllättää. Viimeiselle lautalle tulee jo vähän kiire, kun kolmikkona sukkuloimme katkeilevan Ranta-Baana-pyörätien pätkältä toiselle. Cem jää Aasian, kun Erinin kanssa matka jatkuu Euroopassa, jossa on poljettavaa vielä kolme kilometriä Miljan kotiin Taksin-aukion nurkille. Perillä! Takana 3500 kilometriä ja 38 vaelluspäivää.

Istanbulin ihmeet. Turistin päivä kuljettaa Galatan tornista Hagia Sofian kirkkomuseoon, Sultanahmedin moskeijaan, Basilikan vesisäiliölle, Suureen basaarin ja Bosborinsalmen sillalle.

Galatansillan kupeessa on alikulkukäytävä, jonne on ahtautunut meluisa minibasaari. Sillan kupeessa on myös yksi metropolin tärkeistä moskeijoista. Perjantai-iltapäivänä kaikki eivät mahdu sisälle rukoilemaan.

Lainaus

Polkupyörällä Istanbuliin: matkakuvia osa 3/3

Matti Rämö — Tue, 16 Jul 2013 23:11:42 +0000

Istanbul-polkaisun kuvakoosteen osa 3/3 kertoo reissutunnelmista Georgiassa ja Turkissa.

Lauttamatka Mustanmeren poikki Odessan liepeiltä Georgian Batumiin sujuu leppoisasti, vähän liiankin leppoisasti, sillä kahden vuorokauden merimatkan lisäksi matka kestää vielä kolmannenkin vuorokauden, kun ensin Ilizevzkin satamassa lauttaan lastataan junavaunuja ja rekkoja, ja sitten Batumin edustalla odotetaan laituripaikan vapautumista pienestä satamasta. Pakkolevon aikana on runsaasti aikaa seurata valaistuksen muuttumista merellä...

...sävyistä toisiin.

Lautalta on liikaakin aikaa ihmetellä Batumin modernin keskustan hieman yllättäviä piirteitä. Batumi on Georgian varakkaiden lomakohde, sillä sen ilmasto on kapealla rannikolla mukavan subtrooppinen verrattuna vuoriston ääreviin ja nopeasti vaihtuviin ilmastovyöhykkeisiin.

Aikataulun turhan tiukkenemisen pelossa joudun tekemään maantieteilijän sydäntä raastavan päätöksen. Aikaa Georgian upeille vuorille ei jää kuin yhden myöhäisiltapäivän ja illan verran. En lopulta ehdi pistäytyä sisämaahan pariakymmentä kilometriä pidemmälle, mikä riittää antamaan kutkuttavan pikkumaistiaisen Kaukasuksen kauneudesta ja myös siitä, kuinka ilmastovyöhykkeet todella vaihtuvat nopeasti.

Hämärä rientää liian nopeasti...

...kun viipyilen jokilaaksossa ennen paluuta takaisin rannikolle.

Jossa leiriydyn katuvalojen loisteessa kapealle rantatörmälle lähelle Georgian ja Turkin rajaa, joka oli myös Neuvostoliiton ja Turkin raja. Ajatus hätkähdyttää, sillä matkani entisten neuvostotasavaltojen läpi etelä-pohjoissuunnassa kestää kuukauden.

Rantatasanko jatkuu kapeana ja rehevänä. Suurin muutos maisemassa ovat moskeijoiden minareetit, joiden rukouskutsut rytmittävät päivän kulkua.

Ja moskeijoita on paljon ja erilaisia. Monen muotokieli jäljittelee Istanbulin kuuluisimpia moskeijoita Hagia Sofiaa (museona nykyään) ja Sultanahmedia.

Tiheään asutulla rantatasanteella on niukasti tilaa puskatelttailuun, kun tie kulkee taajamasta toiseen. Niinpä vietän viisi peräkkäistä yötä sisätiloissa, mikä alkaa jo kuormittaa vapaan menemisen iloa, sillä yöpaikkojen etsimiseen kuluu "turhaa" energiaa. Yöpaikat löytyvät sujuvasti noin 20 000 asukkaan kaupungeista, mutta isommissa operaatio vaatii selvästi enemmän kyselyä ja suunnistelua, mikä tuntuu raskaalta, kun takana on 8-10 tuntia polkemista. Tosin sisäyöpyminen helpottaa ajopäivän venyttämistä pimeälle, sillä maantie on hyvä ja piennar leveä. Rehkin eteenpäin sillä ajatuksella, että mitä nopemmin ehdin Istanbuliin, sitä pidempään ehdin viettää aikaa tyttäreni kanssa perillä.

Rantatasanne on paikoin niin kapea, että valtatie sujahtaa välillä tunneleihin, joskus vain toinen kaistapari menee tunneliin. Rannikolla tunneleiden sivuitse kulkee onneksi usein vanha ja kapea paikallisväylä, jota pitkin välttää meluisan ankeat tunnelit, tosin paikallisväylälle pääsee sujuvasti vain itä-länsisuunnasta, sillä valtatien keskipenkereellä on niukasti aukkoja.

500 kilometrin rannikko-osuudella maisemat ovat huikeita ja merituuli vilvoittaa mukavasti helteistä menoa.

Samsunin kaupungin jälkeen valtatie suuntaa sisämaahan vuoristoon ja kukkulaiselle ylängölle. Edessä on kiipeilyä, laskettelua ja ankaraa iltapäivän kuumuutta.

Sisämaasta löytyy taas tilaa leireilyyn. Katajikko tuoksuu komeasti.

Maisemat vaihtelevat kosteista jokilaaksoista kuiviin tasankoihin.

Riisilaaksoissa ilman kosteus on korkea ja iltapäivän kuumuus tukahduttavan painostavaa.

Kuivalla ylängöllä iltapäiväpolkeminen on kevyempää, mutta silti taukoa on mukavampi viettää varjossa, vaikka vähän meluisassakin varjossa.

Ylängöllä kohtaan samana päivänä myös pari muuta pitkän matkan kulkijaa. Andalusialainen arkkitehti Manuel näppää tämän kuvan illansuussa, kun helle on jo hiipunut ja viileä tuuli on ilmaantunut raikastamaan ilmaa.

Matkan viimeiseksi maastöyöksi päädyn rehevään rinnemetsään.

Ja sitten reittini vie 24 tunniksi syyskeleihin. Tie hivuttautuu portaittain 1400 metriin. Sataa ja tuulee, ja lämpötila putoaa hujauksessa 15-18 astetta.

Tie laskee, nousee ja laskee, ja syksyä jatkuu 900 metrin solaan saakka. Aurinko alkaa taas pilkistää vaivihkaa...

...juuri ennen hillitönä laskua lähes 800 metriä alemmaksi ja takaisin kesään. Istanbuliin on enää matkaa alle 200 kilometriä

Välimeren rannikolla on vielä kiipeiltävää jyrkässä maastossa, ja liikenne muuttuu koko ajan hektisemmäksi, mitä lähemmäksi Istanbulia pääsen. Lähes yhtenäinen urbaani rutistus alkaa jo satakunta kilometriä ennen metropolia.

40 kilometriä ennen Istanbulia luotsikseni tulee tyttären ystävä, ja parinkymmenen kilometrin viiveellä matkanteko muuttuu yhtäkkiä leppoisaksi pyörätieajaluksi, kun suuntaamme rantatielle pois pääväyliltä. Tosin pyörätienkin liikennetiheys kasvaa illansuussa ja lähempänä Bosborinsalmea yllättävän reippaaksi, kun väylä halkoo suosittua piknik-aluetta ja lähestymme lauttarantaa, josta karavaanini jatkaa Bosborinsalmen yli Eurooppaan.

Istanbul sijaitsee kukkuloilla, ja viimeinen rutistus satulassa on päästä illalla tyttären kotiin jyrkkään rinteeseen Taksimin aukion kupeeseen. Seuraavana päivänä tutkailemme Aasian rantaa läheisestä Galatan tornista. Bosborinsalmen vilkas liikenne jaksaa hämmästyttää, kuinka vähän salmessa tapahtuukaan vakavia onnettomuuksia.

Kultainen sarvi on Bosborinsalmen lahti, joka jakaa Istanbulin Euroopan puoleisen osan kahtia.

Kolme päivää on kovin vähän Istanbuliin tutustumiseen. Oman aikansa huikea ihme oli Bysantin hengellisen elämän keskus Hagia Sofia, Pyhä viisaus, joka jälleenrakennettiin maanjäristyksen jäljiltä vuonna 563. Se muuntui moskeijaksi Konstantinopolin valtauksen jälkeen 1453 ja vuonna 1934 nyky-Turkin perustajan Mustafa Kemal Atatürkin määräyksestä museoksi.

Kierros jatkuu Milja-tyttären kanssa hienoon Sultanahmedin moskeijaan, jossa huivi kuuluu naisten pakolliseen asustukseen. Vierailijat saavat sen lainaksi.

Bosborinsalmen lyhyempi silta Aasian puolelta.

Taksimin aukion rauha järkkyy taas kerran lauantaina, matkani viimeisenä iltana, kun toimettomana päivystäneet vesitykit lähtevät liikkeelle.

Tilanne kiristyy oikeastaan vähän yllättäen, eikä mitään välitöntä väkivallan uhkaa ensin ole aistittavissa.

Sillä mielenosoitus Istiklalin kauppakaudulla on rauhallinen.

Kunnes mellakkapoliisit hyökkäävät yllättäen vesitykkien suojissa.

Kyynelkaasu ja myöhemmin illalla myös kumiluodit ryydittävät poliisien hyökkäyksiä. Poliisitoimien mielivaltaiseksi kohteeksi päätyy myös valokuvaajia ja toimittajia, joista tusinan verran pidetetään.

Oma saldoni on muutama annos silmissä ja keuhkoissa kirvelevää pippurikaasua.

Kolmen tunnin kujanjuoksun jälkeen tiedossa on vielä yöllinen pyörän pakkaus lentoa varten. Aamulla urakkana on raahata pyörä ja tavarat kilometrin päähän lentokenttäbussille, jonka lähtöpaikka on siirtynyt puolisen kilometriä etäämmälle Taksimin aukion illan tapahtumien vuoksi.

Matkakuvia osa 1/3: Baltia ja Valko-Venäjä

Matkakuvia osa 2/3: Ukraina, Transnistria ja Moldova

Lainaus

Polkupyörällä Istanbuliin: Perillä Istanbulissa, 3510 km

Matti Rämö — Thu, 04 Jul 2013 23:08:00 +0000

Viimeisen viikon rutistus kohti Istanbulia oli vaihtelevan rikas ja tunteita nostattava.

Ennakkoon olin huolissani siitä ensimmäisestä vuoristopäivästä, joka päättyi Havzaan (edellisen blogipäivityksen paikka). Kolme solaannousua: merenpinnan tasosta ensin 670 metriin, sitten reippaiden laskujen jälkeen 780 metriin ja lopuksi 900 metriin. Se oli raskas päiva, mutta selviytyminen antoi hurjan lisälatauksen ja luottamukseen siihen, että uudella pyörällä on mahdollisuus selvitä vajaan 700 kilometrin lopputaipaleesta.

Toinen vuoristopäivä lähti mukavasti, ja reitti vei kumpuilevalle ylängölle, mutta kuumuus oli raskasta klo 12-16. Tiedossa oli seuraava sola yli 1000 metrissä, mutta olin jo sen verran korkealla, että solaan oli hankala kavuta vain sieltä toisesta suunnasta, ja kiivettävää oli vain 2 kilometriä, ja sitten alkoi pitkä, pääosin loiva lasku. Tie kuljetti kevyesti 30 kilometriä alas kosteutta huokuvaan jokilaakson, jonka riisipellot olivat vehreitä pikkulammikkojen tilkkutäkkejä. Ilta oli mukavan lämmin, ja halu palata yöpymään maastoon monen sisäyön jälkeen oli kova. Onnistuin vähän ennen pimeää löytämään katajikkopöheikön kuivasta rinteestä vähän tien yläpuolelta. Idea oli muuten onnistunut, mutta lähistöllä oli jonkun infrastruktuurityömaan tarpeisiin kiveä murskaava laitos, joka ei sitten vaientunutkaan ennen klo 2:ta. Korvatulppien ansiosta onnistuin jotenkuten torkkumaan metelissäkin, mutta uni oli levotonta.

Kolmas vuoristopäivä alkoi väsyneenä, ja kuuma kosteus oli tukahduttavaa. 30 kilometrin jälkeen alkoi nousu pois jokilaaksosta, minkä jälkeen maasto pysyi reippaan kumpuilevana. En ollut pääsemässä lähellekään päivän tavoitetta, ja niin hämärän tullessa joku hullutus sai jatkamaan matkaa, vaikka olin hyvin tietoinen, että seuraavaan mahdolliseen hotellitaajamaan oli nelisenkymmentä kilometriä. Pimeäajo isolla hyvällä tiellä ei ollut ongelma, mutta kiivettävää riitti, ja kahden ja puolen tunnin jälkeen olin jo aivan poikki. En vain jaksanut sinne seuraavan taajamaan. Etsiskelyn jälkeen paikallistin rinteeseen nousevan hiekkasivutien. Ajovalot päällä lähdin tutkimaan pimeää. Hetken päästä jalkauduin tutkimaan maastoa. Löysin hyvän katajapöheikön, joka oli sopivan suojaisa touhuta leiri kasaan ajovalon loisteessa. Lähin kylä oli laakson toislle puolella rinteessä parin kolmen kilometrin päässä, ja valot pöheiköstäni sekoittuivat sujuvasti maantien valoihin.

Neljäs vuoristopäivä alkoi klo 6 aurinkoherätyksellä, jonka jälkeen siirryin makuualustalle varjoon naapuripöheikköön. Unet jäivät taas vajaiksi, ja karavaanin liikkeellesaanti oli ponnistus. Puolta tuntia myöhemmin tapasin ranskalaisen fillarilähetin, joka oli matkalla Iranin kautta Kirgisiaan ja sieltä lentäen Intiaan ja ehkä vielä Kaakkois-Aasiaan. Innostuin selvittämään Intiassa polkemisen luonnetta. Päivä jatkui tasankopolkemisella, ja ilma oli selvästi kuivempaa kuin riisinlaaksossa. Onnistuin etenemään kohtuullisesti myös iltapäivän kuumimpina tunteina. Sitten jarruksi ilmaantui reipas sivuvastainen tuuli. Vähän ennen auringonlaskua tapaisin vielä espanjalaisen arkkitehdin, joka oli myös matkalla Iranin kautta Silkkitietä pitkin itään, ehkä jopa Kiinaan saakka. Andalusialainen Manuel kertoi, että Trabzon on hyvä paikka Iranin viisumin hankkimiseen, sillä siellä sen saa konsulaatista yhdessä päivässä. Myös ranskalainen oli matkalla Trabzoniin Mustanmeren rannalle. Kohtaamisen jälkeen jatkoin vielä pari tuntia pimeäajoa, vaikkei tiedossa ollutkaan niin isoa taajamaa, että siellä olisi hotelli. Manuel kertoi omasta yöpymisstrategiastaan, että huoltoasemien pihamaat ovat hyviä paikkoja, varsinkin sellaiset, jossa myös rekat viettävät yötä. Itse jatkoin strategialla etsiä pikkuinen sivutie, joka ei ole asutun alueen lähellä, ja sitten maaston tutkimista valojen kanssa. Nyt löytyi hieno rehevä rinnemetsikkö, jossa olivat päälajeina vuoristomännyt ja tammet. Puolessa tunnssa sain leirin valojen avulla pystyyn. Nukahtamista haittasi havainto, etten löytänyt villapuseroani, joka on kesäöinäkin tarpeellinen.

Viidenennen vuoristopäivän aamun tragedia oli oivallus siitä, että olin jättänyt villapuseron edellispäivän katajikkoon, kun olin aamun jatkounilla naapuripöheikössä. Moraalinen krapula oli melkoinen. Kuinka voin koheltaa näin pahasti perusasioissa. Itsesyyttely nousi Odessan tapahtumia korkeammille kierroksille, sillä tämähän oli täysin ja vain omaa syytäni, että hukkaan keskeisiä leiritarvikkeita tällä tavalla. Mietin vakavissani jopa palaamista julkisilla välineillä 100 kilometriä takaisin villapuseroa hakemaan. Pusero oli nimittäin todella hyvä ja mukava ja senkin kanssa olin ehtinyt tehdä kaikki aikaisemmat reissuni. Äh.

Vääntäydyin satulaan harmistuneena, mutta olsouhteet antoivat nopeasti muuta ajateltavaa. Tuuli voimistui koko ajan, ja se oli vastainen. Kiskoin jyrkän, kilometrin mäen vain vaivoin ylös keveimmällä vaihteella. Laskettelin kauppaan seuraavaan kylään vetämään henkeä. Ja sitten alkoikin ihan uusi jakso vuoristo-osuudella, sillä keli muuttui nopeasti. Viileä tuuli pudotti nopeasti lämpötilaa, takki piti laittaa päälle jo varhain iltapäivällä. Maisemat paljastivat myös pitkän nousun, joka vei solaan yli 1300 metriin. Solaa ei vain ollut merkitty karttaani. Kuuden kilometrin kitkuttelun teki kovan vastatuulen lisäksi vaikeaksi tihkusade, joka juuri ennen solaa kiihtyi. Ylhäällä oli teekoju, jonka suojissa keräsin voimia jatkaa sadeviitta lepattaen tuulessa. Laskun jälkeen edessä oli kymmenkunta puolipitkää 1-3 kilometrin nousua sateessa ja vastatuulessa. Matkanteko muuttui raatamiseksi, ja itsekseen kiroiluksi. Hämärän tullessa en ollut päässyt 50 kilometriäkään, kun saavuin pikkukaupunkiin, jonne vetäydyin vähän ylelliseen majoitukseen lämpimään. Kuuma keitto ja tee auttoivat sopeutumaan äkilliseen syksyn saapumiseen (vaikka perusteesini onkin, etteivät lämpimät ateriat ole mitenkään välttämättömiä arkiselle hyvinvoinnille). Mittari näytti kaupungissa 10 astetta, edellisiltana lämpötila oli samoihin aikoihin yli 25 astetta.

Kuudes vuoristopäivä jatkui syksyisenä. Lämpötila noin 12, ja satoi yhä. Tuuli oli sentään heikentynyt, ja enimmäkseen sivuttainen. Päivän alku oli kuitenkin pienessä mittakaavassa tragikoominen, sillä vain kilometrin jälkeen vanhan ajotakkini kylkivetoketju (joka on keskeinen ajonaikaiselle lämmönsäätelylle, varsinkin viileässä) sanoi sopimuksensa irti. Niinpä ryhdyin sadeviitan suojissa korjaamaan vetoketjua hohtimien ja klemmarin avulla. Vajaan vartin äherrys onnistui ja sain vetoketjun kuntoon. Sadetta jatkui kolme tuntia, sinä aikana nousin yhteen solaan ja laskettelin reippan laskun Bolun kaupunkiin, jonka liepeillä uskaltauduin riisumaan sadeviitan viiden kilometrin ajaksi. Olosuhteista huolimatta matka edistyi, sillä tuuli pysytteli siedettävän heikkona. 12 kilometriä Bolusta alkoi se viimeinen varsinainen vuoristonousu. Viiden kilometrin väännön aikana sade loppui ja aurinkokin pilkisti hetkeksi varovasti esiin. 900 metrin solassa pysähdyin laittamaan päälle kakkostakin ja muuta lämminta. Ja sitten alkoi 12 kilometrin hillitön kiihdytys 770 metriä alemmaksi. Reilussa vartissa olin alhaalla bensa-asemalla selittämässä tankkaajalle kestohymyni syytä. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta se ei mitenkään haitannut viestin perillemenoa.

Voittajafiilis oli melkoinen, kun lähdin polkemaan tasankoa jälleen kesäisessä säässä. Alhaalla oli 14-16 astetta lämpimämpää kuin solassa, ja aurinko paistoi. Ja ennen kaikkea Comanche Holidayni selvisi kunnialla myös noinkin rajusta laskusta. Ja Istanbuliin oli enää vajaa 200 kilometriä. Kuvittelin olevani jo rantatasanteella, mutta parin tunnin tasankoajon jälkeen edessä olivat vielä vuoriston matalat rippeet, ja nousu solaan, josta lähdin laskettelemaan pimeälle maantielle vielä 30 kilometrin pätkällä seuraavan isoon kaupunkiin. Pimeäajelun juju oli siinä, että voisin viettää yhden päivän enemmän Istanbulissa, jos venyttäisin jo seuraavana päivänä perille saakka.

Viimeinen maantiepäivä vei kesäisen mukavassa säässä ensin Izmitiin, jonka jälkeen esiin tuli Välimeri. Tunnetaso ponnahti taas pari pykälää. Muuten tunnetasoa oli jo ehtinyt nostatella urbaani maantieajelu kiihkeässä monikaistaisessa rytmissä. Liittymät ovat pyöräilijöille vaikeita kohtia, kun pitää ylittää poistuvien kaista ja sitten kohta myös tielle tulevien kaista. Kovassa liikenteessä se ei ole ihan ongelmatonta. Satamakaupunki Derincen jälkeen haastetta lisäsivät reippaat nousut ja laskut, sillä mitään rantatasennetta ei seudulla olekaan, vaan poimuileva naasto jatkuu vesirajaan saakka. Muutaman raskaan kiipeämisen jälkeen pääsin perille Gebzeen, jossa tiedossa oli "luotsin" kohtaaminen. Tyttäreni ystävä Eren halusi tulla vastaan. Yhdessä sompaillimme vielä 20 kilometriä hankalaa valtatietä, ennen kuin Eren ohjasi karavaanini muutaman kaupunkiruuhkasumpun läpi rantaan, jossa koko lähestymisajon luonne muttui radikaalisti. Nyt pystyimme ajamaan leppoisaa rantatietä, jonka puistikossa kulki suurimman osan loppumatkaa pyörätie. Vastaanottosaattueeseen liittyi myös toinen tyttäreni ystävä, Cem, ja rauhallisesti ajellen seurailimme rantaa ja hörpimme teetä. Itse asiassa matkanteko jotenkin jäi sivuseikaksi ja liika rauhallisuus aiheutti sitten sen, että pimeä tuli liian aikaisin ja loppumatkan saimme kiskoa sitten reippaammin melko ruuhkaisella pyörätiellä kohti Kadiköyn lauttarantaa. Siltoja pitkin ei pyörällä pääse Istanbulissa Aasiasta Eurooppaan. Bosborinsalmen ylitys lautallakin oli elämys, sillä laivaliikenteen määrä on hätkähdyttvä. Kun rahtilaiva ilmestyy pienine valoineen pimeästä ja kun horisontissa vilkkuu samaan aikaan metropolin valoketjut, niin voi vain huokaista, että tämäkin kohtaaminen sujui hyvin.

Cem jäi Aasian puolelle, mutta Eren luotsasi vielä viimeiset kilometrit Karaköyn laiturista Galatan sivuitse ja Besiktasin joukkeen purettavan stadionin kupeesta kohti Taksimin aukiota, jonka lähellä tyttäreni Milja asuu. Ja loppusuorallakin oli vielä kaksi melkoisen rajua kukkalanousua ikään kuin sopivana loppumausteena.

Perille pääsyn ihme tuntuu melkoisen epätodelliselta, sen verran tapahtumarikas tämä viiden ja puolen viikon ajomatka on ollut. Ja myös poikkeuksellisen raskas. Aikataulun laadinta ei tällä kertaa onnistunut kovin hyvin. Jäljellä on vielä pari päivää suuren Istanbulin ihmettelyä ennen paluulentoa. Ensimmäinen päivä vähän karkasi levätessä ja pyykkiä pesten, mutta ehdin jo saada tuntuman siitä, kuinka hieno kaupunki Istanbul onkaan. Istanbul on ainakin kissojen kaupunki, niin paljon niitä on ja niin luottavaisina ne makoilevat jalkakäytävillä. Niin, ja Taksimin aukiokin on rauhallinen. Vesitykki on yhä pelotteena ison aukion reunalla, samoin kymmenet poliisit, jotka päivystävät paikalla. Aukiolta lähtevällä suositulla kävelykadulla lauletaan pippurikaasusta ja vesitykeistä kertovia protestilauluja kaiken kaupallisen humun keskellä. Mutta väkivallan välitön uhka on kaikonnut.

Ps. Väkivallan välittömän uhkan väistyminen ei sitten kestänyt montaa päivää. Vain pari päivää myöhemmin sain mielenosoituksen kuvaustilanteessa oman annokseni kyynelkaasusta, joka kirveli silmissä ja tuntui keuhkoissa. Kaasun ja vesitykkien ahdistamina väkijoukko pakeni useamman kerran katuja ja kujia pitkin. Myös toimittajia pidätettiin ja jopa hakattiin. Ja kaiken lisäksi alueelle tunki sitten myöhemmin vielä hallitusmyönteisiä huligaaneja puukkojen ja keppien kanssa. Kriisin ratkaisuun on vielä pitkä matka.

Lainaus

Suomi keskiössä Istanbulissa

Iikka Vehkalahti — Sun, 07 Jun 2009 08:18:35 +0000

Riippumatta siitä, miten suomalaisille kuskeille on käynyt pikkupoikakisoissa, ovat suomalaiset olleet keskiössä Istanbulin Documentarist- festivaalilla. Eli festivaalin ohjelmiston kansainvälisistä elokuvista lähes joka toinen on suomalainen tai elokuva, jonka toteuttamista Suomi ( YLE) on ennakko-ostolla tukenut.

No, ohjelmistovalinnalle löytyy selityksensä. Documentaristin johto vieraili Docpointissa ja Istanbulin ohjelmistoa on tehty osin yhteistyössä Dokumenttiprojektin kanssa. Niinpä Istanbulissa on näytetty mm. Melancholian 3 huonetta, Kenen joukossa seisot, Katastrofin aineksia, Matka, Kansakunnan olohuone, Säädyllinen tehdas, Naisenkaari ja kansainvälisistä ennakko-ostoista mm. Darwins Nightmare, Stranded, South, Tailor Made Dreams ja Carmen Meets Borat(FST:n ennakko-osto).

Ja on ehdottoman mielenkiintoista nähdä suomalainen dokumenttielokuva aivan toisessa kulttuuriympäristössä. Ja kaiken lisäksi sellaisessa, jossa dokumenttielokuva on vielä vieras lintu ( tarkoittaa käytännössä, että kansainväliset elokuvien yleisömäärä liikkuu kymmenissä, kun taas Turkin kertomatonta poliittista historiaa käsittelevä Prison 5 keräsi täpötäyden , lähes 400 ihmisen salin).

Turkki koki 1980-luvulal sotilasvallankaappauksen ja maan vasemmisto murskattiin. ”Vasemmiston murskaaminen loi tyhjiön , josta islamilaisuus on kasvanut. Näin on tapahtunut muuallakin. Islamilaisuudesta tuli muutosta haluavan köyhälistön toiveiden kohde.”

Tätä taustaa vasten Jouko Aaltosen Kenen joukoissa seisot elokuva saakin aivan uuden merkityksen.Kukaan Istanbulissa ei tiedä taistolaisista mitään, vaan he katsovat vanhentuneita ihmisiä jotka laulavat nuoruutensa idealistisia ja vallankumouksellisia lauluja. Eikä kysymys ole kaipuusta Neuvostoliiton perään
vaan siihen, että epätasa-arvoisuudesta kärsivässä maassa olisi joku muukin vaihtoehto kuin fundamentaalinen islam tai läntisen kapitalismin (joka tuki sotilasvallankaappaustakin) perässä juokseminen.

Nyt edessä on viiden tunnin luento 80:lle ilmoittautuneelle elokuvantekijöille. Suurin osa nuoria. Mielenkiintoista.

Lainaus

EI FORMULOIDEN ISTANBUL

Iikka Vehkalahti — Sat, 06 Jun 2009 14:49:17 +0000

Tunnustan ennakkoluuloisuuteni. Huomatessani, että Documentarist- dokumenttielokuvafestivaali on Istanbulissa samana viikonloppuna kuin F1-ajot ja että matkustan Finnairilla, mietin että millaisessahan porukassa sitä joutuu lentämään. No, kone oli täynnä siistejä suomalaisia, monia lapsiperheitä mukana.
Ehkä todelliset formula-fanit olivat lähteneet jo ennen lauantaita.

Ensimmäinen kokemus Turkin dokumentaristeista oli perusviestiltään sama kuin monessa muussa Euroopan ja USA:n ulkopuolisessa maassa. On tarve puuttua yhteiskuntaan, on halu kertoa oma tarina, oma näkemys.

Imre oli menestynyt hyvin yhdeksän vuoden aikana New Yorkissa suunnitellessaan ja tehdessään huonekaluja, ollessaan käytännön designer. Hänelle oli kertynyt pieni omaisuus. Mihin hän päätti käyttää rahansa.

Viimeiset puolitoista vuotta hän on kuvannut Istanbulia. Hän palasi takaisin Turkkiin puuttuakseen kaupungin kehitykseen. Tähän mennessä hän on käyttänyt 60 000 US:n dollaria omia rahojaan. Elokuvalle ei ole olemassa levitystä eikä sitä hänen mukaansa tulla näkemään Turkin televisiossa. ” Se on liian kriittinen
nykyiselle johdolle”.

Istanbul on kasvanut 15 miljoonan ihmisen jättikaupungiksi, kun viisitoista vuotta sitten kaupungin ekologiseksi kestokyvyksi laskettiin viisi miljoonaa ihmistä. ”Istanbul on samanlainen kuin monet muut jättikaupungit kolmannessa maailmassa. On pieni hyvinvoiva väestö ja suuri enemmistö, joka kamppailee toimeentulosta. Mitä suuremmaksi kuilu kasvaa, sitä enemmän rikkaat suojautuvat suljettujen porttien ja piikkilankojen taakse.”

Eri yhteiskuntaluokat elävät entistä enemmän omaa elämäänsä. Kaupungin liikekeskusta on energinen ja tarjoaa paljon mahdollisuuksia niille, jotka pystyvät kuluttamaan. Kansainvälinen vieras voi vain ihailla Turkin länsimaisuutta. ”Mutta keskustassa kahden huoneen ja keittiön asunnon vuokra on tuhat euroa. Opettajan kuukausipalkka on viisisataa euroa. Kaukaisissa lähiöissä kahden huoneen asunnon vuokra on kaksisataa euroa.”

Imer katsoo elokuvassaan kaupunkia kaupunkisuunnittelun, arkkitehtuurin ja ekologisuuden näkökulmasta, unohtamatta sosiaalisuutta.

”On mielenkiintoista havaita, että oikeastaan kaupungin elämästä nauttivat eivät välttämättä rikkaat, jotka suojautuvat ilmastoituihin toimistoihinsa ja liikekeskusten kaduille, illalla koteihinsa. Pelkonsa takia he eivät pysty liikkumaan vapaasti kaupungin kaduilla, kuten köyhät joilla ei ole mitään menetettävää.”

Formula-ajoille Imre vain hymähtää.

Lainaus