Blogit - iskelmä

Sukellus syviin tunteisiin

Pekka Laine, musiikkitoimittaja — Tue, 06 May 2014 08:00:13 +0000

Pekka Laine on Ylen musiikkitoimittaja. Hän on yksi rakastetun ja useasti palkitun Iskelmä-Suomen tekijöistä. Pekan teksti on julkaistu myös Ylen vuosikertomuksessa 2013.

Pidin alusta asti iskelmää aika ylittämättömänä dokumenttisarjan aiheena. Jos haluaa peilailla suomalaisen populaarimusiikin eriskummallista evoluutiota maamme lähihistoriaan, iskelmää palkitsevampaa teemaa on vaikea kuvitella.

Iskelmä-Suomi oli antoisa ja työläs rupeama, joka tuntui tärkeältä tehdä. Loistava ammattilaiskopla kuvaajasta leikkaajaan ja äänimiehestä arkistotoimittajaan oli kertomassa merkityksellistä tarinaa. Halusimme osoittaa, että iskelmä on paljon enemmän kuin ylimalkaisesti oletamme sen olevan. Halusimme herättää ajatuksia puhumalla musiikinlajista, jota yleensä pidetään kaikesta ajatustoiminnasta vapaana vyöhykkeenä. Halusimme tutkia historiaa tunne edellä.

Televisioiden ja radioiden ääressä taisi aika moni silmäkulma kostua. Samoin kävi meille tekijöille. Iskelmä on syvien tunteiden musiikkia.

Iskelmä-Suomi antoi yleisölle mahdollisuuden sukeltaa mielenmaisemaan, joka on samalla kertaa sekä nostalgisen tuttu että yllätyksellinen.

Mielestäni Yleisradion tehtävä on kertoa suomalaisuuden kannalta keskeisiä tarinoita yhä uudelleen ja kysyä samoja perimmäisiä kysymyksiä. Keitä olemme? Miksi olemme sellaisia kuin olemme? Oma julkisen palvelun missioni on puida näitä kysymyksiä tekemällä mahdollisimman laadukkaita musiikkiohjelmia.

Iskelmä-Suomi on musiikin juhlaa
Iskelmä-Suomi toi Yle Teemalle uuden katsojaennätyksen

Iskelmä-Suomi

radiossa henkilökuvia, 40 osaa, Yle Radio Suomi, 340 000 kuuntelijaa
tv:ssä dokumentteja, 10 osaa, keväällä Yle Teemalla, uusintana kesällä Yle TV1:ssä, tavoite 100 000, toteuma 540 000 katsojaa
verkossa ohjelmat Yle Areenassa ja Iskelmä Suomi -sivustolla taustamateriaalia, haastatteluja, soittolista sekä helmiä ja harvinaisuuksia Yle Elävässä Arkistossa
kohderyhmä: 30–44-vuotiaat, tavoitti parhaiten: yli 45-vuotiaat
kirja ja tallenteet: Iskelmä-Suomi – kymmenen tarinaa kaihosta, kilometreistä ja iskelmästä, toim. Pekka Laine + 14 cd-levyä (Warner Music)

Yleisöltä

"Monet kauniit muistot palautuu mieleeni tämän ohjelman myötä."
"Maanantaista on tullut suosikkipäivä ja sit kavereiden kanssa spekuloidaan!"
"Tällaisten ohjelmien takia Yle-veroa ei niin paljon keljuta maksaa. Hyvin tehdyt haastattelut keskeisiltä alan vaikuttajilta antoivat todella mielenkiintoista tietoa alan taustoista. Hienot vanhat filminpätkät sekä itse musiikki veivät tällaisen Suomi-iskelmän tahdissa kasvaneen vanhahkon rokkarin takaisin aikaan, jolla on ollut vahva henkilökohtainen merkitys."
"Nosti oikeanlaisen Suomi-ylpeyden pintaan ja taas oikein odottaa kesää että pääsee Suomen ja iskelmä-Suomen maisemiin ajamaan peltojen välissä keskikesän yönä."

Lainaus

Kuka on Suvi Teräsniska?

jukka_haarma — Thu, 16 Sep 2010 11:59:10 +0000

Suvi Teräsniskan kahta ensimmäistä levyä on myyty yhtyeensä lähes 50 000 kappaletta. Se on tämän päivän Suomessa suuri määrä. Keikkoja hän ehtinyt tehdä satoja. Siitäkin huolimatta kysymys kuuluu edelleen, kuka on Suvi Teräsniska? Media on ollut Suvin kohdalla kovin hiljaa. (Perinteistä radiota lukuun ottamatta.)

Suurin piirtein ainoa media-ihmisten kysymys Suvista on ollut, että onko tuo todella hänen oikea nimensä? (On.)

Tämä ei varmaan johdu Suvista, jolla tarinoita ja persoonaa riittäisi, vaan yksinkertaisesti siitä, että Suvi edustaa medialle väärää genreä, iskelmää. (Ja ehkä myös ’väärää’ paikkakuntaa, täältäpäin kaukaista Oulua.)

Entinen valtavirta, suomalainen iskelmä on siirtynyt marginaaliin. Tai paremminkin, siltä se näyttäytyy median valokeilassa. Iskelmä on joutunut kotimaassaan puolustuskannalle. Sen täytyy nykyisin ansaita julkisuutensa, mieluiten sydänsuruisten ja karikkoisten elämäntarinoiden tai juhlallisten palkintojenjakojen ja -konserttien kautta.

Siellä jossain kuitenkin on vielä se suurehkokin, ’iskelmää rakastava Suomen kansa’,
jolle iskelmä on edelleen osa arkipäivää. Se osa kansaa, joka on kiitollinen siitä, että joku uusi nuori tulokas haluaa vielä edustaa ja esittää heidän musiikkiaan.

Ehkä tilanne Suvin kohdalla kuitenkin muuttuu kun hänet on saatu mukaan Nelosen Kuorosota-ohjelmaan edustamaan kotikaupunkiaan.

Kirjoitin pari vuotta sitten Suvin ensilevystä ’Särkyneiden sydänten tie’, että se on vuosikymmenen paras iskelmädebyyttilevy. Kantaani en ole tarvinnut muuttaa. Enkä myöskään sen suhteen, että Suvi on hieno, poikkeuksellisen kauniin ja syvän äänen omaava nuori laulaja.

Uusi levy

Uudella "Rakkaus päällemme sataa"-levyllä Suvin ääni pääsee entistä paremmin esiin. Riittää kun kuuntelee levyn aloituskappaleen ja singleraidan ’Jos menet pois’ ensiminuutin. Suvin ääni on saanut entistä enemmän varmuutta ja tuotanto samalla ilmavuutta. Suvin ääneen voi luottaa, sitä ei tarvitse peittää minkään ylimääräisen alle.

"Rakkaus päällemme sataa" -levy on tehty huolella. Säveltäjiä, sanoittajia ja tuottajia on useita. Oikeita lauluja, oikeita sanoituksia ja oikeata tapaa lähestyä niitä on selvästikin mietitty.

Ei ole uutinen, että suomalainen iskelmä on liian usein, resurssien tai ajattelun puutteesta, liukuhihnatuotantoa. Suvin kohdalla näin ei ole. Mikä ei sinänsä ehkä ole yllätys, harva se haluaisi pilata kultalevyillä alkaneen uran puolihuolimattomalla
toteutuksella.

Vaikka kokonaisuus toimii, niin katsoisin noin puolen levyn materiaalista nousevan tietyn rutiinitason, vaikka hyvänkin sellaisen, yläpuolelle. Ja parhaat raidat nousevat isoiksi, koskettaviksi lauluiksi, joista moni löytänee oman tarinansa, omien tunteidensa sen hetkisen tulkin.

Niin kuin kaikki tiedämme, sellaisiksi iskelmät ovat parhaimmillaan tarkoitettu. Iskelmälle ei ole olemassa etukäteen määrättyjä objektiivisia hyvän mittareita. Ne nousevat isoiksi lauluiksi käytön kautta. Sellaisen voi toki aavistaa, mutta ei tietää.

Singleraita ja radiohitti ’Jos menet pois’ voi olla yksi niistä. Muita mahdollisia elämään jääviä lauluja ovat ’Elän kosketuksesta’, ’Kaksi yksinäistä’, ’Jos mikään ei riitä’ ja ’En saanut sua pilviin’. Viimeksi mainittu on vanha Jussi Hakulisen sävellys ja Yö-yhtyeen hitti, jota Suvi on esittänyt myös Yön keikoilla. Siinä meillä on ison laulun upea tulkinta. Olli Lindholmin omanlaisensa juron tulkinnan jälkeen tämä kuulostaa joltakin aivan muulta.

Toinen iso laulu on Nalle Alhstedtin säveltämä ja Sinikka Svärdin sanoittama ’Älä ikinä sano niin’. Tuossa on aineksia lauluksi, jota keikoilla lauletaan mukana käsiä kertosäkeen kohdalla ylhäällä keinuttaen.

Tuollaiset laulut ovat Suville omiaan. ’Älä sano ikinä niin’ sisältää suuria tunteita, suuria kertosäkeitä, herkkiä suvantokohtia, sielukasta tulkintaa. Pikkusievyys tai liiallinen siloisuus, joista tälläkin levyllä on joitakin merkkejä, ei minusta Suville sovi.

Mutta kokonaisuutena ottaen: Jos pidätte suomalaisesta iskelmästä, kuunnelkaa tämä levy. Luulen, että ette pety. Suvin kautta suomalainen iskelmä on saanut tärkeän lisän perintönsä jatkeeksi. Suomalaista iskelmää ei pidä esittää tai kuunnella anteeksipyytäen, vaan juuri niin kuin Suvi sen tekee, siitä aidosti nauttien.

Lainaus

Paula Koivuniemi, Elvis ja 'Ikävä'

Jukka Haarma — Tue, 13 Apr 2010 08:32:49 +0000

Jos Kari Tapio on Suomen Johnny Cash, niin onko Paula Koivuniemi Suomen
Dolly Parton?

Ei. Paula on Suomen naispuolinen Elvis. 60-luvun Elvis. Ei lauluääneltään eikä -tyyliltään, mutta esiintyjänä, tulkitsijana ja tähtenä.

Kyllä näin voi ajatella ainakin puolitosissaan.

Sekä Paulan että Elviksen kohdalla muiden tekemät kappaleet kääntyvät omiksi.
He ovat tulkitsijoita, joiden tulkinnat voi jokainen heti tunnistaa (sama koskee tietysti myös Tapiota ja Cashia, mutta erityisesti Cash teki lauluja myös itselleen).

Elvistä ja Paulaa yhdistää myös se, että he ovat viihdyttäjiä. He ovat toki nöyriä yleisönsä edessä niin kuin Tapio ja Cash, mutta menevät kuitenkin lavalle ennen kaikkea esiintymään, flirttailemaankin. Tuohon verrattuna Kari Tapio ja Johnny Cash vain asettuvat hahmoineen lavalle.

Molemmat tunnetaan myös mustista nahka-asusteistaan; samoin kullasta ja kimalluksesta. Paulan esiintymisten kohdalla tapahtuu sama kuin Elviksenkin kohdalla aikoinaan: Niihin mennään viihtymään, laulamaan mukana, katsomaan showta, kokemaan tähden hehku.

Siinä missä Paulan ja Elviksen kohdalla ollaan Las Vegasiin loisteessa siinä Tapion ja Cashin kohdalla ollaan paremminkin naapuribaarin hämärässä.

Niin kuin Paula Ilta-lehden haastattelussa äskettäin totesi, ’keikka ei saa koskaan olla läpilaulettu’. Keikat ovat yleisölle juhlatapahtumia.

Muistan kuin Paula Koivuniemi toissa kesänä astui lavalle Seinäjoen Provinssirockissa, etukäteen ajatellen vieraan yleisön eteen. Tilanne ei ollut helppo. Olen varma, että Paulakin oli hermona. Mutta ei mennyt montaakaan minuuttia kun selvisi, että tuo yleisö, tuo eri-ikäisistä, sekä naisista että miehistä, koostunut yleisö oli tullut vastaanottamaan Paulaa, hänen ei tarvinnut voittaa sitä puolelleen.

Paula ei tuona päivänä hylännyt juuriaan, vaan kokeili rohkeasti uutta maaperää. Se onnistui. Tuosta päivästä lähtien hän ei ollut enää vain tanssipaikkojen ja konserttisalien tähti.

Tuon tapahtuman heijastumia on varmasti osaltaan myös Paulan uusin levy ’Rakkaudella’ (Edel). Levyllä Koivuniemi tulkitsee suomalaisia rock- ja popsävellyksiä. Monet niistä ovat ’kaikkien’ tuntemia. ’Rakkauden haudalla’, ’Peltirumpu’, ’Jäävalssi’, ’Ikävä’, ’Balladi elokuvasta Klaani’.

Mikä minusta hienoa, niin tämä levy ei kuitenkaan ole jatkoa Koivuniemen versiolle Apulanta-yhtyeen ’Anna mulle piiskaa’ -kappaleesta. ’Rakkaudella’ ei yritä kosiskella uutta, nuorta rockyleisöä. Tämä ei ole rokkimimmi Koivuniemen rokkilevy. Tavoitteet ovat kunnianhimoisemmat.

Pääosassa ovat piano, sellot ja Paulan ääni. Kuulostaa toisaalta kovin taiteelliselta. Lopputulos kuitenkin pääosin ylittää ylitaiteellisuuden karikot.

Mika Toivasen sovitukset, vaikka koko levyn mitassa toistavatkin itseään (kauniimmin sanottuna: muodostavat eheän levyn mittaisen tyylikokonaisuuden),
ovat parhaimmillaan oivaltavia, pysäyttäviä, rohkeita. Koska tämän levyn pääosassa ei ole vauhti ja hyvä meininki, niin Paulan ääni saa nyt aikaa. Aikaa pysähtyä, antaa tilaa tulkinnalle.

Tällä levyllä Paulan julkinen kuva ja musiikki ovat yhtä: nämä laulut kuulostavat kypsän, paljon kokeneen aikuisen naisen lauluilta.

Levyä kuunnellessa tulee paikoin mieleen vanhat Seija Simolan klassikot. Vaikka Paulan levy on pelkistetympi kuin Simolan usein suureelliset sovitukset, niin samaa draamaa, samanlaista suurta tunnetta tämä levy henkii.

Panokset ovat tuolloin aina kovat. Jos mennään metsään, niin sitten mennään kunnolla. Rutiinisuoritukset ovat tylsiä.

Jos Paula Koivuniemi ei ole sinua aiemmin koskettanut (niin kuin aiemmin ei aina minuakaan, kyse on ollut paremminkin arvostuksesta), niin näitä tulkintoja kannattaa kuunnella.

En minä yhtään ihmettele kun Paula kertoo itkeneensä vuolaasti näitä tulkintoja tehtäessä. En olisi minäkään kuvitellut, että pysähdyn vielä jonain päivänä oikeasti kuuntelemaan tulkintaa Pave Maijasen vanhasta, aikoinaan paikallisradioiden puhki soittamasta ’Ikävä’ -hitistä.

Levyn mustavalkosävytteiset kannet tukevat hyvin levyn sisältöä.

Näin se on: Paula Koivuniemi on tehnyt kauniin, tummanpuhuvan levyn.

Ja minä kaiken lisäksi pidän enemmän vaaleaveriköistä.

Lainaus

Satumaa ilman satumaata

jukka_haarma — Thu, 01 Apr 2010 06:53:14 +0000

Reijo Taipale täytti 9.3. 70 vuotta. Samaan aikaan, juhlan kunniaksi ilmestyi myös viiden cd:n kokoelma ’Reijo Taipale: Taipaleen tie’ (Sony). Sen ensimmäinen kappale on itseoikeutetusti ’Satumaa’ ja viimeinen nimikappale ’Taipaleen tie’. Noiden ohella kyseinen minikansio sisältää kunnioitettavat 100 Taipaleen levytystä vuosien varrelta.

Tähän saakka kaikki hyvin. Mutta kun laitan levyn soimaan, niin kuulen kyllä ’Satumaan’. En kuitenkaan tuota klassista alkuperäislevytystä, vaan version vuodelta 1993. Tuon vuosiluvun kertoo levyn kansi ja siihen on syytä uskoa.

Paljon muuta levyn kannet eivät sitten kerrokaan. Sen saan selville, että varhaisin levytys on vuodelta 1981 ja viimeisin ehkä tältä vuodelta. Minkäänlaista taustatietoa levytyksistä tai Taipaleen tiestä ei kannen alta löydy. Ei valokuvia, ei mitään.
En myöskään löydä minkäänlaista punaista lankaa levyn kappalejärjestykseen. Minusta ainakin tuntuu kuin levytykset olisi laitettu, ensimmäistä ja viimeistä kappaletta lukuun ottamatta, täysin satunnaiseen järjestykseen.

Reijo Taipale 70 vuotta täyttävänä artistina ja ’Taipaleen tie’ levyn otsikkona luulisi velvoittavan hieman enempäänkin.

Tässä on tunnuttu menevän yli siitä, missä aita on matalin. On turvauduttu Sonyn hallussa oleviin Taipale-levytyksiin. Yhtiön nettisivusto mainostaa kokoelmaa sanoilla: ’Taipaleen tie’ on 5 cd:n miniboxi, jolta löytyy 100 kappaletta Taipaleen pitkän uran varrelta’. Kyllä, ura on ollut pitkä, kestänyt 50 vuotta, mutta kaikki iskelmän ja tangon kulta-ajan alkuperäislevytykset ovat kuitenkin jääneet tältä levyltä pois. (Vahva veikkaukseni on, että oikeudet niihin olisi kyllä saatu jos olisi haluttu.)

Vaikka tämä levy tarjoaa Taipaleen ystäville sinänsä paljon kuunneltavaa, niin siitä huolimatta levy tuntuu kuulijoiden aliarvioimiselta. Ja ainakin pitkällä tähtäimellä se merkitsee yleensä huonoa bisnestä. Ei vaan julkaisevan levy-yhtiön vaan koko alan kannalta.

Hinta? Sehän voisi vielä jotenkin pelastaa tämän levyn kuluttajan silmissä, mutta ei.
Vähittäishinta on n. 40 euroa. Se on paljon suhteessa muihin markkinoilla oleviin vastaavanlaisiin viiden levyn boxeihin. Se on myös paljon suhteessa boxeihin, joiden eteen on todella tehty töitä.

Eiköhän nykyisin olla musiikkialalla aikamoinen yksimielisyys siitä, että jos fyysisen levymyynnin halutaan jatkuvan, niin sen pitää tuottaa kuluttajalle jotain selkeää lisäarvoa. Sen tarvitsee tarjota kuluttajille jotain enemmän, jotakin, joka on ’bittimeren tuolla puolen’.

Tai niin kuin jotkut fiksut ovat todenneet, nykyisen rajattoman tarjonnan markkinoilla ei kanna tehdä jotain vähän sinnepäin. Kannattaa tehdä kunnolla tai sitten ei ollenkaan.

Vielä ikävämpää, että tämä levy ei tee kunniaa, ei Reijo Taipaleelle eikä suomalaiselle iskelmäkulttuurille.

Nuokaan asiat, bisnes- ja kulttuuriajattelu eivät enää nykypäivänä ole vastakohtia. On jopa väitetty edellisen tarvitsevan jälkimmäistä menestyäkseen.

Työhuoneessani on ollut pitkään seinällä kirppurotilta ostamani alkuperäinen Reijo Taipaleen ’Satumaa’-single. Scandia KS 449. Ilmestymisvuosi 1962.

Juuri tällä hetkellä se tuntuu saavan aivan erityistä lisäarvoa,
kulttuurituotteena.

Lainaus

2000-luvun kymmenen suomalaista iskelmäklassikkoa

jukka_haarma — Fri, 15 Jan 2010 10:19:17 +0000

Jäivätkö iskelmäklassikot iskelmän vuosisadalle, 1900-luvulle? Vai onko 2000-luku synnyttänyt vielä sellaisia? Mitä tarvitaan jotta iskelmästä tulee klassikko?

Kimmokkeen kysymykselleni antoi viime lokakuun Tampereen Musiikki & Median (musiikkialan suurin vuosittainen tapahtuma) iskelmäpaneeli, jonka lopuksi keskustelijoilta kysyttiin, että mainitkaa viimeisin mieleen tuleva iskelmäklassikko? (Kysymys esitettiin minusta sävyllä, että onko niitä enää oikeasti syntynyt?)

Me vastaajat, iskelmämusiikkia eri näkökulmista katsovat ja tuntevat ihmiset, oltiin sitä mieltä että kyllä niitäkin vielä löytyy, tältä vuosituhanneltakin.

Mistä sitten syntyy iskelmäklassikko?

Lopullista vastausta tuohon tuskin löytyy, mutta luettelen tässä muutaman ajateltavissa olevan:
1) Se kestää aikaa, kappale ei ole vain sen hetken hitti tai suosikki. Se jää parhaimmillaan osaksi ’kansankunnan muistia’.
2) Se on saavuttanut iskelmäyleisön laajan hyväksynnän ja on usein ylittänyt yleisönsä rajat nousemalla ’koko kansan’ tuntemaksi kappaleeksi. Useat osaavat sen sanat osin tai kokonaan ulkoa ja useat pystyvät ainakin hyräilemään tai ajattelemaan mielessään sen melodiaa.
3) Siinä kiteytyy jotain olennaista iskelmän olemuksesta, se on lajinsa malliesimerkki ja tarinaltaan kuulijalleen ’niin totta kuin vain musiikki voi totta olla’.

Jos iskelmäklassikkoja ei enää synny niin kuin menneinä vuosikymmeninä, siihen on löydettävissä suhteellisen selkeä syy: Iskelmiä kuluttava yleisö ei ole enää niin suuri kuin aiemmin. Iskelmämusiikki oli Suomessa 80-luvulle asti populaarimusiikin keskiössä, mutta ei enää. Iskelmällä on edelleen suuri yleisö, mutta kun se ei enää ole musiikki ym. medioiden keskiössä, sen saama julkisuus ei ole samaa luokkaa kuin 1950 - 80-luvuilla. Eli konkreettisesti: ’koko kansan’ iskelmät, joihin ei voi olla törmäämättä vaikka ei iskelmistä välittäisikään, ovat vähentyneet.

Iskelmä kuuluu olemukseltaan julkisten levyautomaattien, ei iPodien, Suomi-filmien, ei tosi tv:n maailmaan.

Toki koko klassikon käsite on, lajista riippumatta, nykypäivänä uhan alaisena. Makujen ja medioiden lisääntyessä ja hajaantuessa, yhteisiä klassikkoja, yhteisiä kokemuksia on yhä vähemmän.

Tuo ei ole populaarimusiikille hyvä asia.

Mutta eikö ole liian aikaista valita 2000-luvun klassikoita?

Ei. Iskelmä ei ole kuollut, mutta se voi kuolla, jos se ei edes tuota potentiaalisia klassikkoja.

Tässä oma listani 2000-luvun klassikoiksi (aikajärjestyksessä:)

Anna Eriksson: Kun katsoit minuun (2001)
Katri Helena: Minä toivon (2003)
Anna Eriksson: Kaikista kasvoista (2003)
Yö: Rakkaus on lumivalkoinen (2003)
Simo Silmu: Kaikkea hyvää (2004)
Anne Mattila: Perutaan häät (2005)
Kari Tapio: Paalupaikka (2006)
Simo Silmu: Sydänsärkyä (2006)
Suvi Teräsniska: Hento kuiskaus (2008)
Vesa- Matti Loiri: Kaiken nähnyt (2009)

Omat henkilökohtaiset valintakriteerini olivat
1) minulla oltava läheinen suhde levyyn, sen on pitänyt tavalla tai
toisella koskettaa henkilökohtaisesti.
2) kappaleet ovat ilmaistutavaltaan ja muotokieleltään selkeitä iskelmiä tai ovat ikään kuin nousseet sellaiseksi (kuten Yön ’Rakkaus on lumivalkoinen’).
Näillä valinnoilla en ole koettelemassa iskelmän rajoja tai etsimässä vaihtoehtoisia, mukamas parempia iskelmiä (ja johon rocktaustani voisi houkutella).

Muutama kommentti valinnoista.

Anna Erikssonin kappaleet ovat itseoikeutettuja tähän sarjaan. Anna on loistava, yhtä aikaa sekä herkkä että kiihkeä tulkitsija, joka toi ko. kappaleiden kautta iskelmän 2000-luvulle.

’Rakkaus on lumivalkoinen’ on niin iso kappale, että sillä täyttää kyllä yhden kansakunnan ja tuo kansakunta on ja voi vain olla Suomi.

Yölinnun sijaan (anteeksi) oli pakko valita kaksi Simo Silmun soololevyjen kappaletta.
Koen että noilla levyillä on enemmän pelissä ja ne keskittyvät siihen, mikä ei ole vielä tullut kaikille selväksi: Simo Silmu on nyt kolmekymppisenä, ikää ja kokemusta lisää saatuaan, suomalaisen iskelmän suurin uusi miestulkki. Siinä sarjassa, jossa Kari Tapio on ollut jo pitkään paalupaikalla. Tämä lista ilman Kari Tapiota olisi kuin unohtaisi Elviksen 50-luvun rock&rollin pioneereista. ’Paalupaikka’ on hieno, Hectorin Karille tekemä tilaustyö.

Ne jotkut, jotka tuntevat minut Anne Mattila-fanina, voivat ihmetellä miten listalla on vain yksi Annen esitys. Mutta vain yhden valinnalla on tarkoituksensa. Annen laulumateriaali ja levyjen tuotanto ei ole toistaiseksi ollut kuin harvoin Annen lahjakkuuden tasolla ja siksi on pakko, ja helppo uskoa, että Annen suuret levytykset ovat vasta tulossa. ’Perutaan häät’ on kaiken muun ohella vuosikymmenen rohkein iskelmäsanoitus. ’Perutaan häät, perutaan yhteinen hautapaikka’.

Suvi Teräsniska on 2000-luvun paras uusi naisiskelmälaulaja ja ’Hento kuiskaus’ on alkanut saada sen aseman, mikä sille on alusta alkaen kuulunut.

Vesa-Matti Loirin ’Kaiken nähnyt’ on vasta ilmestynyt, mutta laitoin sen listalle potentiaalisena klassikkona. En tiedä onko se edes iskelmä, mutta edustakoon se sitten iskelmän uudistumista, jonka takana taustajoukkoineen on 65-vuotias suomalainen laulaja.

Jos joku vaatisi minua valitsemaan noista kymmenestä yhden ainoan, se voisi olla Katri Helenan ’Minä toivon’.

Siinä sävellys, teksti ja tulkitsija ovat sananmukaisesti yhtä. Siksi tätä kappaletta ei voi todellakaan suositella kenellekään muulle, pysykööt nuoret tangokuningattaret ja muut ihan hyvät laulajat kaukana tästä laulusta! Tämän Sinikka Svärdin sanoittaman laulun yleishumaani teksti kuuluu Katri Helenalle.

’Minä toivon’ on rohkea laulu. Paatoksellisen tunteikas, täynnä toivoa, haaveita ja elämän uskoa. Vaikka laulun keskiössä ei ole suuri suomalainen surumielisyys, se on kuitenkin sanomaltaan ja tulkinnaltaan hyvin suomalainen laulu. (Vaikka onkin vieläpä sävellyksenä italialainen. Mutta niin on myös Kari Tapion ’Olen suomalainen’ ja niin oli myös Olavi Virran ’Sinitaivas’ saksalainen!)

Luulenpa vaan ajan olevan sellaisen, että liian harva suomalainen tuntee tuon kappaleen.

Lainaus

Äänestä tangoja ja kruunupäitä

Jukka Lindfors — Thu, 11 Jun 2009 09:49:05 +0000

Minkä tangoklassikon tai ketkä tangokuninkaalliset haluaisit kuulla/nähdä Elävässä arkistossa?

Uusi tangokuninkaallinen nousee pian valtaan. Sitä odotellessa Elävässä arkistossa voi polkea jalkaa ikivihreiden tangosuosikkien tahdissa - kesäillan hämyssä tai miksei ihan päivänvalossakin.

Kerro tämän blogin kommenteissa, mitä tangoja haluaisit listaan lisättäväksi, niin yritämme toteuttaa toiveesi. Omasta mielestämme huutavin puutos on Kari Kuuvan nerokas Tango Pelargonia; tämä epäkohta korjataan ensi tilassa.

Tangoklassikkoja Elävässä arkistossa

Kysytäänpä myös toiselta kantilta: keiden tangokuninkaallisten esityksiä haluaisit Elävään arkistoon? Ja olisiko toivomuksia heidän kappaleistaan? Koetamme näitäkin lisätä toteuttaa muiden toiveiden lomassa.

Tangokuninkaallisia Elävässä arkistossa

Lainaus