Blogit - joulu

Millainen olisi aivojen unelmaloma?

Fri, 16 Dec 2011 13:59:22 +0000

Aivoterveyden merkitystä ei voi liikaa korostaa. Ihmisen muisti, oppiminen, koko ihmisenä oleminen on aivojen elinvoimasta kiinni. Juntturaan ajetut aivot tunnistaa esimerkiksi uniongelmista ja muistin pätkimisestä.

Aivot tekevät minusta minut, ja tällä hetkellä en hirveästi tykkää minusta. Olen äreä, hajamielinen, hidas ja tavallista vakavampi. Haluan virkistyä.

Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Mikael Sallinen on varma, että ensimmäisenä aivojen unelmalomasuunnitelmissa olisi nukkuminen. Ei kuitenkaan ympärivuorokautinen velttoilu pyjamassa, vaan hyvät 7-9 tunnin unet ja sen ympärillä paljon monenlaista touhuamista. Vain kunnon univajeesta kärsineen kannattaa tankata loman alussa unta tuhdimmin.

Joululaulujen laulaminen on hyvää aivohoitoa. Jo pelkkä musiikki on nannaa, mutta musisointi muiden kanssa yhdessä on todellista hunajaa aivoille. Loilottamisen kaveriksi aivot kaipaavat myös hiljaisuutta. "On hyvä kokeilla miltä oleminen tuntuu ilman jatkuvaa hälinää", sanoo Sallinen.

Jos haluaa antaa aivoille tähtisadetikun kipinöitä, kannattaa joulupöytään kattaa yllättäviä makuelämyksiä. Korttipeli antaa aivoille enemmän kuin television katsominen.

Ja tonttulakki on aina hyvä valinta.

Millaista elämysherkkua sinä aiot aivoillesi tänä jouluna tarjota?

Lainaus

Pimeyden joululordista kaupallisuuden kritiikkiin

Rita Trötschkes — Mon, 20 Dec 2010 02:29:28 +0000

Joulusopimukseen kuuluu se, että pukki reagoi lapsiin ja rakastaa pipareita. Entä jos kaikki muu joulupukkiin liittyvä käännetään nurinkurin? Avaruusoliota muistuttava joulupukki puree, tappaa kirveellä ja murisee.

En yhtään ihmettele, että ohjaaja Jalmari Helanderin elokuva Rare exports sai Sveitsin elokuvajuhlilla kunniaa. Siinä maassa tunnetaan nimittäin musta Schmutzli, joka on punanuttuisen Samichlausin apuri. Pelottava hahmo vie lapset mennessään ja antaa heille piiskaa. Ranskalaisten vastine on Père Fouettard, joka oli alkujaan teurastaja.

Rare exports ei ole mikään lempeän joulumielen nostattava elokuva, vaan se on hurmaava sekoitus mustaa komediaa, kauhua ja saagaa. Harmi, että satiirin tyylilajia ei ole viety loppuun asti. Villejä ideoita olisi pitänyt päästää vielä enemmän lentoon.

Viime lauantai-iltaista elokuvanautintoani vähensivät vasemmalla puolella istuneet teini-ikäiset tytöt, jotka hokivat kasvot puoliksi kaulurissa ”xxttu s-tana" noin 15 kertaa minuutissa. Oikealla puolellani hekotti tuntematon teini-ikäinen poika minun tahtiini.

Vinksahtanut tarina kertoo joulupukista, joka on kätketty Korvatunturiin, aina 486 metrin syvyyteen. Kun jäätynyt pukkihirviö saadaan sulatettua, paljastuu jääkimpaleesta riutunut, vihaisenoloinen, pitkäpartainen ja alaston mies, jonka silmät leiskuvat tulta.

Aluksi luulin, että lokakuussa 2010 kuollut Ior Bock on sittenkin hengissä. Pukkia näyttelevä virolainen Peeter Jakobi näyttää yhtä mystiseltä kuin Ior Bock. Tällä ikihipillähän oli tapana kertoa tuhat vuotta vanhaa tarua, jonka mukaan hänen velvollisuutena oli avata Sipoon Gumbostrandissa temppeli. Hirviöpukki on alasti. Myös Ior Bock esiintyi mielellään alasti.

Arvoituksesi jää miksi hirviöpukin englantilaisessa passissa lukee nimi Brian Greene. Viitataanko sillä reaalimaailman samannimiseen fyysikkoon, joka tutkii maailman kaikkeuden selitystä? Miksi pukin löytöpaikkaa ei näytetä eikä selitetä tarkemmin? Elokuva herättää paljon kysymyksiä, sillä tarinan kerronta jää osittain hurjan toiminnan alle. Vaikka elokuvan dialogi on kömpelöä, pitää sen riemastuttava vimma otteessaan.

Olisikohan Rare exports -elokuva ensimmäinen suomalainen elokuva, jossa ei juoda viinaa? Toki miehet kiroilevat kuin satamajätkät ja muutenkin elämä on ankeaa ja kovaa. Pienen pojan surullinen kasvutarina on koskettava.

Pidän kovasti elokuvan lopetuksesta, jossa joulupukkeja koulutetaan hymyilemään teennäisesti ja paijaamaan sylissä istujaa. Absurdin hauska klousaus.

Markkinoi siis uniikkia joulun vientiartikkelia ja monista se. Lyö sitten harvinaisuudella rahoiksi. Sillä jokainenhan haluaa tavata 15 minuutin ajan joulupukin...

Lainaus

En osta joululahjoja. En-en-enenenenenenen!

Eve Mantu - kierrätettyä ja itse tehtyä. — Mon, 22 Nov 2010 12:45:08 +0000

Ensimmäiset joululahjaluettelot ovat pudonneet postiluukusta. Ne ovat kaikki sen verran oksettavia ja kohtuuttomia, että kapinakiukku nousee. Vai pitäisi minun muistaa mummia shaalilla, joka maksaa 150 euroa!

Kulutuspaine on käynyt aivan irvokkaaksi. Vähävaraiset vanhemmat kärsivät syyllisyyttä, kun eivät pysty ostamaan kaikkea sitä, minkä lapset ovat paksusta lelukatalogista ruksanneet.

Nyt riittää. Sanoudun irti tästä pelleilystä.

Mistäs sinä aiot (pika)vipata voidaksesi järjestää läheisillesi sen "ihanan joulun, jonka he ansaitsevat?"

(Kylläkyllä, tiedän, että tämä näkökulma ei ole enää mitenkään originelli. Yle tekee näitä Pihi Joulu -juttuja nykyisin ihan vakiovarusteena. Nyt vaan sattui käymään niin, että mitta tuli täyteen.)

(Kylläkyllä 2, tiedän, että lause "äiti miks mä sain tän tyhmän kun oisin halunnut legoja" -lause iskee kuin miekka suoraan sydämeen.)

Lainaus

Ilves, aasi, apina ja karhu

Jaana Semeri — Fri, 18 Dec 2009 12:56:58 +0000

Jõulude aeg on siin. Virolaiset puhuvat, kuten mekin ennen vanhaan, joulusta monikossa: toivottavatkin hyviä jouluja, häid jõule!

Jouluaika on siis koittanut Tarttoon. Raatihuoneen tori on koristeltu pohjoismaisilla joulukuusilla, myös Islannin, mutta toki kaupungin oma kuusi on yhtä suuri kuin pohjoismaiset virkaveljet yhteensä. Lunta on maassa vaivainen puolisenttinen, kuitenkin sen verran, että joka paikassa on valoisaa. Ja kylmää. Pureva tuuli puhaltaa yli tasangon ja pakkasta on 15 astetta, täällä etelässä!

Puhuttiin juuri suomalaisen Heidin kanssa, että sataisipa enemmän lunta, olisi pakkanenkin lempeämpi. Ja äänet. Lumisateen ääni pakkassäässä on niin kaunis, ja lumen narina askelten alla niin kotoisa. Heidi totesi, että virolaiset pitävät häntä hulluna, kun hän tällaisia juttelee. Minä ymmärsin heti Heidiä. Taidetaan me suomalaiset olla pakkasensietokyvyltämme kovempia?

Mutta menee se näinkin, ilma lumeta, joulun odotus. Syksyn intensiivikurssin viimeinen koe oli tänään ja olo on kevyt. Huomenna saadaan todistukset ja tänään ostellaan ja vaihdellaan joululahjoja, kingitusi.

Heidin kanssa käytiin syömässä paikallisessa ravintolassa nimeltä Moka. Täytyy sanoa, että meidän moka, kun ei olla siellä useammin käyty. Lasku oli taas paikallista luokkaa eli lievästi ilmaistuna kohtuullinen ja ruoka kerrassaan hyvää. Minä söin joulun kunniaksi kirkkaanpunaista spagettia lihapullien ja valkosipulin kera. Nam!

Tänään tapasin myös viron kielen keskustelukumppanini, Piretin. Oli niin tore ja samalla natuke kurb eli kivaa ja vähän surullista jutella vielä kerran. Vaihdettiin kirjoja. Minä annoin Sofi Oksasen Puhdistuksen suomeksi ja Edith Södergran -rintaneulan. Kävi ilmi, että Piret on nuorena ollut todellinen Södergran-fani, joten se neula tiesi (sattumalta) paikkansa. Minä sain virolaisista miehistä ja naisista kertovia kiehtovia kirjoja.

Piret kertoi, että hän aikoo tehdä pojalleen Kaurille, 6v., joulujuhlaan ilves-puvun. Lapset pukeutuvat metsän eläimiksi ja koska Kaur, jonka nimi tarkoittaa kuikkaa, haluaa olla ilves, aikoo Piret ommella hänelle myös rusetin kaulaan. Sellaisen, joka Viron presidentti Thomas Hendrik Ilveksellä on aina kaulassaan. (Täällä sanotaan aina presidentin kaikki nimet.)

Minä puolestani löysin kummilapsille toisenlaiset eläimet: aasi-paidan ja apina-hupparin. Ja yhdelle tutulle teinarille pienen punaisen karhurintaneulan. Olen rahul eli tyytyväinen ostoksiini.

Aika eläimellistä menoa. Juolahti mieleen se kasvitieteellisen puutarhan pikkuinen karhupatsas, jonka luona istuin helteisenä loppukesän päivänä, ensimmäisellä viikollani Tartossa. Tänään en puutarhaan valitettavasti ehtinyt, mutta kivinen karhu on tietenkin siellä paikallaan yhtä tyynenä ja sievänä kuten aina.

On mukava miettiä sitä ja kuvitella sille pikkuisen lunta nenänpäähän. Mahtaakohan sitäkin palella pakkasessa ja lumisateessa niin kuin Nalle Puhia? Kuka tietää, ehkä sekin laulaa hiljaa itsekseen:
¨
"Lunta sataa hiljalleen, pompeli pom,
pikku karhun varpaille, pompeli pom,
pikku karhun varpaille, pompeli pom
lunta putoaa.

Eikä kukaan arvaakaan, pompeli pom
kuinka karhun varpaita, pompeli pom
kuinka karhun varpaita, pompeli pom
aina paleltaa."

Nalle Puhin talvilaulu (A.A.Milnen ja Kirsi Kunnaksen mukaan) on yksi lempilauluistani ja saa päättää tämänsyksyisen Tartto-blogini. On ollut väga tore teiega suhtleda ja oma tähelepanekuid Tartu elust kirjutada. Eli on ollut tosi kiva olla kanssanne yhteydessä ja kirjoittaa huomioita elämästä Tartossa. Toivottavasti tapaamme jonkun toisen blogin merkeissä joskus.

Nüüd - Tartu vaikeneb.

Ai täh -blogi päättyy tähän kirjoitukseen. Jaana Semeri palaa Tartosta takaisin Helsinkiin ja paneutuu jälleen ohjelmatyöhän Pasilassa. Kulttuurikunto kiittää Jaanaa aktiivisesta blogin pitämisestä!

Lainaus

Kylli-täti joulun tuojana

Laura Lilja-Haataja — Tue, 01 Dec 2009 07:19:27 +0000

Kaksi lastenohjelmien vanhinta perinnettä yhdistyivät, kun TV 1:n vuoden 1981 Joulukalenterin keskushenkilöksi valittiin Kylli Koski. Teija Sopaselta taitelijanimensä saanut Kylli-täti oli esiintynyt jo ensimmäisissä tv-koelähetyksissä vuonna 1957, Joulukalentereita oli tehty vuoden 1963 Tähystäjätontun seikkailuista saakka.

Aivan itsestään selvä valinta ei tuolloin 75-vuotias taidekasvattajana yhä toimiva Kylli ollut. Lastenkulttuurissa oli juuri koettu vaihe, jolloin perinteisen sadun sijaan arvostettiin suorasukaista yhteiskunnallista sanomaa. Tätä maailmaa Kylli vierasti, eikä häntä siihen juuri ollut kaivattukaan. Tv-esiintymiset olivat harventuneet, myös johtava arvostelija antoi saduista ajanhenkistä, ilkeilevää palautetta. Kritiikki säilyi Kyllin mielessä kauan, vaikka hän osasikin suhtautua itseensä huumorilla.

Kylli Koskesta Kylli-tädiksi

Saadessani Joulukalenterin suunnittelun tehtäväkseni olin aloitteleva tv-toimittaja, suurista tuotannoista minulla ei ollut ollenkaan kokemusta. Kylli Kosken tunsin vain nimeltä, ehkä olin myös kuullut hänen taikasormuksistaan ja monitaskullisista taiteilijatakeistaan, tv:ssä häntä en kuitenkaan ollut nähnyt. Näistä hatarista lähtökohdista ja melko pienistä resursseista syntyi Joulukalenteri, joka palautti Kylli-tädin aseman monien sukupolvien suomalaisten yhteiseksi satutädiksi. Samalla alkoi meille kummallekin pitkä ”joulu-ura”. Kyllin kanssa teimme joulurauhan julistamisen jälkeen esitettyjä satuja, itse sain kirjoittaa, ja sittemmin myös ohjata, vielä kolme Joulukalenteria. Omimmikseni niistä koin Vaapukkalan Olga P. Postisesta (Ritva Valkama) kertovat sarjanäytelmämuotoiset kalenterit (1987 ja 1996). Näissäkin Joulukalentereissa Kylli oli mukana vierailijana.

Kylli-tädin joulukalenteri

Kun vuoden 1981 Joulukalenteria katsoo lähes kolmen vuosikymmenen takaa, hämmästyy jälleen Kyllin kerronnan lämmöstä sekä kyvystä hallita ja rytmittää samanaikaisesti niin tarina kuin akvarellimaalauskin. Se, että kaikki tehtiin suoraan valmiiksi ilman jälkikäsittelyä, näyttäytyy nykykatsojalle ehkä toteutuksen liikuttavana kömpelyytenä. Lavastus ja puvustuskaan eivät ole heleitä ja kirkkaita kuten tämän päivän ohjelmissa. Myös tuolloisen tunnuksen yli yksiminuuttinen kesto taitaisi nyt olla liikaa. Vuonna 1981 rauhallisuutta kuitenkin kiitettiin, ja Joulukalenteri otettiin hyvin vastaan.

Kylli-tädin joulusadut

Jouluaaton ohjelmissa, joista viimeinen tehtiin Kyllin ollessa lähes 90-vuotias, jatkoimme vanhaa suorien lähetysten tekotapaa. Kerrontaa eikä maalausta paranneltu jälkikäteen, vaikka väri olisi hieman valunut tai sivellin kuivahtanut. Kylliä miellyttivät Pirkko Karpin sadut, joita hän usein kertoi. Itse kirjoitin myös monia Joulusatuja, joita Kylli saattoi muokata sopiviksi. Joulupukkitarinoita emme suosineet, mielestämme niitä oli muutenkin tarpeeksi. Hämmästyttävän suuria katsojamääriä tavoittaneiden Joulusatujen Kylli oli pehmeämpi, hauraampi ja satuhaltijamaisempi kuin vielä Joulukalenterissa. Hän todellakin näytti olevan tarinoidensa taikamaasta kotoisin. Kylli Koski kuului niihin onnekkaisiin, joiden sisäinen ja ulkoinen viehätysvoima vain entisestään kasvoivat korkean iän myötä. Tämän Kylli itsekin hyvin ilkikurisesti totesi dokumentissamme Kyllin elämää (1996).

Kulissien takana

Työtoveruuden myötä alkoi myös ystävyytemme, jonka mauste ja rikastuttaja, ei este, oli suuri ikäeromme. Kylli sanoi itseään jouluihmiseksi. Hän saattoi kadulla kulkiessaan puhjeta hyräilemään lempijoululaulujaan. Juuri jouluna muistan ja kaipaan Kylliä erityisesti. Hänen tarinoidensa myötä on hyvä kulkea läpi vuoden pimeimmän ajan kohti valon juhlaa.

Lainaus

Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on kesä raikkahin aika!

Rita Trötschkes — Mon, 20 Jul 2009 06:34:43 +0000

Harva se viikko olen kantanut ruokaostoksia töihin. Kyllä, kyllä. Luit oikein. En ole saanut auringonpistosta eikä kärsi dementiasta, vaan olen tuonut ruokaa Kotikokkien tv-inserttejä varten.

Työhuoneessani on parhaillaan monenlaista joulurekvisiittaa: huovasta tehty joulukalenteri, punaisia kynttilöitä, silkkinen amaryllis sekä erilaisia joulun koriste-esineitä kuten pikkutonttuja. Rekvisiitan avulla luon talvitunnelmaa, kun kuvaan mm. tv-inserttejä keskellä kesää.

Vaan enpä ole ainoa joulun puuhamaassa työskentelevä kesätyöläinen! TV2:n käytävillä hiippailee ajoittain tontuiksi naamioituja näyttelijöitä, jotka tauottavat nauhoituksiaan kahvilassamme. Maalatut punaposket, sarkahousut, villapusero ja liimatut, tuuheat kulmakarvat kertovat siitä, että nyt tehdään Joulukalenteria.

Pikkukakkosen Joulukalenterin nauhoitus on varma kesän merkki, mutta vaikuttaa siltä, että jokaiseen kesään kuuluu myös maailmalta kantautuva tonttu-uutinen.

Kas tässä muutama uutisesimerkki:

Vuoden 2006 suosituin pihakoriste oli keskisormea näyttävä puutarhatonttu, jota ostettiin puutarhamyymälöistä tuliaiseksi.

Elokuussa 2008 kesänä kerrottiin siepatusta Murphy-tontusta, joka ilmestyi takaisin brittiläiseen puutarhaan mukanaan valokuva-albumi. Kuvissa tonttu poseerasi eri puolilla maailmaa. Epäilen, että ranskalainen elokuva Amélie antoi tonttu-ukolle vaikutteita. Siinähän puutarhatonttu lähettelee postikortteja eri puolilta maailmaa.

Kesällä 2009 olemme saaneet ainakin jo kolme tonttu-uutista. Ensimmäinen uutinen liittyi seurakuntien ohjeeseen, joissa muistutetaan siitä, että puutarhatontut eivät sovi hautamuistomerkeiksi.

Toinen uutinen kertoi 71 varastetusta puutarhatontusta, jotka löydettiin seisomassa rivissä kauhajokelaisesta autiotalosta. Kolmas uutinen oli tyrmistyttävin. Saksalainen taitelija teki kullatun puutarhatontun, jolla on käsi samaan tapaan tanassa kuten natsitervehdyksessä. Otaksun, että taiteilija on tahallaan lainannut kiellettyä natsisymbolia saadakseen huomiota teokselleen.

Mikä mahtaa olla seuraava tonttujuttu? Onko silloin vuorossa kesäterassille karannut puutarhatonttu, joka näyttää hevi-kansan suosimaa Pirunsarvi-käsimerkkiä, pissii portaille tai joutuu putkaan?

Entä mikä mahtaa olla EU:n kanta kammottaviin puutarhatonttuihin? Ihastuttaako vai vihastuttaako sinua puutarhatonttuilu?

YLEn puutarhatontut näyttävät puolestaan aika mukavilta, vai mitä?

Lainaus