Blogit - Matti Laitinen

KKO pelasti kuluttajaviraston sukupuoleen perustuvalta syrjinnältä

laitinen_yle — Fri, 18 Mar 2011 22:02:14 +0000

Kun nykyisin ollaan kovin tarkkoja sukupuoleen kohdistuvasta syrjinnästä, niin tämä on kummallinen tosikertomus millä perusteella korkein oikeus kumosi 1996 alempien oikeusasteiden mielestä miestä syrjivän ratkaisun valittaessa toimittajaa Kuluttaja – lehteen.
Jos korkein oikeus ei olisi tullut apuun, niin kuluttajavirasto ja sen lehti olisivat joutuneet hyvin kiusalliseen asemaan, kun mukana oli myös ripaus miestä koskevaa ikäsyrjintää.

Kuva:YLE

Lopputuloksen kannalta tragikoomista on, että korkeimman oikeuden ratkaisu samalla laajensi työnantajien mahdollisuuksia palkata toimeen melkein kenet tahansa, jos tehtävä määritellään riittävän väljästi.

Miten niin tragikoomista? Siksi, että kantajana oli ammattiliitto, Suomen Sanomalehtimiesten liitto, nykyisin Journalistiliitto.

Minua aikanaan koskeneet paperit sattuivat käteeni laatikoitani penkoessani. Kun näistä 1990 – luvun tapauksista on aikaa jo viitisentoista vuotta, niin voin jo suhtautua koko juttuun huvittuneesti.

Toisaalta tapahtumilla on yhä ajankohtaisia yhtymäkohtia tämänhetkiseenkin työelämään. Miten ammattitaitoa valintatilantessa arvioidaan? Tippuuko hakija, jos on ylikoulutettu tai liian kokenut kyseiseen tehtävään?

Ikäkin on tärkeä. Eikö työyhteisön keski-ikää vanhempi olekaan sovelias tähän yhteisöön? Tulisiko kokeneesta henkilöstä uhka asemaansa pelkääville pikkupäälliköille?

Aloitetaan kuitenkin alusta. Elettiin vuotta 1992 ja kuluttajaviraston Kuluttajatietoa viranomaisjulkaisusta haluttiin kehittää ihan oikea lehti. Siis tämä nykyinen Kuluttaja.
http://www.kuluttaja.fi/fi-FI/

Olin työtön kun silloiselta Uudelta Suomelta olivat loppuneet rahat. Enpä ollut ainoa. Työpaikkoja vain oli peräti harvassa, kun lama iski täydellä teholla Suomeen kuin tsunami nyt Japaniin.

Minulla, silloin 48 – vuotiaalla, oli yli 20 vuoden kokemus enemmän ja vähemmän vaativista sanomalehtimiehen tehtävistä aina päätoimittajuutta myöten. Sanomaosakeyhtiön toimittajakoulukin oli käyty, mutta valtiotieteen opinnot jääneet kesken kuten niin monelta toimittajalta siihen aikaan.

Kuluttaja-lehden paikkaa haki myös minua huomattavasti nuorempi, paljon vähemmän kokemusta omaava nainen, jolla oli kuitenkin akateeminen loppututkinto. Hänet valittiin etukäteissuunnitelmien mukaan, koska hän oli avustanut säännöllisesti lehteä.

Silloinen Sanomalehtimiesten liitto ja kova juristinsa Pirkko Pesonen lähti ajamaan asiaani, koska haluttiin selvittää mitä käytännössä tarkoittaa toimittajan täysi ammattitaito. Tehtävään edellytettiin ainoastaan tätä, ei muuta. Myös tasa-arvolain mukaisen sukupuolisen syrjinnän mahdollisuus kiinnosti.

Helsingin raastuvanoikeus ja Helsingin hovioikeus antoivat kuluttajavirastolle odotetusti langettavan tuomion. Virasto sai kuitenkin valitusluvan korkeimpaan oikeuteen.

Kiistaksi nousi onko työssä hankittu laaja, monipuolinen kokemus valintaperusteena painavampi peruste kuin akateeminen, teoreettinen loppututkinto, jota ei edes edellytetty, ja toista hakijaa selvästi vähäisempi ja suppea-alaisempi kokemus.

Ikänikin (silloin 48 v.) vaikutus tuli ´raskauttavana´ asiana selvästi esiin lehden silloisen toimitussihteerin todistajalausunnosssa. Tosin tämä pöytäkirjalausunto ihme kyllä sivuutettiin kokonaan oikeudessa:
”...ja varsinkin, kun meillä on päätoimittaja, joka on 34 – vuotias ja sitten minä itse (silloin 36 – 37 v.), niin kyllä sanoisin. että siihen työympäristöön sopisi paremmin nuorempi henkilö.”

Sekin perustelu sivuutettiin, että määräaikainen, alle vuoden mittainen työsopimus tehtiin pelkästään budjettiteknisistä syistä. Tarkoitus oli kehittää lehteä kuten ilmoituksessa kerrottiin, antaa sille rahaa ja vakinaistaa toimittaja seuraavassa budjetissa kuten myös tehtiin.Kuluttaja - lehti onkin nykyisin kunnon lehti.

Oikeuskäsittelyn edetessä lopulta korkeimpaan oikeuteen saakka kävi selväksi kuinka teoreettisesti oikeuslaitoksen huipulla ajatellaan. Yhä enemmän sai painoa akateeminen tutkinto, jolla lehden tuotetestien ja muiden varsin vaatimattomien toimitustöiden tekemisen kannalta ei paljoa merkitystä ollut.

Käytännössä me molemmat hakijat, nainen ja minä, olimme ylikoulutettuja ja kokeneita lehden avoinna olevaan vaatimattomaan tehtävään. Nykyisin koulutustason yhä vain noustua tällaisia tilanteita on yhä enemmän.

Huomasin myös hierarkisen vaaran, jota en silloin ymmärtänyt. Kun Kuluttaja-lehti ilmoitti julkisesti haluavansa kehittyä kunnon julkaisuksi, niin minä onneton entisenä päätoimittajana kehuin valitsijoilleni kuinka innokas olin olemaan mukana tässä lehden kehittämisessä.

Virhe, virhe. Minun olisi pitänyt kertoa olevani kiinnostunut vain tuotetesteistä, koska tällaista tekijää he halusivat. Totta kai erilaiset testitkin kiinnostivat, sehän on osa normaalia toimitustyötä tällaisessa lehdessä.

Byrokraattisessa virastossa laaja-alainen innokkuuteni nähtiin kuitenkin uhkaksi. Viraston päätökset tehdään ylhäällä, siellä paukutetaan rumpua, jonka tahtiin alaiset marssivat kiltisti.

Vähän samaan törmäsin myöhemmin YLE:ssäkin työskennellessäni. Älä ajattele liian laaja-alaisesti, sellainen ajattelu on varattu muille kuin tavallisille työntekijöille.

Sellaisenkin ennakkoasenteen huomasin oikeusprosessin kuluessa, että ammattitaitoisen toimittajan mukautumiskykyyn ei uskottu. Saman olen kyllä havainnut muuallakin. Jos olet tehnyt jotakin työtä jonkin aikaa, niin kohta esimiehet eivät usko sinun muuta osaavankaan.

Antakaa ihmeessä rohkeasti uusia mahdollisuuksia. Havaitsette pian kuinka alaisestanne puhkeaa kuin uusi kukkanen.

Tässä kuluttajaviraston oikeusprosessissa korkein oikeus lopulta pelasti viraston pulasta ja kumosi alempien oikeusasteiden tasa-arvolain sukupuolista syrjintää koskeneet tuomiot.

Lehteä avustanut nainen valittiin jo aiemmin tehtävään kuten minun oli heti ensi tapaamisessa annettu ymmärtää, vaikka en sitä heti uskonut.

Harmi kun en koskaan ehtinyt tutustua kilpakumppaniini. Olisi voinut olla vaikka kuinka mukava ihminen. Nyt hän on jo manan majoilla, joita kohti itsekin päivä päivältä lähestyn.

Korkeimman oikeuden tuomio
http://www.finlex.fi/fi/oikeus/kko/kko/1996/19960141?search%5Btype%5D=pi...
oli myös Sanomalehtimiesten liitolle pettymys.
”Täytettävää tointa koskevien kelpoisuusehtojen puitteissa kuluttajavirastolla on ollut oikeus tasa-arvolain vastaiseen syrjintään syylistymättä arvioida ja painottaa hakijoiden ansioita tavalla, jonka se on parhaiten arvioinut edistävän työnantajan tarpeita.”

Tämän mukaan nykyisinkin eletään.

Luotanko sitten korkeimman oikeuden ratkaisuihin? Luotan ja en luota kuten moni muukin. Ylemmäksi ei enää Suomessa voi mennä. Onneksi on Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, jolta Suomi on saanut valitettavan monta langettavaa tuomiota.

http://www.echr.coe.int/ECHR/EN/Header/The+Court/Introduction/Informatio...

Lainaus

Ei ainakaan minun naapurikseni

laitinen_yle — Mon, 19 Apr 2010 21:09:13 +0000

Mitähän seuraisi, jos arvostetulta alueelta Suomessa myytäisi yllättäen talo vaikkapa kuusilapsiselle, Afrikasta tulleelle muslimiperheelle?

Miten naapurit suhtautuisivat uusiin tulokkaisiin? Miten kävisi talojen hintatason? Alkaisivatko naapurit myydä kiireesti talojaan pelätessään hintojen laskevan alueen asukasrakenteen muuttuessa?

Vai eikö talonomistaja olisi myynyt taloaan mistään hinnasta?

- Not in my neighborhood

Tällaista tuli mieleeni kun luin Yhdysvalloissa asuvan

Antero Pietilän dokumenttikirjan

Not in My neighborhood
How bigotry shaped a great American city

Ei minun naapurikseni
Kuinka kiihkoilu muovasi hienoa amerikkalaista kaupunkia

(Tämän ohjelman ensilähetys on YLE Radio 1:n Amerikkalaisia puheenvuoroja - sarjassa 20.4.2010 klo 18.05, jää kuulumaan myös osoitteessa http://areena.yle.fi/ )

Tästä kuuluu ohjelmaa täydentävä, erillinen Pietilän haastattelu

(klikkaa hiiren oikealla puolella ja valitse avaa)

Antero Pietilä Not in My Neighborhood kirja.mp3

Kaupunki on Baltimore, veteraanijournalisti Antero Pietilän kotikaupunki 40 vuoden ajan. Vaikka kirja käsittelee yhden amerikkalaisen kaupungin afrikanamerikkalaisiin ja juutalaisiin perustuvaa kiinteistösyrjintää, niin samaa kaavaa on myöhemmin noudatettu muissakin amerikkalaisissa kaupungeissa.

Jos olit musta tai juutalainen niin et käytännössä voinut asua kuin tietyillä alueilla.

Kiihkoilu – bigotry - ilmeni lakeina, säännöksinä, luottorajoituksina, hiljaisina sopimuksina ja häikäilemättömänä kiinteistökeinotteluna, jossa kiihkomielisiä asenteita käytettiin härskisti hyväksi.

Näin kaupunki vähitellen jakaantui määrätietoisen toiminnan seurauksena selkeisiin alueisiin eri rotujen ja kansallisuuksienkin kesken. Rajat ovat edelleen näkyvissä tämän päivän Baltimoressa.

Mitä uutta Pietilän juuri ilmestynyt kirja sitten tuo paljon puhuttuun rotusyrjinnän historiaan?

Yksinkertaisesti entistä syvempää näkökulmaa ja uskottavuutta rotusyrjinnän vaikutuksesta amerikkalaisten kaupunkien kehitykseen. Kymmenen vuoden työn tuloksena syntynyt kirja perustuu kiistattomiin dokumentteihin ja lukuisiin kiinteistöalan veteraanien haastatteluihin.

Antero Pietilä työskenteli 35 vuotta The Baltimore Sun – lehden toimittajana eikä turhaan. Not in my neighborhood – kirja on tutkivan journalismin kiintoisa tulos, mutta yhtä hyvin sitä voisi käyttää- ja ehkä aikanaan käytetäänkin – yliopistojen oppikirjana.

Amerikkalaisesta rotusyrjinnästä on tehty paljonkin kirjoja, mutta kiinteistömaailman rotusyrjinnän vaikutuksesta kaupunkien kehitykseen ei juuri mitään. Siksi tämä on ainutlaatuinen kirja.

Jos haluaa ymmärtää miten Yhdysvalloissa on suhtauduttu vähemmistöihin yleensäkin runsaan sadan vuoden aikana, niin Pietilän kirjan historiallinen osa antaa siitä hyvän kuvan aina näihin päiviin saakka tulevaisuudenkaan ennustamista unohtamatta.

Amerikkalaisen rotusyrjinnän kehityksen tunteminen auttaa ehkä myös ymmärtämään miksi Suomessa keväällä 2010 käydään ärhäkkää keskustelua maahanmuuttajista. Amerikassa, maahanmuuttajista syntyneessä maassa, ristiriidat vain olivat ja ovat paljon suuremmat.

1900 – luvun vaihteessa Baltimore kasvoi hyvää vauhtia. Kaupungin vilkkaaseen satamaan tulvi siirtolaisia eri maista toiseksi eniten koko maassa. Vain New Yorkin Ellis Islandin kautta maahanmuuttajia tuli enemmän.

Kaupungin asuinalueet uhkasivat sekoittua rodullisesti, mikä hermostutti valtaa pitäviä valkoisia. Poliitikot Baltimoressa ryhtyivät vastatoimiin.

”1910 kaupunki hyväksyi Amerikan historian ensimmäisen lain, joka kielsi mustia muuttamasta valkoisten asuttamiin kortteleihin ja päinvastoin. Kun korkein oikeus seitsemän vuotta myöhemmin kumosi tällaiset lait muissakin kaupungeissa, niin Baltimoresta tuli jälleen malli muille kaupungeille. Yksityisillä sopimuksilla oli jo vuosia voitu estää mustia ja juutalaisia muuttamasta tietyille alueille.”

Näin lakeja voitiin käytännössä kiertää. Esimerkiksi tietyllä asuntoalueella tai taloyhtiössä keskinäisin sopimuksin rajoitettiin mihin rotuun, kansallisuuteen tai uskontoon kuuluville asuntoja myydään.

”Vasta vuonna 1948 korkein oikeus päätti, että syrjiviä sopimuksia ei saa soveltaa. Tällaisista sopimuksista oli kuitenkin jo tullut alueellisen erottelun pääkäytäntö koko maassa.”

Muitakin kyseenalaisia keinoja Baltimoressa keksittiin. Yhtä näistä kuvaa englanninkielinen sana blockbusting.

”Baltimore oli myös edelläkävijä asukkaiden säikyttämisessä myymään talonsa alihintaan mustien naapurien tulon pelossa. Laajamittainen paniikin siivittämä asuntoalueiden rodullinen muutos alkoi toisen maailmansodan aikana, noin vuosikymmen ennen monia muita kaupunkeja.”

Suurimpia voittajia tässä kiihkoiluun perustuvassa bisneksessä olivat kiinteistönvälittäjät. He saattoivat itse ostaa valkoisen omistaman talon, antaa afrikanamerikkalaisen perheen asua siinä ja uskotella naapureille perheen ostaneen talon, mikä olisi vasta alkua mustaihoisten muuttotulvalle.

Tästä pelästyneet valkoiset alkoivat myydä pikavauhtia talojaan alle markkinahintojen arvon laskun pelossa. Kiinteistönvälittäjät iskivät silloin kiireesti haaskalle, ostivat taloja ja ryhtyivät myymään niitä afrikanamerikkalaisille ylihintaan kovin lainaehdoin.

Tämä oli mahdollista, koska vain näin mustat voivat muuttaa paremmille valkoisten asuntoalueille, joille heillä muuten ei olisi ollut mahdollisuutta päästä asumaan.

Jo mustien lainaehdot olivat kovemmat kuin valkoisten, mutta ei siinä vielä kaikki.
Usein kehnoksi osoittautunut vanha talo vaatikin kohtuuttoman kalliita korjauksia viranomaisten tiukentuneitten rakennusmääräysten takia.

Jos tähän ei pystynyt, kuten hyvin monille kävi, niin talo siirtyi lainan panttina luottolaitoksille ja kiinteistönvälittäjille jälleen pilkkahintaan. Näin tuottoisa kiinteistökeinottelu voi jatkua.

Tässä tulee mieleen Suomen 1990 – luvun alun lama, jossa moni menetti asuntonsa pankeille ja jäi vielä velkaakin kiinteistöjen arvon romahdettua.

Baltimoren asuntoalueiden muuttumista kuvataan Antero Pietilän kirjassa ketjuna:

”1910 – luvulta alkaen asuntoalueiden muuttuminen tapahtui yleensä näin: ei – juutalaiset myivät ensin juutalaisille ja lopuksi juutalaiset asunnon afrikan- amerikkalaisille.”

”Tämä kuvaa myös baltimorelaista suhtautumista juutalaisiin. Alueilla minne juutalaisia muutti, naapuritalot alkoivat tyhjentyä ei – juutalaisista. Jos juutalaisten ostohalukkuus väheni, niin alue muuttui siirtymäalueeksi, jossa myyjät lopulta toimivat pimeillä markkinoilla.”

Itse asiassa juutalaisia ei pidetty valkoisten baltimorelaisten silmissä juurikaan parempina naapureina kuin afrikanamerikkalaisia, joita vuosisadan alussa ei nimitetty näin poliittisesti korrektisti vaan kutsuttiin vain mustiksi tai haukuttiin neekereiksi (nigger).

”Juutalaisia kohtaan tunnetut ennakkoluulot olivat niin suuria, että Baltimoressa monista muista amerikkalaisista kaupungeista poiketen mustien ja valkoisten asuntoalueiden lisäksi muodostui juutalaisten asuntoalueita. Juutalaisia ei nimittäin otettu tietyille alueille joko yksityisten sopimusten tai asukkaiden vastustavan asenteen takia.”

Sadassa vuodessa paljoa ei näytä muuttuneen.
Muutamia vuosia sitten kävelin Baltimoren esikaupungissa yhdellä näistä täysjuutalaisista asuntoalueista. Rauhallista seutua, siistejä, hyvin hoidettuja taloja, joissa monissa asui ortodoksijuutalaisiakin perheitä.

Baltimoren keskusta – alueelta taas löytyivät afrikanamerikkalaisten asuntoalueet. Kaupunkia ympäröivä Baltimoren maakunta taas on ollut perinteisesti valkoisten asuttamaa.

Baltimoren rotusyrjinnän historiaan liittyy mielenkiintoinen poliittinen taistelu.
Kun Yhdysvaltain presidenttinä on nykyisin ensimmäinen afrikanamerikkalainen, Barack Obama, joka oli demokraattien ehdokas, niin Baltimoren vuoden 1899 paikallisvaaleissa demokraattien vaalitunnus oli:

”This is a white man`s city”.

Tämä on valkoisen miehen kaupunki

Tällä rasistisella teemalla he voittivat afrikanamerikkalaisiin suvaitsevammin suhtautuneet republikaanit, jotka olivat keränneet aiemmisssa vaaleissa paljon mustien ääniä.

Ajat ja poliittiset mielipiteet ovat siitä paljon muuttuneet.

Yhdysvaltain suuren laman aikaan 1930 – luvulla myös presidentti Franklin D. Rooseveltin hallinto käynnisti asuntoalueiden luokitusprosessin, joka edisti afrikanamerikkalaisten erottelua ja eristi juutalaisia omille alueilleen, Antero Pietilä kirjoittaa kirjassaan

Not in My neighborhood
How bigotry shaped a great American city

”Liittohallituksen perustama Kodinomistajien lainakorporaatio laati salaisesti 239 kaupungin kartat, joissa asuntoalueet jaettiin erilaisiin kiinteistöriskiluokkiin.”

”Paikalliset työryhmät arvioivat jokaisen asuntoalueen markkina-arvon ja tulevaisuuden odotukset. Pääpaino oli asuntojen iällä ja kunnnolla. Sen lisäksi luokittelussa oli mukana asukkaitten rotu, syntyperä, yhteiskunnallinen asema, uskonto, taloudellinen tila ja alueen homogeenisuus.”

Kartoituksen tarkoituksena oli auttaa liittohallitusta ja luottolaitoksia välttämään riskiluottojen antamista. Muutamana talouslaman pahimpana vuotena Kodinomistajien lainakorporaatio onnistuikin pelastamaan noin miljoonan ihmisen asunnot joutumasta velkojien haltuun.

Neljällä eri värillä tehdyt asuntoalueiden luokituskartat eivät olleet kuitenkaan julkisia.

Punainen väri merkitsi suurinta riskiä. Näille alueille pankit eivät antaneet kiinnelainoja asuntojen ostoon ollenkaan tai perivät lainoista suuria toimitusmaksuja ja korkoja.

Näin kiinteistö- ja pankkipiireissä syntyi käsite REDLINING.

Nykyisenä tietokoneaikana erilaisia luokituksia on helppo tehdä ajamalla vain eri tilastotietoja ristiin. Lähes kaikki tieto on saatavissa julki ja sitä varmasti myös hyödynnetään.

1930 – luvun alkuvuosina liittovaltion asuntohallinnon pääekonomisti Homer Hoyt laati myös kansallisuuksiin perustuvan asukasluokituksen. Entisen kiinteistövälittäjän kokemuksella hän katsoi kansallisuuden vaikuttavan asuntojen hintakehitykseen.

Ykkössijalla olivat englantilaiset, saksalaiset, skotit, irlantilaiset ja skandinaavit.
Heidän arvioitiin mukautuvan parhaiten amerikkalaiseen elämänmuotoon.

Vähiten haluttuja asukkaita olivat meksikolaiset ja afrikanamerikkalaiset, joita pidettiin huonosti sopeutuvina mielipiteidensä ja ennakkoluulojensa takia.

Tästä tulee mieleen Suomessa käytävä maahanmuuttokeskustelu: maassa maan tavalla. Mitä sillä oikein tarkoitetaan käytännössä?

Rotuihin perustuvan asukaserottelun taustalla Amerikassa vaikutti 1920 –luvulta lähtien myös eugenismi– ideologia. Ihmisrotua haluttiin jalostaa saattamalla yhteen sen parhaita aineksia ja pitämällä muut loitolla.

Natsi – Saksassa rodunjalostus sai kauhistuttavia piirteitä ja sen myötä eugenisminkin vaikutus Yhdysvalloissa hiipui.

Antero Pietilän kirjassa esitellään monia baltimorelaisia kiinteistöalan vaikuttajia, jotka noudattivat asukaserottelua.

Esimerkiksi huomattava juutalainen rakentaja ja antelias lahjoittaja Joseph Mayerhoff kieltäytyi myymästä asuntoja juutalaisille arvostetusta puistokaupunki Roland Parkista, jota oli mukana rakentamassa. Sellainen olisi vaikuttanut asuntojen hintatasoon ja kysyntään.

Viime vuosisadan vaihteessa, 1890- luvulla, Baltimoreen noussut Roland Park vaati asukkaitaan allekirjoittamaan laillisen sopimuksen ettei asuntoa saanut myydä afrikan – amerikkalaisille. Korkein oikeus kumosi parikymmentä vuotta myöhemmin tällaiset sopimukset laittomina.

Toisaalta myös afrikanamerikkalaiset rakensivat 1910 – luvun lopulla oman puistokaupunkinsa, Morgan Parkin, jonne valkoisia ei haluttu. Sen kielsivät rakennusprojektin omat, ostajia ja myyjiä sitovat sopimukset.

Antero Pietilälle itselleenkin oli yllätys kun hän 35 vuotta The Baltimore Sun –sanomalehden reportterina työskenneltyään alkoi eläkkeellään penkoa entisen työnantajansa historiallista suhtautumista rotusyrjintään.
Lehti kannatti 1910 – luvulla kiivaasti valkoisen rodun paremmuutta ja ylivaltaa. Valkoisten ja mustien asuntoalueetkin olisi siksi pidettävä erillään.

The Baltimore Sunin mielestä oli iso uutinen kun afrikan-amerikkalainen juristi W. Ashbie Hawkins onnistui 1910 ostamaan arvostetulta valkoisten asumisalueelta talon.

Kiihkoilu johtikin siihen, että Baltimore sääti Yhdysvaltain ensimmäisen kaupunkilain, joka oikeutti jokaisen korttelin asukkaiden erottelun rotuperustein. Tällaiset lait korkein oikeus myöhemmin kumosi.

Miten Antero Pietilä sitten näkee Yhdysvaltain väestörakenteen kehittyvän tulevaisuudessa?

”Yhdysvallat on (presidentti) Obaman hallituskauden alussa erilainen maa. Se on hetkellisessä käännekohdassa. Maailmansotaa käynyt sukupolvi on melkein häipynyt ja sodanjälkeiset suuret ikäluokat ikääntyvät. Vuosituhannen vaihteessa syntyneet ottavat kohta vallan.”

”Vuosina 1982 -2003 syntyneet ovat historian suurin ja rodullisesti moninaisin sukupolvi. 40 prosenttia on afrikanamerikkalaisia, rodullisesti sekoittuneita, latinoja tai aasialaisperäisiä. Edellisessä sukupolvessa heitä oli 25 prosenttia. He toimivat ja ajattelevat eri lailla.”

Pietilä muistuttaa, että uusi globaali internet- sukupolvi on huolestunut asioista ja ideoista, ei välttämättä roduista tai missä elävät.

Vuonna 2040 valkoiset eivät ole enää enemmistönä Yhdysvalloissa, Pietilä ennustaa. Tällaista tulevaisuudenkuvaa Amerikan perustajat olisivat pitäneet hullujen houreena.

Väestörakenteen muutos aiheuttaa ennakoimattomia muutoksia kaikilla elämänalueilla. Asuntoalueitten muuttuminen jatkuu, mutta uudenlaisia malleja syntyy.

Lainaus

Metsän uudet innovaatiot

laitinen_yle — Wed, 18 Feb 2009 09:08:54 +0000

Kun valmistelin YLE Radio Suomen Metsäradiossa alkavaa uutta sarjaani "Metsän uudet innovaatiot" ( 23.2. 2009 klo 19.06), hämmästyin kuinka paljon innovaatioita on ja kuinka vähän niistä yleisesti tiedetään.

On tullut kuva kuin metsäteollisuus kohta loppuisi kokonaan puuta puskevasta Suomesta. Tehtaita suljetaan ja kilometritehtaille passitetaan tuhansia ihmisiä.

Metsäalan uudet innovaatiot ovat koko metsäteollisuudessa vasta pieniä puroja. Ehkä siksi niistä ei ole haluttu paljon puhuakaan. Miksikähän ei? Tulevaisuuteenhan pitäisi katsoa, ei loistavaan menneisyyteen.

Tosiasia kuitenkin on, että uusia, entistä hienostuneempia ja ympäristöystävällisiä tuotteita Suomen metsäteollisuuden on kehitettävä pärjätäkseen tulevaisuudessa.

Hämmästyin myös kuinka hajallaan metsäalan tutkimus Suomessa on. Kokonaiskuvan ja nykyisten tuloksien saamiseksi oli koottava kuin lattiallae hajonnutta palapeliä.Siitä se kuva kuitenkin alkoi maallikolle muodostua.

Vaikka Metsäteollisuus r.y. kertookin tammikuun tiedotteessaan, että metsäteollisuuden tutkimusohjelmat ovat hyvässä vauhdissa, niin se jätetään kertomatta kuinka vähän liikevaihtoon suhteutettuna metsäteollisuus käyttää tutkimukseen.

Parisen vuotta sitten Suomen suurimmat metsäyhtiöt, Stora Enso, UPM ja Metsäliitto, käyttivät vain puolisen prosenttia liikevaihdostaan tutkimukseen.

Koko Suomen metsäklusterin yhteenlaskettu tutkimuspanos tosin kuulostaa suurelta, 400 - 500 miljoonaa euroa vuonna 2008. Tiedot ovat metsäteollisuuden julkistamia omia arvioita.

Kun haastattelin innovaatioyritys Metsäklusteri OY:n (tutkimuksia koordinoiva organisaatio) tutkimusjohtaja Lars Gäddaa, niin hän myönsi hieman kierrellen ja kaarrellen, että metsäteollisuuden on nyt tosissaan ryhdistäydyttävä tutkimustoiminnassaan.

Toisin sanottuna takavuosina meni niin hyvin, että vähän nukuttiin. Ehkä tämä lama sitten herättää.

Tutkimustoiminnan tehostamiseksi perustettiin jo maaliskuussa 2007 Metsäklusteri OY koordinoimaan koko metsäalaan liittyvää tutkimusta.

Nyt on meneillään Metsäteollisuuden yhteisen tutkimuskeskuksen KCL:n toimintojen valtaosan siirto VTT:lle (Valtion teknillinen tutkimuslaitos).

Isojen metsäteollisuusyritysten ohella "pikkuveljet", puuala, on käynnistämässä omaa innovaatioyritystään, Suomen Puututkimus OY:tä.

Tutkimukseen on nyt herätty, mutta vaikea väliaikakin olisi elettävä.

- Vuoteen 2030 mennessä tavoitteemme on kaksinkertaistaa Suomen metsäklusterin tuotteiden ja palvelujen arvo nykyisestä. Puolet arvosta tulisi uusista tuotteista, tutkimusjohtaja Lars Gädda visioi.

Ympäristöystävällisydellä on tässä kehityksessä keskeinen sija.

Lainaus