Blogit - israel

EU ja Lähi-idän tilanne

Maija Elonheimo/Brysselin kone — Wed, 04 Mar 2015 09:45:50 +0000

EU:n etu olisi vakaa Lähi-itä, mutta tilanne ei näytä hyvältä. Vaikka suurin huomio kohdistuukin tällä hetkellä Isikseen ja Syyrian tilanteeseen, niin myös esim. Israelin ja Palestiinan kofliktin ratkaisun etenemin on ollut hidasta. Kun Obaman kaudella USA:n aktiivisuus rauhan tukemisessa on hidastunut, niin EU:n merkitys on samalla voimistunut asiassa.

Mutta mitkä ovat EU:n keinot viedä Lähi-idän kehitystä vakaampaan suuntaan?

EU ja sen jäsenmaat ovat sitä mieltä, että sekä Israelille, että Palestiinalle kuuluu omat valtiot, mutta EU ei voi tunnustaa Palestiinaa valtiona, vaan se on kaikkien jäsenmaiden oma asia. Viime syksynä Ruotsi tunnusti Palestiinan ensimmäisenä läntisen EU:n maista. Monet maat ovat sitä mieltä, että koska rauhanprosessi Israelin mukaan etenee paremmin, kun Palestiinaa ei tunnusteta omaksi valtiokseen, niin tunnustusta ei kannata tehdä.

Periaatteessa EU voisi myös käyttää kauppapoliittisia keinoja asioiden eteenpäin viemiseksi. Tällä hetkellä Israel on hyvin riippuvainen viennistään EU-alueelle ja sillä on myös voimassa assosiaatiosopimus EU:n kanssa. Palestiina taas on riippuvainen EU:n Pegasos-rahoista, joilla siellä pidetään yllä monia palveluita, esim. kouluja ja poliisilaitosta, huolimatta siitä, että ne kulut kuuluisivat kansainvälisen käytännön mukaan miehittäjälle eli Israelille. Samaan aikaan EU on rahoittanut myös Gazan alueen jälleenrakennusta yhä uudelleen pommitusten jäljiltä.

Mutta entä muu Lähi-itä?

EU:n ja sen ulkopuolisten Välimerta ympäröivien maiden yhteinen Välimeren unioni toimii, mutta sen toiminta kärsii myös alueen konflikteista.

Kriisimaiden tilannetta EU pyrkii rauhoittamaan lähinnä YK:n linjoittamalla tavalla. Prosessi on kuitenkin hidas, sillä tarkoitus on paitsi auttaa paitsi ihmisiä, myös tukea heitä kaikkia valtioidensa rakenteiden uudelleen luomisessa.

Ohjelmassa haastateltavana on vanhempi vieraileva tutkija Mari Neuvonen Ulkopoliittisesta instituutista.

Lainaus

Lähi-idän väkivalta heijastuu lasten käytöksessä

Milla Kontkanen — Tue, 21 Aug 2012 09:38:13 +0000

Lähi-idän etnis-poliittinen väkivalta lisää väkivaltaa perheissä, kouluissa ja yhteisöissä. Tämä puolestaan kasvattaa lasten aggressiivista käyttäytymistä. Näin paljastuu amerikkalaisten vetämästä kansainvälisestä tutkimuksesta.

Tutkimuksessa haastateltiin 1500 Lähi-idässä asuvaa lasta ja heidän vanhempiaan kolmeen otteeseen vuoden välein. Mukana oli tasapuolisesti Palestiinassa asuvia arabiperheitä, Israelin juutalaisperheitä ja Israelissa asuvia arabiperheitä. Tutkimuksen alkaessa yksi kolmannes lapsista oli kahdeksanvuotiaita, toinen kolmannes 11-vuotiaita, ja loput olivat 14-vuotiaita.

Lapset ja vanhemmat kertoivat lasten käyttäytymisestä sekä lasten todistamasta tai kokemasta väkivallasta, olipa kyse perhe-, koulu-, asuinalue- tai etnis-poliittisesta väkivallasta. Etnis-poliittisen väkivallan kokemuksiin luettiin mukaan sukulaisen tai perhetutun menetys tai loukkaantuminen väkivaltaisuuksissa sekä turvatarkastusten tai niiden uhan kokeminen. Osa lapsista oli myös nähnyt kidutusta tai kaappauksen.

Tutkimuksen mukaan Lähi-idän poliittinen tilanne lisäsi lasten aggressiivisuutta. Sama tapahtumasarja havaittiin kaikissa kolmessa etnisessä ryhmässä, joita tutkimuksessa tarkasteltiin. Palestiinalaiset lapset olivat kuitenkin suurimmassa riskissä kokea väkivaltaa. He myös käyttäytyivät lapsista aggressiivisimmin. Pojilla oli tyttöjä suurempi riski nähdä tai kokea väkivaltaa ja käyttäytyä aggressiivisesti. Nuoremmat lapset olivat kaikkein herkimpiä väkivallan vaikutukselle.

Tutkimuksesta kerrotaan Child Development -julkaisussa ja siitä voi lukea lisää Science Codexin sivuilta.

Lainaus

Tuoreita tuulia, Greenhouse I

Iikka Vehkalahti — Wed, 13 Oct 2010 06:18:43 +0000

Dokumenttimaailma laajenee koko ajan ja tekijöitä tulee uusista maista. Ja he tuovat tullessaan sekä keskeneräistä osaamista että raikkaita uusia tuulia ja ajatuksia. Niin myös Välimeren alueen Greenhouse-projekti.

Greenhouse on lähtenyt liikkeelle Israelista ja sen tarkoituksena on ollut kerätä yhteen Lähi-idän elokuvantekijöitä puolueettomalle maaperälle kehittämään koulutusohjelman kautta feature-dokumenttielokuvia pääasiassa ihmisoikeuskysymyksistä. Niinpä mm. Sundance Instituutti on ollut tukemassa aloitetta alusta lähtien.

No israelista lähteneen hankkeen, vaikka tukijoina olisi kuinka Artea ja Sundancea, ei ole ollut aivan helppoa saada kattavaa ohjaajakuntaa koolle , vaikka tapahtumat on järjestetty yleensä Turkissa, viimeksi ilmeisesti Gaza-laiva selkkauksen takia Kyproksella.

Greenhousessa itsessään kehitetyt elokuvat eivät ole olleet mitenkään Israelin hallituksen politiikkaa myötäileviä, voi sanoa: hyvin päinvastoin. Mukana olleet harvat israelilaiset kuuluvat maan pieneen kriittiseen vähemmistöön ja palestiinaisten elokuvantekijöiden mukanaolo on sinänsä olltu poliittinen kannanotto.

Greenhouse on kehittynyt myöskin selkeämmin yleis-eurooppalaiseksi. Viimeisessä tapaamisessa, jossa paikalla oli mm. Arten, BBC:n, DR:n edustajat, elokuvantekijöitä oli Gazasta, Länsirannalta, Marokosta, Ukrainasta, Hollannista, Libanonista, Dubaista, Jordaniasta, Serbiasta, Kosovosta, Ranskasta, Ruotsista, Venäjältä ja Israelista.

Ja millaisia projekteja?

En ollut koskaan kuullut Frontex- organisaatiosta, jonka EU on perustanut suojelemaan ja vartiomaan EU:n rajoja. Frotexin päämaja on Varsovassa. Organisaation tehtävä on yksinkertaistettuna estää laittomia maahantulijoita pääsemästä Eurooppaan. Tässä työssä Frontex käyttää niin riskianalyysia, eri välineitä kuin Rabittejakin. RABIT ( Rapid Border Invertion Team, a task force of 600 specialists from Member State Border Guards).

Ja kuka kiittääkään Frontexin puolesta Euroopan rajoja suojelevia rajavartioita ( joita on huimat 400 000) jollei Frontexin suomalainen johtaja Ilkka Lehtinen, joka on rakennuttanut varsovalaisen asuntonasa 11 kerrokseen tietysti oman saunan.

Kymmenien maahanmuuttajadokumenttien keskellä on virkistävää ja ajatuksia herättävää katsoa Helge Rennerin materiaalia, jossa erittäin hyvin ja näkemyksellisesti kuvataan maahanmuuttajien maahantuloa estävien työtä ja ajattelua. Tulossa joko tv-dokumentti tai dokumenttielokvua ( jota tekijä haluaisi, mutta joka on kyllä haastava tehtävä kenelle tahansa).

Moskovasta tullut Nikita Sutyrin esitteli projektin nimeltä Faceless. Se kertoo Venäjällä kasvavasta anti-fasistisesta liikkeestä, joka on turvautunut väkivaltaan turhautuneena fasistien hyökkäyksiin ja vallassaolevien yhteistoimintaan uusfasistien kanssa. Myös antifasistit kätkevät kasvonsa ja käyttävät väkivaltaa saaden ei välttämättä hyväksyntää, mutta ymmärrystä usealta johtavalta intellektuellilta.
Erinomaista ja koskaan näkemätöntä materiaalia ja jälleen kysymys. Onko lopputulos terävä, viiltävä journalistinen dokumentti vai rakkaustarinan ympärille kiedottu elokuva ?

Serbialaisen Goran Stonkovicin In The Darkin luonteesta ei ole epäilystäkään. Nuoesta kaivostyöläisestä ja kaivostyöstä allegoriana Serbian tilanteelle kertova dokumentti on elokuvaa lupaavimmillaan. Äärettömän näkemyksellinen ja sävykäs kuvaus yhdistyy aitoon suhteeseen mielenkiintoisen päähenkilön ja hänen kaivostyöläis-isänsä kanssa. Ja: kuvatakseen elokuvan loppuun omia rahojaan käyttänyt Goran tarvitsisi vain 15 000 euroa. Pakollisia kuluja varten. Länsi-Euroopassa sama summa käytetään elokuvan miettimiseen.

Olivier Serticin elokuvasta Strike Hard ei tule välttämättä lainkaan mestariteosta. Mutta oli mielenkiintoista, miten elokuvaohjaaja on mukana rakentamassa homofobian vaivaamaan Kroatiaan pelkästään homoista koostuvaa jalkapallojoukkuetta.Samana viikonloppuna Belgradissa homojen vastaiset hakkaavat kymmeniä poliiseja... Eikä Olivier ole ainoa, joka mainitsee innoittimiensa joukossa suomalaisen dokumenttielokuvan, tässä tapauksessa Mika Ronkaisen Freetiem Machos.

Ruotsalais-iranilaisen periskunnan Nima ja Maryam Sarvestanin journalistinen dokumentti Those who said NO ei kerro pelkästään sisaren pyrkimyksestä vapauttaa vihreän vallankumouksen aikana pidätetty veljensä, vaan ennenkaikkea vuoden 1988 tapahtumista, jolloin Ajatollah Khomeni oli antanut salaisen käskyn, joka johti laajamittaisiin teloituksiin vankiloissa.

Jne... Totta monet jutut ovat kaukana Kotikadun, Salattujen elämän ja Uuden Päivän Suomesta. Mutta maailma onkin paljon suurempi mitä keski-illan ohjelmat suomalaisessa televisiossa kertovat. Jotkut Greenhousen tuotannoista päätyvät kolmasulottuvuus.fi alustalle, ehkä yksi Dokumenttiprojektiin ja ehkä yksi toivon mukaan esim. Ulkolinjaan. Ja FST:n dokumenttiprofiiliin oli tarjolla myös 1-2 laatutuotantoa.

Lainaus

Ramallah ja adrealiini.

Iikka Vehkalahti — Fri, 29 May 2009 00:27:45 +0000

Kellon on kohta kaksi yöllä eikä autojono liiku mihinkään Olen checkpointilla, tarkastusasemalla palestiinalaisen Ramallahin ja Isreaelin välillä. Tien vieressä kuuluisa lähes nelimetrinen betoniseinä, edessä teräsaitoja ja piikkilankakierukoita, joista roikkuu plastiikkapussien jäännöksiä. Tarkastusaseman rakennuksille johtavan autotien laidoilla on lapsen nyrkin kokoisia kiviä.

On kulunut jo puoli tuntia. Ramallahissa olin odottanut jo tunnin. Ranskan kulttuuri-instituutin lupaama kuljettaja ei ollut ilmestynyt paikalle, kukaan ei vastannut puhelimeen keskiyön jälkeen ja Ramallahin taksit eivät pääse tarkastusasemien läpi viemään minua lentokentälle..Onneksi Esham Itä-Jerusalemista ( palestiinalaisten puoli jaettua kaupunkia) vastasi vihdoin puhelimeen ja saapui ajoissa Ramallahiin. Minulla oli vielä hyvä mahdollisuus ehtiä koneeseen matkalla kohti kotia.

Mutta nyt taas odottaminen…

Yritän ajattella Ramallahissa meille ( commissioning editoreille eri eurooppalaisilta tv-yhtiöistä) esiteltyjä dokumenttielokuvaprojekteja. Ja erityisesti tarinaa nimeltä Mail. joka kertoo palestiinalaisten jokapäiväisestä taistelusta saada kulkulupia, maahantulolupia, maastalähtölupia, rajanylityslupia, lupaa päästä Jerusalemiin, henkilöllisyyspapereita eli kaikkea kaikkea sitä, jota palestiinalainen tarvitsee siirtyäkseen paikasta toiseen, vaikkapa vain muutaman kymmenen kilometrin takia.

Paperit ja luvat myöntää muodollisesti Palestinian Authority, mutta todellisuudessa Israel, jonne jokainen lupa menee hyväksyttäväksi tai hylättäväksi. Ja jokainen kirjekuori, jossa anomukset kuljetetaan sisältää useimmiten uskomattoman dramaattisen, traagisen, koskettavan tarinan.

Mail oli yksi vajaasta kymmenestä projektista, joita meille esiteltiin. Tilaisuus oli erilainen kuin Tel Avivin iso foorumi. Ramallahin pienimuotoinen tapahtuma oli ensimmäinen laatuaan. Vastaavaa on yritetty mm. Suomen tuella järjestää parikin kertaa, mutta nyt vasta oli onnistuttu. Ja tuntui siltä, että kaikille tapahtuma oli tärkeä alku tulevalle yhteistyölle. Ensimmäistä kertaa West Bankissa vierailleille amerikkalaisille Ramallah oli todellinen kokemus, joka oli hyvin toisenlainen kuin heidän ennakkokuvansa.

Mitä muita tarinoita palestiinalaiset esittelivät?

Miten sota ja väkivalta vaikuttaa lasten psyykeen? Mitä tehdä, kun lasten keskeinen leikki on sota. Miten on mahdollista, että palestiinalaiset puolueet järjestävät lapsille kesäleirejä, joissa leikitään sotaa? Miten on mahdollista, että vanhemmat ja palestiinalaisten johtajat sallivat tämän?

Haastavin, mielenkiintoisin ja vaikein oli tarina Wanted 18. Ei, ei tarina ei kerro palestiinalaisterroristeista tai vapaustaistelijoista. Se kertoo kahdeksastatoista lehmästä.

Ensimmäisen intifanan ( palestiinalaisten kansannousu) aikana erääksi keskeiseksi rauhanomaisen vastarinnan symboliksi nousi Beit Sahour. Idelistiset nuoret laittoivat liikkeelle hankkeen, jossa kylä pyrki kehittämään itsensä omavaraiseksi, riippumattomaksi israelilaisten ruokatavaroista. Niinpä kylään hankittiin mm. 18 lehmää ja pikkuhiljaa kylästä tuli todellakin omavarainen kansannousun
esimerkki.

Ja niin vahva esimerkki, että Israel päätti tuhota kylän voimakeinoin, murskata sen.
Mutta toimenpiteestä muodostui lähes koominen prosessi, jossa väkivalta-armeija metsästi lehmiä, joita palestiinalaiset piilottivat eri puolille kylää, jopa omiin makuuhuoneisiinsa.
Pääosin animaation avulla toteuttavan elokuvan ( toivottavasti raha löytyy) tarina sai naurusta kyyneleet silmiin ohjaajan kertoessa lehmistä Israelin valtion vihollisina.

Mutta Beit Sahourilla on myös toinen tarina, siitä miten ulkomailla silloin asunut palestiinalaisten johto ”petti” beit sahourilaiset ja miten ensimmäistä, idealistista intifadaa ei ole enää olemassa ja kuinka toinen , aseellinen intifada kertoo oikeastaan lohduttomasta tosiasiasta: miten palestiinalaiset ovat menettäneet uskonsa omiin johtajiinsa.

Jono lähtee liikkeelle
’’’’’
15 minuuttia myöhemmin.

Edelleen adrealiinia veressä. Jälleen kerran tarkastusasemalla kohtelu jonka on kokenut aiempinakin vuosina.

Nuori, asettaan huolimattomasti käsittelevä nuori nainen kysyy :
- Missä on viisumi. ( tylysti)
- Olen Suomesta.( rauhallisesti)
- So…( miten paljon agressiota voi sisältyä kahteen kirjaimeen..)
- Se on suomalainen passi. ( kylmästi)
- So… ( tarkoituksella haastaen ja ärsyttäen)
- En tarvitse ( hillitsen, en sano your fucking.. )viisumia.
- Miksi ? ( epäillen)
- Se on Euroopan Unionin passi.

Puolittain selin kääntyen tyttö heittää passin takaisin minulle tyyliin pidä paskasi…niihin näyt kuuluvan.

Kaikki siksi, että passissani on Iranin viisumi ja olin kuriirina ammattimaiselle videokameralle.
Israelissa pelätään kameraa. Ja syystä.

Vuotta myöhemmin: Wanted 18 on edennyt niin pitkälle, että sillä on rahoittajana Kanadan ranskankielienn televisio, Arte, ja pari pienempää televisiokanavaa. Mukaan ovat lähdössä myös NHK ja NFB.

Lainaus

Kun pahuus ottaa vallan.

Iikka Vehkalahti — Wed, 18 Feb 2009 07:02:35 +0000

Yleensä festivaalivoittajilta odotetaan elokuvallisuutta, visuaalista merkittävyyttä. Tänä iltana Dokumenttiprojektissa esitettävä Tamar Yamorin Hymyilinkö minä ( To See If I Am Smiling) alkaa hyvin tavallisesti, lähes kuin mikä tahansa television uutisohjelma. Eikä se siitä paljon muutu.
Muodoltaan kyseessä on haastatteludokumentti, jossa kuusi israelilaista naissotilasta kertoo kokemuksistaan armeijassa.

Silti dokumentti voitti toisen pääpalkinnon maailman merkittävimmällä festivaalilla IDFAssa ja on palkittu siellä sun täällä muuallakin. Mutta ei siksi, että se kertoisi naisista Israelin armeijassa tai israelilaisten hirmuteoista palestiinalaisia vastaan.

Dokumentti on vaikuttanut, koska siitä välittyy nuoren, itse armeijan kokeneen, naisen vilpitön pyrkimys ymmärtää, miksi ihminen askel askeleelta ajautuu ja hyväksyy pahuuden. Miten keskushenkilöksi nousevan Meytalin on lähes mahdotonta kohdata omaa itseään, miten pikkuhiljaa hänestä tuli välinpitämätön toisten ihmisten kärsimyksille. Miten ihminen, joka oikeastaan haluaisi hyvää, rakentaa rauhaa ihmisten välille, toimiikin aivan vastoin tätä pyrkimystä.

Ja maailman tuhansien dokumenttielokuvien joukosta tämä muodoltaan aika vaatimaton isrealilais -tuotanto erottuu, koska elokuvan päättyessä joutuu kysymään: näinkö minäkin toimisin, olisiko minussa rohkeutta olla toisinajattelija. Kuinka tärkeää onkaan, että on ollut valkoisia, jotka nousevat apartheidia vastaan, ihmisiä jotka eivät hyväksyneet natsien valtaannousua, munkkeja jotka uskaltavat henkensä uhalla lähteä kaduille, journalisteja jotka avaavat Venäjän todellisuutta.

Yaromin elokuva on sukulaissuhtainen Errol Morrisin Guantamano elokuvaan, erona vain se, että Yarom on itse käynyt lävitse kipeää prosessia.

Lainaus