Blogit - turkki

EU ja Turkki

Maija Elonheimo/Brysselin kone — Wed, 20 Aug 2014 07:51:13 +0000

Turkki on hyväksytty EU:n jäsenehdokkaaksi jo vuonna 1999 ja jäsenyysneuvottelut alkoivat vuonna 2005.

Mutta se Turkki joka jäsenyyttä aikoinaan haki, oli hyvin erilainen kuin nykyinen kansallismielisen Oikeus- ja kehityspuolueen (AKP)hallitsema Turkki, josta on tarkoitus on tehdä Turkista islamin arvoihin perustuva valtio. Vaikka jäsenyysneuvottelujen alkuaikoina Turkissa tehtiin uudistuksia, joiden myötä maasta piti tehdä EU-kelpoinen, niin nyttemmin uudistukset ovat pysähtyneet.

Myös EU on muuttunut paljon tänä aikana. Nykyään EU:ssa on esimerkiksi alettu puhua EU:n uusien maiden vastaanottokyvystä. Onko EU kykenevä ottamaan Turkin jäsenekseen. Nykyisen komission puheenjohtaja Junckerin mukaan tuskin on. Hänen mielestään nykyinen Turkki ei ole sopiva EU:n jäseneksi, eikä EU:n ole syytä laajentua hänen toimikautensa aikana.

Mutta mikä on EU:n ja Turkin suhteiden tulevaisuus.Tuleeko Turkista lopultakaan koskaan EU:n jäsen? Voidaanko jäsenyysneuvottelut lopettaa? Hankalaa se voisi olla. Yksi mahdollisuus olisi luoda jonkunlainen erillissopimus EU:n ja Turkin välille. Mutta kelpaako se vaihtoehto Turkille? Tai haluaako Turkki ylipäätään tosissaan tullakaan EU:n jäseneksi. Haluaako se mieluummin perustaa jonkunlaisen yhteenliittymän muiden islamilaisten maiden kanssa. Tai haluaako se kehittää yhteistyötä Venäjän kanssa? Ja mikä sen rooli silloin on suhteessa EU:hun? Ei välttämättä niinkään silta eri maanosien ja kulttuurien välillä, vaan hyvin itsenäinen toimija

Aiheesta keskustelee vanhempi tutkija Toni Alaranta Ulkopoliittisesta instituutista.

Lainaus

Videopäiväkirja Polkupyörällä Istanbuliin: osa 10/10, Kaasua Taksimilla!

Matti Rämö — Sat, 19 Oct 2013 20:58:14 +0000

50-osainen klippisarja Polkupyörällä Istanbuliin on kokonaisuudessaan Yle Areenassa osoitteessa http://areena.yle.fi/tv/istanbuliin, ja sen kruunaa 8-minuuttinen yhteenveto. Tässä blogipäivityksessä ovat viimeiset jaksot 48-49, jotka ajoittuvat paluulentoa edeltävään iltaan Taksim-aukion lähistölle, sekä Milja-tyttären kaksi klippiä samasta aiheesta seuraavilta viikonlopuilta. Reissusarjan lopuksi vielä 50. jakso, joka on summa summarum -video.

Taksim-aukion mielenosoitukset jatkuvat. Toukokuussa kuusi viikkoa aiemmin alkaneet Gezipuiston mielenilmaisut eivät ota laantuakseen. Lauantai on kokoontumispäivä. Iltaan valmistautuminen alkaa naapurikaupunginosassa Besiktasissa. Mellakkapoliisit tukkivat Taksimille vieviä katuja, mutta kujia pitkin pääsee Istiklal-kävelykadulle, jossa on jo tuhansia mielenosoittajia.

Yllättäen mellakkapoliisit hyökkäävät vesitykin ja kyynelkaasun turvin Istiklalin ostoskadulle. Paniikkipako hajauttaa mielenosoittajat pienempiin ryhmiin. Pippurikaasu kirvelee silmissä ja keuhkoissa. Poliisit jatkavat ylimitoitettua jahtia, joka pirstaloi ryhmät kujille. Absurdi näytelmä kestää tunteja. Pakoon juoksut seuraavat toisiaan.

Milja-tytär jää vielä muutamaksi viikoksi Istanbuliin. Hän kuvaa paluulentoani seuraavana viikonloppuna kahvilan ikkunasta, kuinka mellakkapoliisin ajoneuvosta ammutaan kumiluoteja kujalle.

Ja sitä seuraavana viikonloppuna (lauantai on mielenosoituspäivä) kahvilan ikkunasta on tarjolla brutaali näytelmä, kun poliisit hakkaavat miestä, joka yrittää sovitella rähinätilannetta kadulla. Istanbulin mielenosoitukset ovat jatkuneet edelleen. Välisaldona viiden kuukauden protesteista on kymmenkunta kuollutta ja noin 8000 loukkaantunutta. Turkin pitkä tie kohti demokratiaa on yhä vaiheessa, mutta optimisti sanoisi, että edistystä on kuitenkin tapahtunut runsaasti verrattuna 1980- ja 1990-lukujen väkivaltaisiin vaiheisiin.

Istanbul-klippisarjan päättää kahdeksanminuuttinen yhteenveto kuuden viikon ja 3500 kilometrin matkasta.

---------------------------------------------

Helsingin kirjamessuilla torstaina 24.10.2013 Matti Rämö on haastateltavana Ylen lavalla klo 14 ja Kirjakahvilassa klo 16.30. Ylen tapahtuma näkyy live-streamauksena osoitteessa yle.fi/kirjamessut. Vähän esitysten jälkeen voi tulla kyselemään lisää Minervan osastolta 7e58.

Lainaus

Polkupyörällä Istanbuliin: matkakuvia osa 3/3

Matti Rämö — Tue, 16 Jul 2013 23:11:42 +0000

Istanbul-polkaisun kuvakoosteen osa 3/3 kertoo reissutunnelmista Georgiassa ja Turkissa.

Lauttamatka Mustanmeren poikki Odessan liepeiltä Georgian Batumiin sujuu leppoisasti, vähän liiankin leppoisasti, sillä kahden vuorokauden merimatkan lisäksi matka kestää vielä kolmannenkin vuorokauden, kun ensin Ilizevzkin satamassa lauttaan lastataan junavaunuja ja rekkoja, ja sitten Batumin edustalla odotetaan laituripaikan vapautumista pienestä satamasta. Pakkolevon aikana on runsaasti aikaa seurata valaistuksen muuttumista merellä...

...sävyistä toisiin.

Lautalta on liikaakin aikaa ihmetellä Batumin modernin keskustan hieman yllättäviä piirteitä. Batumi on Georgian varakkaiden lomakohde, sillä sen ilmasto on kapealla rannikolla mukavan subtrooppinen verrattuna vuoriston ääreviin ja nopeasti vaihtuviin ilmastovyöhykkeisiin.

Aikataulun turhan tiukkenemisen pelossa joudun tekemään maantieteilijän sydäntä raastavan päätöksen. Aikaa Georgian upeille vuorille ei jää kuin yhden myöhäisiltapäivän ja illan verran. En lopulta ehdi pistäytyä sisämaahan pariakymmentä kilometriä pidemmälle, mikä riittää antamaan kutkuttavan pikkumaistiaisen Kaukasuksen kauneudesta ja myös siitä, kuinka ilmastovyöhykkeet todella vaihtuvat nopeasti.

Hämärä rientää liian nopeasti...

...kun viipyilen jokilaaksossa ennen paluuta takaisin rannikolle.

Jossa leiriydyn katuvalojen loisteessa kapealle rantatörmälle lähelle Georgian ja Turkin rajaa, joka oli myös Neuvostoliiton ja Turkin raja. Ajatus hätkähdyttää, sillä matkani entisten neuvostotasavaltojen läpi etelä-pohjoissuunnassa kestää kuukauden.

Rantatasanko jatkuu kapeana ja rehevänä. Suurin muutos maisemassa ovat moskeijoiden minareetit, joiden rukouskutsut rytmittävät päivän kulkua.

Ja moskeijoita on paljon ja erilaisia. Monen muotokieli jäljittelee Istanbulin kuuluisimpia moskeijoita Hagia Sofiaa (museona nykyään) ja Sultanahmedia.

Tiheään asutulla rantatasanteella on niukasti tilaa puskatelttailuun, kun tie kulkee taajamasta toiseen. Niinpä vietän viisi peräkkäistä yötä sisätiloissa, mikä alkaa jo kuormittaa vapaan menemisen iloa, sillä yöpaikkojen etsimiseen kuluu "turhaa" energiaa. Yöpaikat löytyvät sujuvasti noin 20 000 asukkaan kaupungeista, mutta isommissa operaatio vaatii selvästi enemmän kyselyä ja suunnistelua, mikä tuntuu raskaalta, kun takana on 8-10 tuntia polkemista. Tosin sisäyöpyminen helpottaa ajopäivän venyttämistä pimeälle, sillä maantie on hyvä ja piennar leveä. Rehkin eteenpäin sillä ajatuksella, että mitä nopemmin ehdin Istanbuliin, sitä pidempään ehdin viettää aikaa tyttäreni kanssa perillä.

Rantatasanne on paikoin niin kapea, että valtatie sujahtaa välillä tunneleihin, joskus vain toinen kaistapari menee tunneliin. Rannikolla tunneleiden sivuitse kulkee onneksi usein vanha ja kapea paikallisväylä, jota pitkin välttää meluisan ankeat tunnelit, tosin paikallisväylälle pääsee sujuvasti vain itä-länsisuunnasta, sillä valtatien keskipenkereellä on niukasti aukkoja.

500 kilometrin rannikko-osuudella maisemat ovat huikeita ja merituuli vilvoittaa mukavasti helteistä menoa.

Samsunin kaupungin jälkeen valtatie suuntaa sisämaahan vuoristoon ja kukkulaiselle ylängölle. Edessä on kiipeilyä, laskettelua ja ankaraa iltapäivän kuumuutta.

Sisämaasta löytyy taas tilaa leireilyyn. Katajikko tuoksuu komeasti.

Maisemat vaihtelevat kosteista jokilaaksoista kuiviin tasankoihin.

Riisilaaksoissa ilman kosteus on korkea ja iltapäivän kuumuus tukahduttavan painostavaa.

Kuivalla ylängöllä iltapäiväpolkeminen on kevyempää, mutta silti taukoa on mukavampi viettää varjossa, vaikka vähän meluisassakin varjossa.

Ylängöllä kohtaan samana päivänä myös pari muuta pitkän matkan kulkijaa. Andalusialainen arkkitehti Manuel näppää tämän kuvan illansuussa, kun helle on jo hiipunut ja viileä tuuli on ilmaantunut raikastamaan ilmaa.

Matkan viimeiseksi maastöyöksi päädyn rehevään rinnemetsään.

Ja sitten reittini vie 24 tunniksi syyskeleihin. Tie hivuttautuu portaittain 1400 metriin. Sataa ja tuulee, ja lämpötila putoaa hujauksessa 15-18 astetta.

Tie laskee, nousee ja laskee, ja syksyä jatkuu 900 metrin solaan saakka. Aurinko alkaa taas pilkistää vaivihkaa...

...juuri ennen hillitönä laskua lähes 800 metriä alemmaksi ja takaisin kesään. Istanbuliin on enää matkaa alle 200 kilometriä

Välimeren rannikolla on vielä kiipeiltävää jyrkässä maastossa, ja liikenne muuttuu koko ajan hektisemmäksi, mitä lähemmäksi Istanbulia pääsen. Lähes yhtenäinen urbaani rutistus alkaa jo satakunta kilometriä ennen metropolia.

40 kilometriä ennen Istanbulia luotsikseni tulee tyttären ystävä, ja parinkymmenen kilometrin viiveellä matkanteko muuttuu yhtäkkiä leppoisaksi pyörätieajaluksi, kun suuntaamme rantatielle pois pääväyliltä. Tosin pyörätienkin liikennetiheys kasvaa illansuussa ja lähempänä Bosborinsalmea yllättävän reippaaksi, kun väylä halkoo suosittua piknik-aluetta ja lähestymme lauttarantaa, josta karavaanini jatkaa Bosborinsalmen yli Eurooppaan.

Istanbul sijaitsee kukkuloilla, ja viimeinen rutistus satulassa on päästä illalla tyttären kotiin jyrkkään rinteeseen Taksimin aukion kupeeseen. Seuraavana päivänä tutkailemme Aasian rantaa läheisestä Galatan tornista. Bosborinsalmen vilkas liikenne jaksaa hämmästyttää, kuinka vähän salmessa tapahtuukaan vakavia onnettomuuksia.

Kultainen sarvi on Bosborinsalmen lahti, joka jakaa Istanbulin Euroopan puoleisen osan kahtia.

Kolme päivää on kovin vähän Istanbuliin tutustumiseen. Oman aikansa huikea ihme oli Bysantin hengellisen elämän keskus Hagia Sofia, Pyhä viisaus, joka jälleenrakennettiin maanjäristyksen jäljiltä vuonna 563. Se muuntui moskeijaksi Konstantinopolin valtauksen jälkeen 1453 ja vuonna 1934 nyky-Turkin perustajan Mustafa Kemal Atatürkin määräyksestä museoksi.

Kierros jatkuu Milja-tyttären kanssa hienoon Sultanahmedin moskeijaan, jossa huivi kuuluu naisten pakolliseen asustukseen. Vierailijat saavat sen lainaksi.

Bosborinsalmen lyhyempi silta Aasian puolelta.

Taksimin aukion rauha järkkyy taas kerran lauantaina, matkani viimeisenä iltana, kun toimettomana päivystäneet vesitykit lähtevät liikkeelle.

Tilanne kiristyy oikeastaan vähän yllättäen, eikä mitään välitöntä väkivallan uhkaa ensin ole aistittavissa.

Sillä mielenosoitus Istiklalin kauppakaudulla on rauhallinen.

Kunnes mellakkapoliisit hyökkäävät yllättäen vesitykkien suojissa.

Kyynelkaasu ja myöhemmin illalla myös kumiluodit ryydittävät poliisien hyökkäyksiä. Poliisitoimien mielivaltaiseksi kohteeksi päätyy myös valokuvaajia ja toimittajia, joista tusinan verran pidetetään.

Oma saldoni on muutama annos silmissä ja keuhkoissa kirvelevää pippurikaasua.

Kolmen tunnin kujanjuoksun jälkeen tiedossa on vielä yöllinen pyörän pakkaus lentoa varten. Aamulla urakkana on raahata pyörä ja tavarat kilometrin päähän lentokenttäbussille, jonka lähtöpaikka on siirtynyt puolisen kilometriä etäämmälle Taksimin aukion illan tapahtumien vuoksi.

Matkakuvia osa 1/3: Baltia ja Valko-Venäjä

Matkakuvia osa 2/3: Ukraina, Transnistria ja Moldova

Lainaus

Polkupyörällä Istanbuliin: Havza, Turkki 2850 km

Matti Rämö — Sat, 29 Jun 2013 06:55:15 +0000

Karavaani kulkee mukavasti uudellakin pyörällä. Vaikkei se olekaan varastetun vanhan veroinen.

Matkan toinen vaihe alkoi vahan sekavissa tunnelmissa. Halu päästä eteenpäin oli kuitenkin vahvempi tunne kuin menetyksen, pettymyksen ja vihan summa. Ensin satamaan 25 kilometrin päähän. Matkalla vierailu hautausmaalle, jonne vein tuoreita muovikukkia kappelin ulkoristille ja vietin hetken edesmenneen ystäväni kaunista sielua miettien.

Satamassa alkoi kolme vuorokautta kestänyt laivamatka Mustanmeren poikki Georgian Batumiin. Matka oli muuten hyvä, mutta siitä kului peräti vuorokausi satamassa, se oli vähän liikaa. Ensin lastattiin rekkoja ja junavaunuja ja toisessa päässä kelluttiin sataman lähettyvillä odottamassa, että Batumin piskuisesta satamasta vapautuisi laituripaikka. Itse risteily oli leppoisaa pakkolepoa, matkustajia oli noin 60, reilut parikymmentä rahtaria, parikymmentä venäläistä autokerholaista Kaukasuksen-ajoreissulla ja lopuista oli länsituristeja peräti kolme. Argentiinalainen saksofonisti Enrique Thompson konsertoi kannella yhdessä moskovalaisen räppärin, Roman, kanssa.

Batumissa oli tuskastuttavaa odotella sen vuoksi, että vaikka kuinka laskin päiviä, päädyin siihen, ettei Georgiaa varten jää kuin se saapumispäivä. Pettymys oli suuri, mutta on tarkempi päästä perille Istanbuliin ajoissa ja viettää edes pari päivää tyttären kanssa kuin ihastella Georgian vuoristometsiä, jotka ovat jotain aivan erityistä. Päädyin tekemään 20 kilometrin sisämaaretken, joka vei karavaanini jo hienoon jokilaaksoon vuorten keskelle. Huokailin nousevaa täyttäkuuta, joka kimmelsi virran juoksussa jylhissä maisemissa. Tänne pitäisi joskus palata ajan kanssa.

Yötä vasten polkaisin takaisin Batumiin ja sitten rajan pintaan. Yön vietin rantatörmällä maantiepenkereen puskissa. Törmä oli sen verran jyrkkä ja tila kapea, että sidoin pyörän varmuuden vuoksi matalaan puunrunkoon, ettei se vaan putoa alas.

Turkissa on polkaisu edennyt nyt viisi päivää ja aika vauhdikkaasti. Olen siirtynyt sisämajoitukseen, jotta voin pidentää ajopäiviä pimeän aikaan. Valtatie on niin hyvä ja leveä, ettei pimeäajo ole ongelma. Neljä ensimmäistä päivää poljin Mustanmeren rantaa pitkin merta ihastellen satoja kilometrejä Välillä tie muuntui urbaaniksi väyläksi. Turkkilaiset voittavat ylivoimaisesti reissun kannustuskisan. Välillä en edes näe, mistä minulle huudetaan, ja varmuuden vuoksi nostan kättä tervehdykseksi. Tunnelma on oikein hyvä, ainoa riesa on vahan liian tiukka aikataulu.

Uusi pyörä on toistaiseksi selvinnyt mainiosti urakasta. Jopa ensimmäinen vuoristopäivä sujui hyvin. Olen päässyt sinuiksi Comanche Holidayn kanssa, eikä se enää oikuttele, kun riuhdon seisaaltaan pitkiä nousuja. Istanbuliin on vielä viikon matka.

Kuvia matkan varrelta Ylen Aamu-tv:n jutussa 24.06.2013:

1. Uuden pyörän kanssa Odessassa
2. Jokilaakso alhaalla vuoristossa Georgiassa lähellä Batumia
3. Leiri tietyömaan vieressä Valko-Venäjällä
4. Kirkko Minskissa
5. Kielletyn valkovenäläisen koulun symbolipatsas. Tulevaisuus on makaavien sotilaiden saappaiden päällä
6. Lehmät palaavat laitumelta ukrainalaisessa kylässä
7. Neuvostoaikainen silta, joka ylittää suurta Dneprjokea, on rapistunut pahasti Kiovassa
8. Kiova on kaunis kaupunki
9. Vanha pyorä päivää ennen varkautta Chisinaussa Moldovassa
10. Moldovalainen kaivo
11. Vastavihitty moldovalaispari hääkuvassa unikkokedolla
12. Transnistrian Tiraspolissa aika ja historia on monessa kerroksessa
13. Odessa on luova kaupunki
14. Odessa on myös raitiovaunujen kaupunki

Lainaus

Juryn työskentelystä

Iikka Vehkalahti — Thu, 03 Jun 2010 15:23:35 +0000

Maailmallaa on melkoinen määrä dokumenttielokuvafestivaaleja ja määrä vain tuntuu kasvavan. Lähes jokainen niistä jakaa palkintoja, joista päättää monesti kansainvälinen jury. Juryt määrittelevät useimmiten kriteerinsä itse, niinpä kriteereistä riippuen palkinnot vaihtelevat.

Useimmiten dokumentielokuvafestivaalien juryt kootaanmahdollisimman tunnetuista elokuvantekijöistä, kriitikoista, toisten festivaalien edustajista ja jonkin verran levittäjien tai rahoittajien keskuudesta.

Kokemuksesta voi sanoa, että ehkä hankalin juryn jäsen on voimakkaan, persoonallisen oman elokuvanäkemyksen omaava ohjaaja, jolla ei ole välttämättä silmää arvostaa tai edes nähdä jotain aivan luonteeltaan erilasita tekemistä.

Juryn katsellessa usean päivän aikana 15-25 elokuvaa ( useimmat nisitä pääsarjoissa pitkiä) ja kesakustellessa jokaisesta elokvuasta erikseen ryhmässä syntyy omia psykologisia virtauksia, joita kaikkia ei edes tiedosteta.

Kuten kaikissa ryhmissä – ja erityisesti paineen alla tiiviisti toimivissa – myös juryiissa tapahtuu oma prosessinsa, joissa jäsenet asettuvat tai asetetaan eri rooleihin ja eri ihmisille muodostuu oma aktoriteettiarvonsa. Taitavuutta vaatii pitää jury kuitenkin yhtenä ryhmänä, jossa ei synny ainakaan pahoja fraktioita tai ryhmittymiä.

Mutta on selvää, että virallisten yhteisesti sovittujen kriteerien lisäksi tai sijalle prosessissa syntyy uusia kriteerejä, joiden julkilausuminen tai määritteleminen on hyvin tärkeää lopulliselle päätöksenteolle.

Turkin kanslalisen televisioyhtiön TRT:n kansainvälisen kiplailun jury koostui japanilaisesta, ranskalaisesta, egyptiläisestä, turkkilaisesta, ruotsalaisesta ja suomalaisesta jäsenestä. Poikkeuksellsita muihin juryihin verrattuna oli, että useammalla jäsenellä oli televisioyhtiökokemusta joko kanavan johtajana tai commisisoning editorina.

Jaettavana oli viisi rahasummiltaana merkittävää palkintoa ( 10.000, 3x 7500 , 1x 5000 euroa), jolloin normaalien kriteerien ( sisältö-toteutus suhde) jo etukäteen varauduttiin erikoiskriteerien ( nuori lahjakas tekijä, vaatimattomin resurssein toteutettu outo maa, ensimmäisen kilpailutapahtuman suuntaviittojen luominen, globaalisuuden korostaminen sekä TRT:n yleisön huomioonottaminen) käyttämiseen loppuratkaisuja tehtäessä.

Mutta mielenkiintoista oli, että keskustelun aikana erääksi universaalimmaksi kriteeriksi nousi kysymys elokuvan koskettavuudesta. Siitä, tavoittiko elokuva emotionaalisesti katsojan ja pitikö elokuva katsojaa otteessaan alusta loppuun.

Hyvin herkästi jury reagoi myös siihen, mikäli elokuva pyrki propagoimaan mitä asiaa tahansa sen sijaan, että se olisi jättänyt tilaa katsojalle muodostaa oma näkemyksensä. Ja katsojan huijaaminen tavalla tai toisella – elokuvan epärehellisyys – aiheutti nopeasti negatiivisia reaktioita.

Niinpä esimerkiksi Patric Jeanin erinomaisestai totutettu Artelle toteutettu Wall To Wall maahanmuuttajista Euroopassa ei yltänyt palkintosijoille, koska se jätti katsojan täysin kylmäksi ja koska elokuvan tarkoitusperä näkyi kaiken elokuvallisuuden alta.

Koulutuksen ja dokumenttipuoskareiden neuvost puolestaan tuhosivat ( näin arvioimme) kreikkalaisen dokumentin, jossa katsojaa johdatettiin tietoisesti väärille jäljille, jotta elokluvassa olisi jännitettä , jotta elokuva saisi katsojat mukaan alusta lähtien.
Jury prosessissa elokuva arvioidaan paljon kriittisemmin ja analyyttisemmin kuin normaali katselutilanteessa. Niinpä Christian Frein paljon kehuttu Space Tourists olikin aiempaa katselua heikompi, elokuvan keskikohta oli täysin tarpeeton ja koko alkuosan ns. päähenkilö mielenkiinnoton.

Sen sijaan kirgiisialainen pieni dokumentti valloitti kömpelyydessään ja osin lavastuksenomaisuudessaan meistä jokaisen. Elokuvassa oli yksinkertaisesti unohtumattomia hetkiä.

Jury jakoi palkinnot seuraaville elokuville:

The third prize, 5000 Euros

goes to a film that is really capable to take audience in the world where the film has been shot. It does not have voice over, it does not have interviews, it does not have even clear narrative arch and you almost are ready to stop screening it. But magically it stills keeps the viewer who wants to see 5 minutes more and 5 minutes more and 5 minutes more. Why? Because the film is reaching beyond the surface of everyday reality, finding something more essential, touching and vital of the life.
Film is wonderfully shot and it uses music creatively. It is stretches the boundaries of the conventional TV-documentaries, it is challenging, unique and different. It is a real documentary film.

The third prize goes to Story of A Day by Rosana Matecki from Venezuela.

Jury had three run ups for the first prize.

One of them is not a big film, not done by lot of money or support of experienced producers. It is not glittering or perfectly constructed. But the films reaches its goal, it takes the audience to the world of the film and into to the life of the protagonist. It offers memorable moments and it’s honest by its approach, it touched the hearts of the jury.
.
The film getting special award of 7500 Euros
is simple - but beautiful.
Sometimes a little bit staged – but real.
A little bit clumsy - but charming.

And it stays in your mind. It is real, and unique.
Done by a first time film maker coming from a country we know very little about. It is a story about family living on mountains were additionally only wolves and yaks can live.
The prize goes to Cattle Camp by Alijan Nasirov, produced by Kyrgyz-Turkish Manas University from Kirgizstan.

Special Award of Ziraat Bankasi, 7500 Euros goes to a film

that is absolutely professionally and skillfully created. It is a film working as an example
of what we mean by the word a good documentary film by content and form, which are in harmony with each others.
The way how it is shot, edited and how it ties together different stories on the road trip is admirable. It goes through three very different states in Europe and is capable to catch their originality and difference by life and culture. It tells moving or humoristic ways the stories of individuals and at the same time gives another, new perspective to the question, what is Europe and what is European Union.

The prize goes to Corridor 8 directed by Boris Despodov and produced by Martichka Bozhilova from Bulgaria.

The Jury had along, intensive and interesting discussion especially about two films for the first prize.

Another one is skillfully crafted film done by two young female film makers shooting in very difficult environment in Africa. The film is about a very difficult, but extremely important universal question of war strategy which has been continuing from maybe the prehistoric times. The use of rape as a weapon of war.

The film goes beyond the painful, sad and horrifying destiny and stories of victims. It tries to reach the
next stage and level: the minds of the rapists. The reasons behind their action and the consequences of their action to their minds.
The film could go deeper, it leaves the viewer party unsatisfied and demanding film makers to do even more but at the same time what it has already achieved is important and unique.
The film does not give answers, but it´s questions stays in the mind.
Can this never be stopped and What´s wrong with men ?

The second prizee, worth of 7500 Euros goes to the film Weapon of War directed and produced by young twins from Netherland, Femke and Ilse van Velsen.

The another film discussed for the first prize is- to be honest - not the best by its cinema photography and it has even flavor of reportage in it. But at the same time it is skillfully edited and structured documentary film holding the viewer from the beginning to the very end. It tells the story of women who take their own destiny in their own hands when they occupy a factory they have been working without falling in different political traps. The film tells the history of past and present in a way that leaves to you memorable moments which moves you deeply, there were in tears in jury... It is a political film without party political message, it is a film about the importance to be proud who you are and what you do. A film about empowerment of the women and how beautiful it can be...

So when making the selection between men and women we selected women.

The first prize 10 000 Euros goes to Isaac Isitan who is living in Canada and produced by him self and Carole Poliquin.

PS. Mistä elokuvasta pidin juryn puheenjohtajaana henkilökohtaisesti eniten. Haastavin ja mielenkiintoisin ehdottomasti Story Of The Day. Emotionaalisesti koskettavin ja alusta loppuun kiinni pitävä, turkkilaiselle yleisölle tärkeä, helppo katsoa elokuva Women Of Brukman.

Lainaus

Kiellettäisiinkö kieltäminen?

Rita Trötschkes — Fri, 24 Jul 2009 07:37:22 +0000

YLE Uutisten mukaan Turkki liittyi 19.7.2009 tupakoinnin kieltäneiden maiden joukkoon. Aika kova juttu maassa, jossa tupruttelu on lähes kansanhuvia.

Entä jos suomalaisilta kiellettäisiin meidän kansanhuvimme eli saunominen? Eihän se ole mahdoton ajatus, sillä sähkösaunat ovat oikeita energiatuhlareita ja puun polttaminen on saastuttavaa.

Ehkä joku miettii jo sitä, että suomalaisilta pitäisi kieltää kahvi. Se lienee meille yhtä tärkeä päihde kuin tupakka turkkilaisille. Sitä paitsi - me saamme kahvista niin ristiriitaista tutkimustietoa, että parempi olisi lopettaa mustan nautintoaineen lipittely kokonaan.

Entä mitähän saksalaiset tuumaisivat, jos heiltä kiellettäisiin Bratwurst ja olut? Ranskalaisilta viini? Italialaisilta spagetti? Tehokkainta olisi kieltää KAIKKI terveydelle mahdollisesti vahinkoa aiheuttavat elintarvikkeet.

Parempi olisi kieltää myös autoilu, ettei tulisi kolareita. Samoin voisi kieltää uimisen, sillä siinä saattaa hukkua – puhumattakaan sukeltamisesta. Lainsuojattomia kohteita riittää, sillä rajoittamattomat yksilönvapaudet eivät ole enää tätä päivää.

Kieltoystävälliseen maailmaamme liittyy myös koomisia piirteitä. Toisinaan tuttu tuote kielletään ja tilalle tulee toinen, kummallinen tuote, joka kuormittaa luontoa, kukkaroa tai on muuten epäkäytännöllinen.

Näin ollen... Ehkä saamme vielä nähdä päivän, jolloin kielletään vaikkapa napakorut ja lävistykset, mutta sallitaan silmäkorut, jotka kiinnitetään leikkauksella verkkokalvolle. Ehkä koittaa päivä, jolloin kielletään kasvojen pesemisen vedellä, mutta sallitaan veden suihkuttaminen kasvoille spray-pullosta.

Hyvänen aika. Millainen ihmiskunnan tulevaisuus meillä onkaan edessä, kunhan futuristiset propellipäät ja heidän lainsäätäjänsä pääsevät vauhtiin.

kuva: Lakupojalla varustettua laktritsipatukkaa ei ole enää myynnissä, sen sijaan kaupoissa myydään mega-extra-jättikokoisia tikkareita.

Lainaus

Mitä mielessä, mitä sydämessä?

Iikka Vehkalahti — Mon, 08 Jun 2009 12:39:50 +0000

Journalistin ja dokumenttielokuvantekijän maailma voi olla joskus aika kaukana todellisuudesta.Tai on ehkä parempi sanoa enemmistön elämästä. Ja todellisuus olisi toinen, jos opiskelijana olisit ollut vankilassa ja nähnyt 150 ihmisen kuolevan.

Viime vuoden toukokuussa olin New Delhissä, jossa sinä sunnuntaina lämpötila kohosi 45 asteeseen Ja koko päivä oli todella kuuma. Niinpä maanantain lehdet julistivat etusivuillaan: ”Kuumuus iski Delhiin.Asukkaat pakenivat ilmastoituihin koteihinsa.” Luonnollista, eikö totta. Tietysti sellaisessa kuumuudessa on parasta olla sisällä, ilmastoiduissa huoneissa. Niin Minäkin tekisin.

Paitsi, että 90% Delhin asukkaista ei ole ilmastoituja huoneita ja peltikattohökkeleissä asuvilla ei edes tuuletinta. Mutta toimittajille tämä ei juolahtanut mieleen, koska he kuuluvat hyvin toimeentuleviin, jotka kirjoittavat toisille hyvin toimeentuleville.

Dokumenttielokuvantekijät kuuluvat median parhaimmistoon, mutta useimmin kuin kerran mieleen tulee, kuinka omassa kulttuurissaan me dokumentaristikin elämme. Kuinka epätodellinen on luomamme todellisuus.

Tätä kysymyksenasettelua pähkäiltiin pitempäänkin Istanbulissa noin 60 paikallisen dokumentaristin kanssa. Mitä on oikeasti ihmisten - ja meidän – mielessä ja sydämessä. Kuinka paljon vlaitsemme aiheemme sen mukaan, ”mikä on hyvä dokumentin aihe” tai ”mistä saisi hyvän dokumentin” tai ” tälle varmaan löytyy rahoitus” ja kuinka paljon tekemisemme on ”tästä on kerrottava, tämä on tehtävä, tämä on tärkeä – tämä on minun mieleni ja sydämeni aihe.”

Kuuden tunnin työpajan aikana annoin tehtävän esittää aiheita, ( ns. toisella lauseella varustettuna), jotka olisivat ehdottoman tärkeitä turkkilaisille ja herättäisivät myös kansainvälistä kiinnostusta.

Kaikissa esityksissä oli mahdollisuuksia. Olkoon kyse siitä, miten koulutus ( turkin kielellä) katkaisee kurdilapsen yhteydet omaan sukuunsa tai miten kasvissyönti kebab-valtakunnassa merkitseekin naisten kapinaa patriarkaalista yhteiskuntaa vastaan. Tai miten laiskuus on ylellisyyttä, johon vain kehitysmaissa
tuntuu olevan varaa tai miten unelmat sortuvat ihmisten muuttaessa maalta mega-Istanbuliin tai….

Mutta koskettavin minulle toimitetuista ehdotuspapereista oli ruudulliselle vihkonsivulle kirjoitettu kirje,Joka oikeastaan kertoi parhaiten, miksi dokumenttielokuvia pitää tehdä.

” My name is…. …… and I am at Marmene University and now working on a film of an old workers´s life – his name is Ali. Ali has come to Istanbul from his village at1960´s and had lived many difficulties related with political and economical conditions of Turkey. The film is about post-production now and it is my first film.

But one of the reasons why I went to make film or the film in my heart and my mind is about what I have lived in the prisons at 1999. We were in hunger strike and at the 19-22th of December the armyu has operated us with bombs, guns etc…
Every body was shocked about it, about 150 prisoners were dead at this operation and the hunger strike going on. But all was forgotten very very quickly.

For me this fIlm is not only to remind the things but also to think about them again and again. And to think about it by making a film is a very new thing for me.

My problem is that I can´t speak English ( this is written by my friend) but I would like to keep the dialogue with you in a way. If you are interested in my film/subject here is my mail:………..And I think I will come to Finland this Autumn. Thank You for this work.”

Lainaus