Blogit - ilmastonmuutos

Professori Atte Korhola ja hölmöläisten ilmastonmuutos

Pasi Toiviainen, Lisäys: Ilkka Lehtinen — Mon, 11 Nov 2013 11:27:12 +0000

Yle Asian päällikkö Ilkka Lehtinen vastaa blogin poistosta syntyneeseen keskusteluun.

Blogi on palautettu.

Pahoittelen, että emme heti kertoneet Ylen blogi-sivustolla, mistä syystä Pasi Toiviaisen kirjoitus poistettiin. Toimimme tässä hätiköiden. Poistimme tekstin toimintatavan, emme sisällön vuoksi. Helsingin yliopistolla ei ollut päätöksen kanssa mitään tekemistä.

Studia generalia ja siihen liittyvä keskustelu on Yle Asian pilottihanke mahdollisesta uudesta yhteistyömallista, jota olemme kehittäneet Helsingin yliopiston kanssa.

Mukaan oli kutsuttu joukko keskustelijoita. Siinä vaiheessa, kun Pasi Toiviaisen Studia Generaliaa ja sen ilmastokeskustelua koskeva blogikirjoitus julkaistiin, en tiennyt, että Toiviainen oli ollut toinen luentoja seuranneen jatkokeskustelun juontajista.

Päätin kirjoituksen poistamisesta, koska Ylen arvoihin ja toimintatapoihin ei kuulu, että me pyydämme yhteistyöhön erilaisia kumppaneita ja sen jälkeen toisessa yhteydessä kritisoimme tapahtumaan osallistuneita.

Pasi Toiviaisen rooliin juontajana ja fasilitaattorina ei kuulunut hänen omien näkökantojensa esiintuominen Studia Generalia -keskustelussa. Mielestäni tämä ei ollut asiallista myöskään tapahtuman jälkeen Ylen blogisivustolla.

Kyse ei siis ole sisällöstä, eikä siitä, että asioista ei saisi puhua. Ilmastonmuutoksesta kuten mistä tahansa muusta aiheesta saa ja pitää puhua eri näkökulmista.

- Ilkka Lehtinen, päällikkö, Yle Asia

Himasen ja Castellsin tiedevedätys on vasta kunnolla kuohahtanut, kun perkaamistaan vaatii jo seuraava tieteellinen pohjanoteeraus. Olin Helsingin yliopistolla kuuntelemassa ympäristömuutoksen professori Atte Korholan luennon ilmastonmuutoksesta. Se oli pysäyttävä. Se oli ainutlaatuinen. Se oli uskomatonta sotkua. Aivan pahimpaan ilmastoskeptikkotyyliin. Joten pakkohan se on ruotia läpi. Jos ei muusta syystä, niin ihan vaan for the record, tullakseen todetuksi.

Kuvakaappaus verkkostreamistä. Kuva: YLE.

Esipuhe blogiin

Helsingin yliopiston ympäristömuutoksen professori Atte Korhola on suomalainen – ja kansainvälinenkin – ilmastovaikuttaja. Hän toimii lukuisissa, muun muassa Suomen Akatemian ja Euroopan tiedeakatemian luottamustehtävissä. Lisäksi, kuten Studia Generalia -luentoillan puheenjohtaja professori Laura Kolbe mainitsi, Korhola tunnetaan yliopiston ”yhteiskuntasuhteiden hoitajana ja äänenä mediajulkisuudessa”.

Siksi sillä, mitä professori Korhola sanoo, on merkitystä. Ja siksi hänen avoin luentonsa (video) vaatii perusteellisen kriittisen tarkastelun. Teen sen alla.

Pahoittelen heti tekstini pituutta, mutta tämä on yksinkertaisesti suoraa seurausta arvioimastani esityksestä. Huomautettavien asioiden määrä on yksi osa sanomaani. Samoin pahoittelen tekstini poukkoilevuutta, vaikkakin uskon, että juuri siten juttuni rakenne tekee hyvin oikeutta alkuperäisen esityksen sekavuudelle. Detaljina mainittakoon, että käyttämissäni siteerauksissa esiintyvät kursivoinnit ovat minun niihin lisäämiäni.

Toteanpa tässä vielä senkin, että olen kuluneena vuonna kirjoittanut vain sangen kriittisiä blogeja; ennen Himasen ja Castellsin kirja-arviota esimerkiksi ilmastonmuutoksen pysähtymiskohusta. Näiden joukkoon tämä on taas yksi lisää. Mielelläni kirjoittaisin välillä positiivisemmistakin ilmiöistä, mutta varsinaisesti työskentelen tällä haavaa aivan muunlaisten tehtävien parissa ja olen siksi tullut tarttuneeksi vain niihin asioihin, joiden ei yksinkertaisesti voi antaa mennä. Korholan luento kuuluu tähän ryhmään.

Mutta, aloitetaan.

1. Luvassa metatason hölmöilyä?

Korhola avasi esityksensä juhlavasti siteeraamalla taloustieteilijä Paul Krugmania:

”Kuuntele harhauskoisia. Kyseenalaista. Uskalla olla hölmö. Yksinkertaista, yksinkertaista.”

Tämän tutkijanohjeen hän oli poiminut Krugmanin nobel-palkintopuheesta. Se olkoon johtotähtemme.

Sitten Korhola selvitti oman luentonsa luonnetta ja kertoi puhuvansa ”tavallaan metatasolla”. Mitä tämä sitten tarkoittaakaan. Minä tulkitsen ilmoituksen niin, että näin hän yksinkertaisesti antoi itselleen luvan puhua vähän mistä sattuu ja mitä sattuu.

2. Jopa 9 miljardia kuollutta! – tapaus Schellnhuber

Korholan luennon ensimmäinen varsinainen viesti kuului, että ilmastonmuutosta systemaattisesti liioitellaan. Hänestä liioitteluun sortuvat (muut) tutkijat, media ja poliitikot, mistä touhusta sitten saatiin ”todisteita” pitkin luentoa.

Yhtenä suuren luokan liioittelijana Korhola siteerasi Potsdamin ilmastovaikutusten tutkimuslaitoksen johtaja Hans Joachim Schellnhuberia, jonka mukaan ”jos maapallon lämpötila nousee 5 astetta, vain miljardi ihmistä voi selviytyä”.

Tämä oli ilmeisen pöyristyttävä väite, koska: ”Jokainenhan tietää, että tällainen ei perustu mihinkään tutkimukseen, eikä voi edes perustua. Eihän tällaisesta voi mitään lausua. Meillä ei ole minkäännäköisiä kantteja mennä ennustamaan, mitä tapahtuu ihmiskunnalle. Ja annettaisiinko me tuosta niinkuin 8–9 miljardin ihmisen kuolla pois?”

Niin, on tietysti totta, että absoluuttista varmuutta siitä, mitä mahtaa tapahtua 5 astetta lämpimämmässä maailmassa, ei tietenkään voi olla – ennen kuin se on koettu. Mutta, toisin kuin Korhola väitti, kyllä asiaa tutkia voi – ja on tutkittukin. Schellnhuberin esitys esimerkiksi perustui Science-lehdessä vuonna 1995 julkaistuun Joel Cohenin tutkimukseen Väestönkasvu ja maapallon kantokyky, jota oli päivitetty nykytiedon mukaiseksi.

Ja eikö ylipäänsä ole erinomaisen tärkeää yrittää arvioida 5 asteen skenaarion merkitystä? Sen mukainen maailma kun on nykyisten ilmastoennusteiden mukaan ihan mahdollinen. Minä ainakin arvostan moisia pohdintoja – ja mieluiten juuri tutkijoilta, kiitos.

Toinen vastaavan arvion tulevasta väestöromahduksesta antanut tutkija on muuten geotieteilijä James Lovelock kirjassaan The Revenge of Gaia (2006). Ketään Lovelockia syvällisemmin maapallon toimintaa ymmärtävää ihmistä en pysty kuvittelemaan.

Sen sijaan sitä, millä tavalla se, että me emme varmastikaan ”antaisi” 8–9 miljardin ihmisen kuolla pois, toimii Korholan järkeilyssä todisteena Schellnhuberin tarjoilemaa karmivaa tulevaisuudenkuvaa vastaan, en ymmärrä alkuunkaan. Onko tämän olettaman puolesta ehkä jotain tieteellistä näyttöä?

Jännittävää on sekin, että aivan luentonsa loppupuolella, Schellnhuber-kritiikin jäätyä jo unholaan, Korhola sitten loihe opettamaan, että ilman muuta kaikki varteenotettavat ilmastoennusteet pitää ottaa huomioon: ”oikea tapa olisi varmaan lukea tämä [ilmastoennusteiden] koko range ja opettaa ihmiskuntaa elämään riskien maailmassa”. Siis kyllä vai ei?

Todettakoon nyt tässä vielä sekin, että Korholan Schellnhuberin suuhun laittama sitaatti ei ole sanatarkka, eikä edes lauseen tarkka. Onneksi keskeinen ajatus on sentään oikeansuuntainen.

3. Kaikista tulee kannibaaleja! – tapaus Turner

Samassa yhteydessä Korhola irvi aikoinaan televisioyhtiö CNN:n perustaneelle Ted Turnerille, joka on vuonna 2008 tv-haastattelussa todennut, että ”lämpenemisen seuraukset tulevat olemaan katastrofaalisia: ne jotka eivät kuole päätyvät kannibaaleiksi”.

Huom. Korholan Turnerista käyttämä kuva ei ole siteeratusta haastattelusta. Kuvillakin voi vaikuttaa, vai mitä. Kuvakaappaus: YLE.

”Aika grim skenaario, hurja statement”, totesi professori.

Ehkä tässä yhteydessä Korhola olisi voinut antaa armon käydä oikeudesta, sillä haastatteluhetkellä 70-vuotias Turner ei ole mikään ilmastoexpertti. Joskin, toisaalta, itse pelkään Turnerin voivan olla pitkälti oikeassa. Tuskin nyt kaikki ”eloonjääneet” – eikä Turner sitä tarkoittanutkaan – mutta mahdollisesti osa, voi äärimmäisessä hädässä turvautua kannibalismiin.

(Tästä tematiikasta löytyy enemmän kirjani Ilmastonmuutos. Nyt. (2007) luvusta Maailmanlopun anatomia.)

Tämä Turnerin suuhun laitettu sitaatti on, muuten sekin, vain löyhästi sinne päin.

4. Jäämeren piti olla sula 2013! – tapaus Maslowski

No, tulevaisuuden mahdolliset karmeudet ovat oma hankala aiheensa, mutta Korholan mukaan liioittelusta on jo muutakin evidenssiä. Hänestä erityisesti arktisen merijään sulamista on ankarasti liioiteltu. Hän totesi, että kun vuonna 2007 merijää supistui ennätyksellisen pieneksi, tapahtuma sai mopon karkaamaan jäätikkötutkijoilta.

Pahimpana esimerkkinä Korhola nosti esiin meritieteilijä Wieslaw Maslowskin vuonna 2007 antaman ennustuksen, jonka mukaan Jäämeren olisi pitänyt olla kokonaan sula jo kesällä 2013. Skenaario ei kuitenkaan – kuten nyt tiedetään – toteutunut. Oli siis tapahtunut ilmiselvää liioittelua, sillä Korholan mukaan Maslowski ”esitti ihan varmasti, että kesä 2013 tulee olemaan vapaa jäästä”.

Anteeksi, professori Korhola, mutta Maslowski-väitteesi sisältää vaatimattomat kolme virhettä.

Ensinnäkin, on melkoista liioittelua väittää Maslowskin ja tämän ryhmän ennustaneen ratkaisevan sulamisen tapahtuvaksi tasan tarkkaan kesällä 2013. Kyseinen ennuste julkistettiin American Geophysical Unionin (AGU) syyskokouksessa 2007, ja esityksensä tiivistelmässä tutkijat totesivat yksinkertaisesti, että heidän tekemänsä mallinnus ”antaa uskottavuutta väittämälle, että Jäämeri on todennäköisesti kesäisin jäätön lähitulevaisuudessa”.

Aivan samaan tapaan väljästi asia oli muotoiltu myös varsinaisessa kaiken takana olleessa syksyllä 2007 julkaistussa tutkimuksessa.

Se pitää paikkansa, että AGU-esityksessään tutkijat ennakoivat, että Jäämeri voi olla sula jo kesällä 2013, mutta ei tätä minään varmana tietona esitetty. Esimerikiksi BBC uutisoi kokouksesta ihan oikein, että tutkimuksen mukaan ”pohjoisen napa-alueen vedet voisivat olla kesäisin jäättömiä vain 5–6 vuodessa”.

Korholan esittelemässä BBC:n uutisessa uutisointi oli ihan kohdallaan. Kuvakaappaus: YLE.

Toiseksi, Korholan korostama, ennätyksellisen sulan vuoden 2007 data ei edes ollut mukana koko tutkimuksessa. Eli kyse ei täten ollut kyseisen ennätyssulamisen aiheuttamasta mopon karkailusta. Itse asiassa, tutkimuksessa ei ollut mukana edes vuoden 2005 edellinen sulamisennätys. Käytetyt lähtötiedot olivat paljon konservatiivisemmat, ja täten tutkimus oikeastaan ennakoi hyvin näitä sittemmin seuranneita ennätyksiä.

5. Liioittelun liioittelua! – tapaus Maslowski 3/3

Ja vaikka kuviteltaisiin, että Maslowski olisi tosiaan esittänyt Jäämeren olevan ehdottomasti sula 2013 mennessä, Korholan kolmas virhe Maslowskin tapauksessa on väittää ennustetta liioitteluksi laittamatta sitä minkäänlaiseen laajempaan perspektiiviin. Tehdään tämä siis hänen puolestaan.

Erilaisia ennusteita siitä, milloin Jäämerestä tulee maapallon lämmetessä käytännössä kesäisin sula, on tehty kymmenittäin. Esimerkiksi vuonna 2002 NASA ennakoi, että näin kävisi vuoteen 2100 mennessä. Vuonna 2006 Yhdysvaltain lumi- ja jäätietokeskus (NSIDC) antoi omaksi ennusteekseen vuoden 2060. Vuonna 2007 IPCC ennakoi Jäämeren sulaksi aikaisintaan 2050. Ja niin edelleen.

Tällä tavoin ennusteet ovat äärevöityneet pikkuhiljaa, mutta toisaalta, liian hitaasti, sillä tosi asiassa sulaminen on edennyt ennusteita nopeammin (kuva alla).

Pohjoisen merijään laajuus. Taustalla sinisellä sulamisen ennustehaarukka ja etualalla punaisella toteutunut sulaminen. Muutaman viime vuoden olen lisännyt kuvaan. Lähde: UCAR.

Herää kysymys: Miksi Korhola siis ei tuo esiin sitä, että enimmäkseen viime vuosina tehdyt sulamisennusteet ovat itse asiassa olleet vähätteleviä? Jos joukkoon mahtuu yksi – toistaiseksi vasta yhdellä vuodella – hudiksi osunut ennuste, miksi juuri se olisi enemmän pielessä kuin kaikki nuo ilmiselvät vähättelevät ennusteet?

Nyt uusimmassa raportissaan IPCC ennakoi Jäämeren voivan olla sula noin vuonna 2040, mutta väläyttelee mahdollisuutta myös nopempaan sulamiseen. Jos sen sijaan katsotaan kylmän viileästi mittausdataa arktisen merijään tilavuuden kehityksestä, voidaan nähdä, että trendinomaisesti kohtalokas vuosi voisi hyvin olla jo 2015 (kuva alla). Eikö?

Pohjoisen merijään tilavuuden kehitys ja trendienmukainen sulaminen. Lähde: PIOMAS, 2013.

Johtopäätös: Korhola liioittelee liioittelua ja vähättelee vähättelyä.

6. Liioittelu tappaa toiminnan!

Joka tapauksessa, Korholan maailmassa ilmastonmuutosta kategorisesti liioitellaan, ja hänestä nimenomaan liioittelu on ollut syynä siihen, että ilmastonsuojelutoimet ovat toistaiseksi jääneet vähiin. Lisäksi Korhola katsoi, että ilmastokeskustelu on liiaksi polarisoitunut tämän mediaseksikkäisiin ääripäihin: paitsi liioitteleviin alarmisteihin, myös kiistanalaisiin skeptikoihin. Siksi hänestä ilmastokeskustelusta on loppumassa happi, ja maailma jäämässä oman onnensa nojaan.

Korhola ilmaisikin turhautuneensa syntyneestä tilanteesta: ”Tiedetään, että lämpötilat on nousseet. Me tiedetään, että ihmisellä on varmasti osuutta ilmaston lämpenemisessä. Silti tuntuu, että tää viesti ei mene perille … ja ihmiset ei lähde mukaan ilmaston torjuntaan siinä määrin kuin esimerkiksi tutkijakunta haluaisi oman evidenssinsä perusteella.”

Tähän väliin vain yksi kommentti: On oikeastaan eräänlaista vähättelyä Korholalta sekin, että hän puhuu yhä ilmastonmuutoksen torjunnasta. Se sauma nimittäin meni jo. Globaali ilmasto on jo muuttunut, ja vaikka kaikki päästöt lakkaisivat heti, muutos jatkuu vielä vuosikymmeniä. Yleensä tavataankin puhua ilmastonmuutoksen hillinnästä.

Mutta hyvä. Olipa muusta Korholan kanssa samaa tai eri mieltä, sen voinee allekirjoittaa, että meillä on ongelma: ilmastonsuojelu vaatisi voimallisempaa otetta. Mikä siis oli Korholan resepti?

7. Lineaarinen kommunikaatio ja yksinkertaistamisen ihme

Korholan analyysin mukaan kaiken ytimessä on nykyinen ”ilmastokommunikaatio-ongelma”. Hänestä ilmastoviestintä on, paitsi ”äärimmäisen haasteellinen tehtävä” ja siis suurta huolellisuutta vaativaa, myös nykyisellään liian ”lineaarista” eli asiantuntijavetoista.

Viestinnän vaativuutta hän pohdiskeli näin: ”On pitkä tie ennen kuin se viesti, mikä lähtee tutkijan työhuoneesta, päätyy sitten jonnekin tavallisen kansalaisen tietoisuuteen. … Välttämättä se, mitä tutkijat on havainneet, niin se ei olekaan sitten ihan siinä muodossaan, kun se tulee julkisuudessa ulos.”

Vastaavasti lineaarisuuden ongelmasta Korhola lausui: ”tiede ikään kuin omaa faktat … ja me tullaan ja esitellään ne sitten suurelle yleisölle … Tällainen lineaarinen kommunikaatiomalli on tällä hetkellä ylivoimaisesti vallitseva. Tutkijat nähdään ikään kuin informaation tuottajina, levittäjinä, ja monet on ryhtyneet ikään kuin asiansa advokaateiksi myös. Ja välillä saa vaikutelman, että ilmastonmuutos on ikään kuin myyntituote. Sitä myydään yleisölle, ja ei haittaa, vaikka sitä vähän tulkitaan väärin, kunhan pää-message menee perille.”

Huomioissa on paljon totta. Myös itse Korholan luento – kuten jo tähän mennessä alkanee hahmottua – toimi erinomaisena esimerkkinä siitä, miten viesti matkallaan tutkijan kammiosta julkisuuteen voi värittyä ja muuttua (esim. tapaus Maslowski). Toisaalta, kategorista ilmastoviestinnän epäonnistuminen ei tietenkään ole. Joitakin hyviä esimerkkejä löytynee myös.

Entä sitten tuo advokaattius, asianajajuus? Eikö Korhola itsekin ole oman luennoimisensa ja tiheiden mediaesiintymistensä kautta näkemyksensä advokaatti? Missä raskauttava raja menee, jäi epäselväksi.

Mutta annetaan Korholan jatkaa. Hänestä lineaarinen kommunikaatiomalli kompastuu muun muassa tähän: Sen ”sanoma on yksinkertaistettu, se on ikään kuin redusoitu tämmöisiin alkeisiin, jotka ei tee täyttä oikeutta todellisuudelle”.

Siis, oikeasti, eikö meidän pitänytkään pitää hyvänä Paul Krugmanin ohjetta ”yksinkertaista, yksinkertaista”? Nytkö yksinkertaistaminen onkin ongelma? Missä välissä? Miten? Täh?

Jos Korholan lainaamaa Krugmanin puhetta yhtään tarkemmin tutkitaan, siinä hän selventää omaa yksinkertaistamisen ihannettaan niin, että on ”ratkaisevan tärkeää ilmaista ajatuksensa siten, että muut ihmiset, jotka eivät ole käyttäneet viimeisiä viittä vuottaan painimalla samojen ongelmien parissa eivätkä toivo käyttävänsä seuraavia viittä vuottaan painimalla näiden ratkaisujen parissa, voivat ne helposti ymmärtää”.

Niinpä. Rautalankaa, please!

8. Sirkulaarinen kommunikaatio – Send in the Sceptics!

Haitallisen lineaarisen kommunikaatiomallin Korhola korvaisi sirkulaarisella, vuorovaikutteisella kommunikaation mallilla. Tämä kuulemma merkitsisi jotain nykyistä keskustelevampaa, monipuolisempaa ja tieteen epävarmuudet avoimemmin myöntävää viestintää.

Konkreettisena esimerkkinä Korhola opasti kuulijoitaan seuraamaan ilmastoskeptikkojen blogeja. Omaksi suosikikseen hän nimesi Anthony Wattsin pitämän blogin wattsupwiththat, jonka jutuista hän totesi, että ”vaikka olisi kuinka alarmisti, niin kannattaa lukea niitä”. Siitä huolimatta, että jutut ovat ”osittain tulkittuja ja väritettyjä, ja joskus enemmänkin väritettyjä”.

Siis parempaa viestintää kannattaa hakea huonoimmista kuviteltavista lähteistä?

Sitten Korhola vieläpä esitti (skeptikkolähteestä poimitun ja täysin epätieteellisen) ”ilmastokantojen taksonomia” -kaavion (kuva alla), jossa hän rinnasti muun muassa periaatteellisten skeptikkojen, varsinaisten skeptikkojen, haileiden skeptikkojen, puhdasoppisten, valtavirran (IPCC:n), alarmistien ja aktivistien näkemykset. Hän painotti, että meidän on opittava hyväksymään koko ilmastonäkemysten monimuotoisuus.

Kuvakaappaus: YLE.

Ja kyllä, kaikki tämä mieheltä, joka luentonsa alussa syvästi huolestuneena ihmetteli, että miksi ”media on edelleen kiinnostunut skeptikoista”, ja joka kirjaimellisesti vannoi IPCC-raporttien nimeen! Yhtäkkiä IPCC-raportit olivatkin yhtä arvokkaita kuin mikä tahansa ”monimuotoinen” huttu.

No, hälläpä väliä. Show jatkukoon. Eteenpäin!

9. Kritiikitöntä mediakritiikkiä

Tähän väliin vaihteeksi lisää mediakritiikkiä ja liioittelupaljastuksia. Nyt Korhola teki havaintoja siitä, kuinka IPCC:n uusin arviointiraportti AR5 otettiin vastaan Suomen lehdistössä.

Esimerkiksi Etelä-Suomen Sanomien hän oli havainnut kirjoittaneen, että ”ilman pikaisia toimia maapallon keskilämpötila voi nousta esiteollisista ajoista jopa 5,6 astetta vuosisadan loppuun mennessä”. Tämä oli hänestä liioittelua, koska ”oikeasti” uusin raportti ennusti maksimissaan 4,8 asteen lämpenemistä.

Ikävä kyllä, professorilla menivät tässä puurot ja vellit sekaisin. Kun lehdessä puhuttiin lämpenemisestä esiteollisesta ajasta eli 1800-luvun lopulta vuoteen 2100, Korholan mainitsema mallinnustulos puolestaan koskee molemmista päistään lyhyempää aikajännettä 1995–2090. Etelä-Suomen Sanomat olivat uutisessaan ihan oikeassa.

Korholan löytämistä kolmesta median virheestä kaksi uutista oli ihan oikein ja kolmas tutkijan lipsahdus. Kuvakaappaus: YLE.

Toisena esimerkkinä huonosta IPCC-uutisoinnista Korhola mainitsi Nelosen uutisten (28.9.) toteamuksen, että ”Suomen lämpötila voi nousta jopa 6 astetta tällä vuosisadalla”. Hän huomautti, että tosiasiassa IPCC:n raportti ”ei sano Suomesta yhtään mitään”.

Niin, tässä taas mediakriittinen professorimme ei tunne asian taustoja eikä ymmärrä median toimintaa. Todellisuudessa Ilmatieteen laitoksella 27.9. järjestetyssä IPCC:n raportin julkistustilaisuudessa kyllä puhuttiin myös Suomesta. Ilmatieteen laitos julkisti siellä omat laskelmansa Suomen lämpenemisestä, jotka puolestaan pohjautuivat IPCC:n uusiin lukuihin. Tokihan media voi tämän nostaa uutiskärjekseen.

Erikoista on myös, että taaskaan Korhola ei huomaa Nelosen uutisten sitaatissaan piilevää ilmeistä vähättelyä, mistä olen kirjoittanut jo aiemmin jutussani Suomi lämpenee!.

Korholan kolmas esimerkki oli puolestaan puhdas inhimillinen lapsus, jossa prosenttien merkitys vähän lipsahti. Kyseinen huti sitä paitsi tapahtui jo itse tiedotustilaisuudessa puhuneelle tutkijalle, ei Korholan virheestä syyttämälle Helsingin Sanomille.

Joka tapauksessa, näiden esimerkkien perusteella Korhola sitten paukutti henkseleitään: ”Eli tässä nähtiin, että tässä tiedottaminen ei ehkä ollu ihan sen mukaista, mitä itse raportti kertoo”. Hmm.

10. Lämpenemisen pysähtyminen on tiedehuijaus!

Vihdoin, noin puolivälin paikkeilla, Korholan luento alkoi pikkuhiljaa painottua kaikenlaisen kommunikaatiokritiikin sijaan itse ilmastotieteeseen. Nyt hän otti käsittelyynsä sen paljon puhuttaneen havainnon, että viime vuosina maapallon alailmakehä ei ole juurikaan lämmennyt.

Kuvakaappaus: YLE.

Ennen varsinaiseen asiaan pääsyä Korhola tosin teroitti, miten polarisoituneen ilmastokeskustelun ääripäät ovat tähän lämpenemisen hidastumiseen suhtautuneet: ”Skeptikot näkee tämän niin, että ilmastonmuutos on pysähtynyt. Se on pysähtynyt kokonaan, ja ilmastonmuutos on ikään kuin lakannut olemasta. Se on peruutettu. Alarmistit, aktivistit taas näkee, että ei, ei ole mitään tapahtunut. Lämpötila jatkaa nousuaan ihan yhtä lailla kuin ennenkin. Kaikki on silmänlumetta ja skeptikoiden suuren öljyrahan aikaansaamaa, pelkkää manipulaatiota.”

Anteeksi kuinka? Se on kylläkin totta, että monet skeptikot katsovat ilmastonmuutoksen ilmiselvästi pysähtyneen, mutta kuka – edes yksi – alarmisti tai aktivisti on väittänyt, että lämpötilakäyrissä näkyvä tasaantuminen olisi huiputusta?

Tällainen ilmastoalarmisten ja -aktivistien perustelematon leimaaminen on älyvapaata puuhaa professorilta, joka samassa luennossaan moneen otteeseen hurskasteli, että pitäisi lopettaa ilmastokeskustelun toimijoiden leimaaminen ja demonisaatio. Olisi mukava, jos keskustelussa voitaisiin edes pysyä faktapohjalla.

Eiköhän ilmastouhan vakavasti ottavien tahojen ajattelu lähde ihan siitä, että alailmakehän lämpenemisen hidastuminen on fakta. Se on kuitenkin vain yksi lämpenemisen mittareista ja ilmiölle on tukku järkisyitä. Ei tämä yksi havainto koko ilmatiedettä romuta. Todennäköistä onkin – ihan kiihkottomasti sanottuna – että pian lämpeneminen taas voimistuu.

Sitä paitsi, tähän mennessä kyseinen vähäisen lämpenemisen jakso on kestänyt vasta 15 vuotta, eikä ole vielä lähelläkään meteorologiassa merkitsevänä pidettyä ajanjaksoa. Itse asiassa, tämän Korhola myönsi itsekin: ”No, onko tämä nyt sitten tarpeeks pitkä aika tehdä mitään havaintoja? No, ei tietenkään ole, mutta se on silti mielenkiintoinen asia.”

On. Mielenkiintoinen on. Minustakin. Mutta Korholasta jopa niin mielenkiintoinen, että vaikka ajanjaksosta ei vielä voi tehdä mitään havaintoja, seuraavaksi hän juuri nimenomaisesti alkoi laittaa ilmastotiedettä uusiksi kyseisen ajanjakson pohjalta.

11. Täydellisesti toimivat mallit ovat pielessä!

Tässä kohdassa Korhola räväytti valkokankaalle ilmastomallintaja John Fyfen johtaman tutkijaryhmän tuoreen tutkimuksen, jonka mukaan ilmastomallit selvästi liioittelevat viimeisten 15–20 vuoden aikaista lämpenemistä (kuva alla). Professori julisti: “Eli jotainhan meillä silloin täytyy olla aukkoja meidän tuntemuksessa”.

Täytyy? No, ei tietenkään täydy – totesit sen jo itsekin! Ajanjakso on vielä merkityksetön!

Kuviossa vinoraidoitetut lyhyen aikavälin lämpötilahavainnot eivät kunnolla osu malliennusteiden haarukkaan, vaan jäävät ali. Kuvakaappaus: YLE.

Mutta, niin tai näin, tekemänsä oivalluksen perusteella Korhola sitten ilmoitti, että kyseinen ”aukko voi olla ilmastoherkkyys” eli käytännössä se, kuinka paljon hiilidioksidi maapalloa lämmittää. Hänestä hiilidioksidin vaikutus on pikemminkin ”haarukan alarajalla kuin ylärajalla”.

Toisin sanoen, tekemänsä merkityksettömään pohja-aineistoon perustuvan oivalluksen takia Korhola on valmis laittamaan uusiksi ilmastotieteen keskeisen suureen. Näin helposti hän heittäisi romukoppaan valtaosan kaikesta siitä tiedosta, mitä hiilidioksidista kasvihuonekaasuna on saatu vaikkapa laboratoriomittauksin ja paleoklimatologisin havainnoin.

Lisäksi – arvaatteko jo? – Korhola liioitteli pahanpäiväisesti Fyfen ryhmän tutkimuksen merkitystä ilmastotuntemuksen aukon paljastajana. Tosiasiassa heidän analysoimansa ilmastomallit ovat nimittäin pitkän aikavälin malleja. Ne laskevat maapallon ilmastonmuutoksia useiden kymmenien vuosien ja aina parin sadan vuoden päähän. Se mitä ilmastossa tapahtuu parinkymmenen vuoden jaksoissa on niille pitkälti pelkkää taustakohinaa.

Fyfen ryhmän tutkimuksesta olisi kyllä löytynyt kuva myös siitä, miten ilmastomallit suoriutuivat tämän varsinaisen pitkän aikavälin laskentansa hoitumisesta. Se kertoo, että ajalla 1900–2012 mallit onnistuivat tehtävässään täydellisesti (kuva alla, suorat viivat).

Musta vinoraitainen alue kertoo mallien pitkän aikavälin (1900-2012) laskeman lämpenemistrendin ja punainen suora viiva toteutuneen trendin. Taustalla näkyy vastaavasti lyhytaikaisempaa vaihtelua. Lähde: Fyfe et al., Nature Climate Change, 2013.

Samassa kuvassa toki näkyy myös se, kuinka viime aikoina ennuste hieman eriää mittaushavainnoista, mutta kuten todettua, tämä on sinänsä epärelevanttia (kuva yllä, aaltoilevat käyrät).

Toki aina entistä paremmat ja täsmällisemmät mallit olisivat kivoja, mutta kyllä nämä nykyisetkin varsinaisen hommansa hoitavat.

Sitä paitsi, Korholan idolin, Paul Krugmanin, opastus yksinkertaistamisesta liittyi nimenomaan mallintamiseen. Krugmanin erityisalaa ovat mahdollisimman simppelit taloudelliset mallit, joiden teosta hän nobel-puheessaan ohjeisti: ”Pyri aina ilmaisemaan ajatuksesi mahdollisimman yksinkertaisen mallin avulla. Pelkistäminen kohti tätä minimalistista mallia pakottaa sinut sen asian ytimeen, mitä yrität sanoa.”

”Erityisesti”, Krugman jatkoi: ”minulta ei löydy minkäänlaista sympatiaa niille ihmisille, jotka kritisoivat mallintajien epärealistisia yksinkertaistuksia”.

Auts. Mutta, so not. Uutta matoa koukkuun!

12. Marinaa meristä

Kuten todettua, alailmakehän lämpenemisen hidastumiselle on olemassa useita järkeen käypiä selityksiä, joista yksi tutkijapiireissä suosituimmista on, että juuri nyt ilmastojärjestelmässä korostuu lämmön imeytyminen yhä syvemmälle meriin.

Tämän Korhola kuitenkin kuittasi olevan ”ehkä kaikkein heikoiten dokumentoitu asia, loppujen lopuksi. … Siitä on tosi vähän empiirisiä havaintoja. Usein vaan sanotaan, kuitataan tämä sillä, että se on merissä se lämpö nyt.”

Niinkö? Kannattaa kenties kurkata IPCC AR5:n selvitys maapallon ilmastojärjestelmän osien lämpösisällön kehityksestä sitten vuoden 1970 (kuva alla). Kuvassa näkyy hyvin, miten paljon merten lämpösisältö on viime aikoina kasvanut. Lisäksi pistekatkoviivalla eroteltuna näkyy mittauksiin liittyvä, jatkuvasti vähentynyt epävarmuus.

Maapallon ilmastojärjestelmän osien lämpösisältö vuodesta 1970 alkaen. Vaaleansinisellä merten pintakerrosten ja tummansinisellä syvänmeren osuus. Lähde: IPCC, AR5, 2013.

Ja jos ”empiria” nyt on se avainsana, Korholan propagoiman ilmastoherkkyyden heikkouden puolesta mittausdataa ei ainakaan löydy.

13. Paleoklimatologiakin on pelkkää suurta epävarmuutta!

Esitellessään illan puhujan tilaisuuden puheenjohtaja Laura Kolbe totesi Korholan omimmaksi erikoisalaksi ”pitkän aikavälin ympäristömuutokset”. Olisi siis odotettavissa, että ainakin tästä aiheesta luento tarjoaisi kuulijoilleen jotain vähän syvällisempää ymmärrystä.

Mutta ei. Päinvastoin. Tästäkin aihepiiristä Korhola halusi epävarmuuksia korostavan sirkulaarisen viestintäoppinsa mukaisesti välittää vain sellaisen viestin, että emme oikeastaan tiedä menneistä(kään) muutoksista vielä yhtään mitään.

Hän otti esimerkikseen ison tukun erilaisia menneitä keskipitkän aikavälin muutoksia ja opasti yleisöään näin: ”Puhutaan ilmastojärjestelmän sisäisestä vaihtelusta, ja esimerkiksi ilmastomalleissa on todella vaikea ottaa tätä huomioon, koska me ei tiedetä sen säännöllisyyttä, jaksollisuutta, eikä tiedetä mikä sitä ohjaa ja ajaa. Kumpi on kana ja kumpi muna. Vaikuttaako ilmastonmuutos näihin järjestelmän sisäisiin fluktuaatioihin vai toisinpäin.”

Korholan valitsema viesti on valtava sääli, sillä tokihan monista menneistä vaihteluista tiedetään paljonkin. Tiedetään tapauksia, joissa globaalin mittakaavan muutos on aiheuttanut nopeampia ja paikallisempia ilmastoreaktioita, ja tiedetään tapauksia, joissa paikallinen nopea muutos on johtanut globaalin skaalan heijastusvaikutuksiin. Välillä ensin tulee muna, välillä kana. On surullista, että nyt professoritasolta yleisölle tarjoiltiin ennemmin sekasortoa kuin, että olisi avattu maapallollamme vaikuttavia, äärettömän kiehtovia mekanismeja.

14. Suuri loppuhuipennus

Luennon noin 54. minuutin paikkeilla alkoi loppuhuipennus. Jos olette jaksaneet tähän asti, niin pitäkäähän hatuistanne – ja logiikan rippeistänne – kiinni.

Ensin Korhola omien ilmastoherkkyyspohdintojensa innoittamana totesi ilmastokysymyksestä näin: ”Me tarvitaan vielä hirveästi paljon lisää tietoa. Kaikki ei ole ollenkaan vielä niin selvää kuin kuulutetaan”.

Sitten, tasan yhtä minuuttia ja 40 sekuntia myöhemmin, hän oli tätä mieltä: ”Meillä on täysin riittävä tieto ollut itse asiassa jo ensimmäisestä IPCC-raportista lähtien, että ihminen muuttaa ilmastoa. … Siis tietoa on ihan tarpeeksi, että me voidaan toimia.”

Siis on vai ei? You tell me.

Niin tai näin, lopuksi Korholan antoi ohjeensa sen suhteen, miten ilmastotutkimus ja -tutkijat asettuisivat keskustelussa oikeille paikoilleen ja kommunikaatio-ongelmat ratkeaisivat. Opastus kuului: ”Asiantuntijaelimien funktio, tarkoitus, ei ole kertoa yleisölle, että mitä pitäisi tehdä, vaan mitä voitaisiin tehdä”.

Hyvä, hyvä. Sovitaan näin. Mutta kyllä tässäkin on perustavanlaatuinen ristiriita sen kanssa, että aivan luentonsa aluksihan Korhola nimenomaan – aina turhautumispisteeseen asti – kantoi huolta siitä, että tutkijoiden ”viesti ei mene perille”, eivätkä ihmiset ”lähde mukaan ilmaston torjuntaan siinä määrin kuin esimerkiksi tutkijakunta haluaisi”.

Tällä tavoin hän luennossaan yhtä aikaa vaati, että ilmasto pitäisi pelastaa ja että tutkijoiden ei näin pitäisi sanoa.

Go figure. Näin sitä sivistettiin kansaa Studia Generaliassa.

15. Pisteet hölmöydestä

Omasta mielestäni kaikkein härskeintä tässä asiavirheiden, valikoitujen tietojen ja loogisten ristiriitaisuuksien kavalkadissa oli se, että samaan aikaan Korhola itse esiintyi kriittisen, avoimen, rehdin ja totuudellisen ilmastoviestinnän esitaistelijana.

Hän ilmaisi pelkäävänsä, että ilmastoviestintä ”ei tee täyttä oikeutta todellisuudelle”, ja vääristi sitä itse. Hän varoitti, että meillä ”ei ole varaa uhrata” ilmastotieteen uskottavuutta, ja uhrasi sen itse. Hän vaati parempaa ilmastoviestintää ja päätyi kenties alan akateemiseen pohjanoteeraukseen.

Kuvakaappaus: YLE.

Esityksensä alussa Korhola syytti alarmistista liioittelua siitä, että suuri yleisö pitää ilmastonmuutoksen uhkaa ylipäänsä liioiteltuna. Kaiken edellä todetun pohjalta minä puolestani väitän, että kyllä vähintään yhtä suuri – ellei suurempi merkitys – on mediassa hyvinkin näkyvästi toimivan Korholan puheenvuorojen kaltaisilla vähättelyillä.

Niissä esikuvansa nobelisti Krugmanin ohjeissa Korhola sentään onnistui, että hän kuunteli harhauskoisia ja uskalsi olla hölmö. Pisteet siitä. Mitään hedelmällistä menetelmällä ei tosin tällä kertaa syntynyt.

16. Ensimmäinen jälkinäytös – kysymys yleisöstä

Tarina ei kuitenkaan vielä pääty tähän. Seuraavana sessiossa oli vuorossa Hannele Cantellin luento, ja tämän jälkeen koitti yleisökysymysten aika. Viitoin ja sain esittääkseni viimeisen yleisökysymyksen.

Kysymykseni (video, aikakoodi 118.40) koski Korholan esittelemää Mike Hulmen vuonna 2007 tekemää selvitystä brittiläisestä ilmastojournalismista. Sen sanoma oli – yllättäen – että media liioittelee ilmastouhkaa.

Selvitystään varten Hulme oli kerännyt sanoja ja ilmauksia, joilla brittitoimittajat olivat kuvailleet IPCC:n edellisen arviointiraportin, AR4:n (2007), sisältöä. Tällaisia olivat: ennenkokematon, epätavallinen, ensimmäistä kertaa ikinä, uskottua pahempi, tuho, katastrofaalinen, järkyttävä, kauhistuttava ja tuhoisa. Liioitteluksi nämä puolestaan osoittautuivat siksi, että varsinaisessa IPCC:n raportissa ei kuitenkaan oltu käytetty yhtäkään näistä ilmauksista!

No, minä muistin heti, että IPCC:n AR4-raportissa todettiin esimerkiksi jo tällä vuosisadalla mahdollisesta 5 asteen lämpenemisestä näin: ”Ei ole todisteita, että viimeisen 50 miljoonan vuoden aikana tapahtuneiden vastaavan suuruisten maailmanlaajuisten lämpenemisten joukosta löytyisi sellainen, joka olisi ollut nopeudessaan tulevan muutoksen vertainen.” Luinkin kohdan ääneen ja kysyin, eikö ole ihan hyvää journalismia, jos tämän luonnehdinnan tiivistää sanaan ennenkokematon?”

Korholan vastaus kuului kokonaisuudessaan: ”Tämä oli Naturessa tehty tutkimus. Minä nyt siteerasin vain sitä. Jos sieltä nyt löytyy yksi kohta, niin ei se minun mielestäni sitä millään lailla kaada, minun perusväittämääni, eikä varmaan Hulmenkaan perusväittämää.”

Hän siis väisti kysymyksen. Oliko tiivistys hyvä vai ei?

Muutenkin, hän vain siteerasi. Ei ajatellut. Ihan itse.

Sitä paitsi, haloo, eihän nyt ylipäätään minkään tekstin relevantti kuvaileminen vaadi pitäytymistä tämän alkuperäisessä sanavarastossa. Ei Korholakaan kertaakaan käyttänyt luennossaan ilmauksia rakenteeltaan sekava, tyhmistävä tai fiasko, mutta silti ne mielestäni kuvaavat esityksen sisältöä hyvin.

Sanan fiasko muuten poimin edelliseen eräältä luennon kuulleelta suomalaiselta ilmatieteen huipulta. Se oli hänen yhden sanan tiivistyksensä.

17. Toinen jälkinäytös – kommentteja panelisteilta

Kysymykseni yhteydessä sain lyhyesti muistutettua yleisöä siitä, että kannattaa toki jäädä seuraamaan myös erityinen jatkokeskustelu (video), jossa sitten kuultaisiin se lopullinen totuus. Korholan ja Cantellin lisäksi paneelissa esiintyisivät Luonto-Liiton toiminnanjohtaja Leo Stranius, mediatoimisto Toisen luova johtaja Jani Halme ja Ilmatieteen laitoksen johtaja Mikko Alestalo.

Oikeastaan Stranius ja Halme tulivat heti ensi kommenteissaan osoittaneeksi sen, miten populistinen disinformaatio voi vakuuttaa asioista hyvin perillä olemattoman kuin väärä raha. Heillä ei ollut kuultuihin luentoihin mitään huomautettavaa. ”Tosi hyviä esityksiä. Mielenkiintoisia pointteja”, totesi Stranius. Ja Halme komppasi: ”Hyviä esityksiä. Kiitos. Jatkoon. Kummatkin.”

Onneksi paikalle oli saatu myös Alestalo. Hänen kommenttinsa oli hillityn diplomaattinen: ”Ilmastonmuutos on joka tapauksessa erittäin vakavasti otettava asia, ja minulle syntyi vähän sellainen vaikutelma tänään, että siitä keskusteltiin aika kepeästi ja ehkä vähän harhauttavastikin”.

Samaa mieltä. ”Ehkä vähän.”

Loppukevennys

Kun sitten pitkän päivän päätteeksi pääsin kotiin asti, puolisoni ja minun välillä käytiin jotakuinkin tämänkaltainen keskustelu:

- Olipahan karmiva luento
- Jaa. Mikäs siinä nyt?
- No, katopa kö…

Yllä aiheenani ollut professori Atte Korholan luento Loppuuko ilmastokeskustelusta happi? pidettiin Helsingin yliopistolla 31.10.2013. Luento on nähtävissä netissä.

Lainaus

Suomi lämpenee! – Ilmastojournalismin kriisistä, osa 3

Pasi Toiviainen — Mon, 30 Sep 2013 13:46:27 +0000

Ilmastouutisoinnin kohokohta tältä vuodelta lienee takana. IPCC:n viidennen arviointiraportin ensimmäisen osan (AR5 WGl) tiivistelmä julkaistiin perjantaina 27.9. Miten uutisointi onnistui? Löytyikö pihvi?

Kuva: NASA / Sinead Farrell.

Kiinnitin parissa aiemmassa ilmastojournalismin tilaa pohtineessa jutussani (4.8. ja 16.9.) huomioni Helsingin Sanomien, YLE Uutisten ja Iltalehden edesottamuksiin ja siksi päätin kurkata, miten nämä samaiset kolme mediaa onnistuivat nyt IPCC:n raportin kanssa. Tähän rajoittuneeseen otokseen vaikuttaa sekin, että en itse tällä haavaa työskentele ilmastoasioiden parissa.

Heti kärkeen voi todeta, että pääosin ilmastotiede suodattui tehtyihin juttuihin – onneksi – ihan suhteellisen kohtalaisesti. Pikkuvirheitähän sattuu aina, kuten vaikka se, että IPCC ei julkaissut ensimmäistä arviointiraporttiaan vuonna 2001, vaan 1990, tai että tulevaa lämpenemistä ei raportissa verrata esiteolliseen aikaan (josta taas niin sanottu 2 asteen vaarallinen ilmastonmuutos lasketaan), vaan noin vuoteen 1995. Joka tapauksessa, tässä muutama itseäni häiritsemään jäänyt havainto:

Suomi voi lämmetä jopa 6 astetta!

Raportin julkistusiltana 27.9. YLE aloitti tv-uutistensa päälähetyksen näin: ”Ilmastonmuutoksen seuraukset ovat luultua vakavampia. Suomessa ilmasto voi lämmetä jopa 6 astetta.” Vastaavaan tapaan Iltalehden IPCC-jutun (28.9.) keskeiseksi sanomaksi hahmottui tämä tummennetuin kirjaimin painettu lause: ”Suomen keskilämpötila voi nousta jopa kuudella asteella vuosisadan loppuun mennessä”.

Uutisarvoltaan tämä tieto ei tosin ole – tai sen ei pitäisi olla – kovin merkittävä. Mieleen tulevat esimerkiksi yhdeksän vuoden takaiset FINSKEN-skenaariot (2004), jotka ennustivat Suomen lämpenevän noin 2080 luvun puoliväliin mennessä 2,4–7,4 astetta. Lisäksi, jo 21 vuotta sitten Suomalainen Ilmakehänmuutoten Tutkimusohjelma SILMU (1992) ennusti, että Suomi lämpenisi noin 4,5–6,5 astetta.

Nyt IPCC:n raportin yhteydessä julkistetut Ilmatieteen laitoksen laskelmat siis vain vahvistivat sen, mitä on entuudestaan tiedetty jo pitkään – ainakin liki yhden sukupolven ajan!

Suomi lämpenee muuta maailmaa enemmän - oikeasti

Lisäksi on erikoista, että kaikissa kolmessa mediassa Suomen mahdollista 6 asteen lämpenemistä pidettiin äärimmäisenä. Kaikissa jutuissa sitä korostettiin sanalla ”jopa”. Näin tehtiin, vaikka samaan hengenvetoon jutuissa kerrottiin koko maapallon voivan tällä vuosisadalla lämmetä YLE:n ja Iltalehden mukaan 5 astetta ja Helsingin Sanomien mukaan 6 astetta.

Luulisi kuitenkin, että tähän päivään mennessä suomalaismedialle olisi selvää, että karkeasti ottaen Suomi lämpenee noin puolet enemmän kuin maapallo keskimäärin. Oudointa oli, ettei tätä epäjohdonmukaisuutta huomattu edes Hesarissa, jonka yhden jutun otsikko kuului "Suomen ilmaston lämpeneminen on voimakkaampaa kuin maapallolla keskimäärin". Silti lehti tarjosi sekä maapallolle että Suomelle pahimmillaan "jopa" 6 astetta. Ei toimi.

Todellisuus on se, että jos maapallo lämpenee 5 astetta, Suomi lämpenee kenties 7–8 astetta. Maapallon lämmetessä 6 astetta Suomessa puhutaan jo noin 9 asteesta. Tämä Pohjolan muuta maailmaa voimakkaampi lämpeneminen johtuu lumen ja jään vähenemisestä sekä varsinkin talviaikaisen pilvisyyden lisääntymisestä.

Selitys tälle koko astesekoilulle löytynee siitä, että Ilmatieteen laitoksella 27.9. pidetyssä julkistamistilaisuudessa tutkijat ovat ilmeisesti esitelleet hieman eriluonteisia käyriä, joista Suomea koskeneisiin ei ole otettu mukaan niitä äärimmäisimpiä. Kuten Ilmatieteen laitoksen johtaja Mikko Alestalo tästä sekavasta uutisoinnista kysellessäni vastasi: "On vertailtu omenoita ja appelsiineja".

Meren pinta ja ”pahimmat ennusteet”

Meren pinnasta Helsingin Sanomat kirjoitti, että sen ”arvellaan pahimpien ennusteiden mukaan olevan jopa 82 senttimetriä nykyistä korkeammalla vuonna 2100”. ”Pahimpien ennusteiden”? Oikeasti?

Tässä väittämässä on kuitenkin kaksi virhettä. Ensinnäkin mainittu luku on laskettu, ei vuodelle 2100, vaan noin vuodelle 2090 (keskiarvo 2081-2100). Saman mallinnuksen mukaan vuoteen 2100 mennessä meren pinan nousu olisi noin 97 senttiä (kuva alla).

Kuva: IPCC, AR5 WGl, SPM.

Toiseksi, kyseisessä laskelmassa kyse on vain niistä varovaisista arvioista, joiden tutkijat uskaltavat sanoa olevan ”todennäköisiä”. Niiden lisäksi IPCC:n raportin tiivistelmässä todetaan näin: ”Etelämantereen mannerjään meriperustaisten osien romahdus voisi käynnistyttyään nostaa globaalia keskimääräistä merenpintaa huomattavasti yli todennäköisten arvojen” (s. 18). Raportti arvioikin romahduksen voivan vähintään tuplata mainitsemani 97 senttiä. Nyt alamme lähestyä pahimpia ennusteita.

Syy siihen, miksi Länsi-Antarktiksen mahdollinen romahdus ei ole mukana yleisesti siteeratuissa laskelmissa, löytyy puolestaan tästä: ”Jään äkillinen ja peruuttamaton menetys Etelämantereen mannerjään potentiaalisesti epävakaista meriperustaisista osista ilmastopakotteen seurauksena on mahdollista, mutta nykyinen näyttö ja ymmärrys on riittämätöntä kvantitatiivisen arvion tekemiseksi” (s. 21).

Huomautettakoon, että tämä ei tarkoita IPCC:n pitävän Länsi-Antarktiksen jäätikön romahdusta yhtään epätodennäköisempänä kuin nyt merenpinnan noususta todennäköisiksi ilmoitettuja lukemia. Paneeli ei vain ota asiaan sen tieteellisen hankaluuden takia kantaa.

Länsi-Antarktiksen jäätikön romahdus on yksinkertaisesti niin ainutlaatuinen uhka, ettei sen puolesta tai vastaan ole kunnollista näyttöä eikä sitä oikein voida tutkiakaan. Varmuus saadaan sitten joskus, jos – tai kun – riski on toteutunut.

Megariskit unohtuvat

Ylipäänsä on kummallista, miten Länsi-Antarktiksen jäätikön romahtamisen kaltaiset ilmastonmuutoksen megariskit loistivat läpikäymissäni jutuissa poissaolollaan. Vaikkapa ikiroudan sulamisesta ja Jäämerellä mahdollisesti odotettavissa olevista metaanipurkauksista ei puhuttu mitään. Saati, että olisi ollut havaittavissa syvempää ymmärrystä siitä systeemisestä muutoksesta, joka maapallolla vaikuttaa olevan edessään.

Tällaisten, pykälää vaikeampien asioiden käsittelyyn ei ole rahkeita. Niiden sijaan toistellaan vanhoja tietoja uusina.

Toisaalta, eipä IPCC:n tiivistelmä isojen kysymysten suuntaan ohjaakaan. Päinvastoin. Se pysyttelee entistäkin tarkemmin siinä, mikä on varmaakin varmempaa eikä paljoa spekuloi.

Tämä on IPCC:n reaktio ilmastoskeptikoiden harrastamiin vääristely- ja liioittelusyytöksiin. Se on ymmärrettävää, mutta sinänsä harmi, koska ilmastonmuutos nyt vain on sellainen tutkimuskohde, jonka kaikista mekanismeista ei voi edes kuvitella saatavan mitään suurta varmuutta ennen kuin jälkikäteen.

Vihdoin eteenpäin?

Koko ilmastokysymyksen nykytilaa parhaiten valottaneet kommentit löysin Helsingin Sanomien kolmen jutun kokonaisuudesta (28.9.). Yhdessä esimerkiksi yksinkertaisesti annettiin Ilmatieteen laitoksen johtaja Mikko Alestalon puhua.

"Ilmasto muuttuu, ja tämän muutoksen periaatteet on tunnettu jo 1970-luvulta. … Näiden faktojen suhteen ei ole mitään tieteellisiä ristiriitoja, eikä niitä tarvitse enää tutkia. Miksi tämä ei riitä siihen, että alettaisiin tehdä päätöksiä muutoksen pysäyttämiseksi?”, Alestalo tilitti.

Saman lehden pääjutussa Ulkopoliittisen instituutin tutkija Antto Vihma puolestaan pohdiskeli näin: "On todennäköistä, että nyt alkaa keskustelu siitä, kuinka paljon hiilidioksidia voidaan vielä päästää ilmakehään niin, että lämpeneminen pysyy kahdessa asteessa".

Toivon totisesti, että Vihma on oikeassa ja keskustelu pääsisi vihdoin oikeasti eteenpäin.

Tehty muutamia stilisointeja 30.9.2013 klo 01.00.

Lainaus

Ilmastojournalismin kriisi – Osa 2: tapaus Iltalehti

Pasi Toiviainen — Mon, 16 Sep 2013 13:18:38 +0000

Kirjoitin 4. elokuuta jutun siitä, kuinka suomalainen ilmastojournalismi on kriisissä. Nyt sekoiluvuorossa on Iltalehti, joka väittää hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC:n tulevan uuden raportin puolittavan ilmastonmuutoksen nopeuden ja vertaa ilmastoennusteita taannoisiin Rooman klubin epäonnisiin ennusteisiin. Olisi ehkä kannattanut ensin tarkistaa faktat.

Kuva: NASA.

Vaikeita numeroita - 0,2 vai 0,13

Tänään 16. syyskuuta Iltalehti kirjoitti näyttävässä ykkösaukeman jutussaan:

”Brittiläinen Daily Mail -lehti on saanut käsiinsä IPCC:n uuden raportin, jonka mukaan maapallon keskilämpötila on noussut vuodesta 1951 lähtien noin 0,12 asteella vuosikymmenessä. Vuonna 2007 samainen taho arvioi nousun olleen 0,2 astetta vuosikymmenessä. Arvio lämmön noususta on siis lähes puolittunut sitten viime raportin.”

Niin, Daily Mailin mukaan. Daily Mail on kuitenkin väärässä. Tosiasiassa IPCC:n edellinen arviointiraportti AR4 vuodelta 2007 sanoo näin:

”Tasoitettu lämpenemistrendi viimeisiltä 50 vuodelta (0.13°C per vuosikymmen) on lähes kaksinkertainen viimeisiin 100 vuoteen verrattuna.”

Siis 0,13 astetta, ei 0,2 astetta. Iltalehti tukeutui jutussaan täysin ilmastoskeptisyydestään tunnetun Daily Mailin toimittaja David Rosen lukuihin, eikä tarkistanut edes aivan keskeistä tietoa. Täten koko jutulta putoaa pohja pois.

Se taas, että maapallon lämpeneminen on mittausten mukaan hidastunut vain hitusen, vain vajaan kymmenesosan, ei taida olla kovin iso skuuppi. Ja toisaalta, ilmastotutkijat laajalla rintamalla kyllä odottavat, että jokusen vuoden jälkeen lämpeneminen sitten taas kiihtyy.

Rooman klubia mätkitään taas – aiheetta

Jutustaan innostuneena Iltalehden toimittaja Jani Parkkari vertasi vielä IPCC:n hutia Rooma klubin Kasvun rajat -raporttiin vuodelta 1972. Parkkari latasi:

”Kasvun rajoissa on vain yksi vika. Mitkään sen ennusteet eivät pitäneet paikkaansa.”

Väittämä on erikoinen, sillä Kasvun rajat -teoksen johtopäätös kuului, että mikäli kehitys jatkuu yhtään vallitsevaa rataa, ”kasvun rajat tällä planeetalla saavutetaan lähimmän sadan vuoden kuluessa” – eli ennen vuotta 2072.

Vai onko Parkkarilla kenties aikamatkailun tai selvänäkemisen kyky? Minun käsitykseni kun on, että maailma on yhä pelottavan hyvin tuolla Rooman klubin viitoittamalla polulla.

Kriisi jatkuu

No, ottaen huomioon, että IPCC julkistaa tiivistelmän uudesta AR5-raportistaan tämän kuun lopussa, 27.9., tällaisia skeptikkoleirin hyökkäyksiä ilmastotiedettä vastaan lienee odotettavissa vielä ainakin parin viikon ajan. Koitetaan kestää.

Tehty pieniä täsmennyksiä 17.53 16.9.2013 ja 9.31 17.9.2013.

Lainaus

Kymmenen hutia ilmastonmuutoksesta

Pasi Toiviainen — Wed, 07 Aug 2013 13:25:41 +0000

Ilmastonmuutos on saanut uuden epäilijän, tietokoneasiantuntija Petteri Järvisen. Hän on pohtinut ilmastouhkan turhuutta ainakin parissa blogikirjoituksessaan. Viimeisimmässä jutussaan “Ilmastonmuutos ja neljä muuta uhkakuvaa” hän epäilee minun olevani väärässä syyttäessäni skeptikoita – tai denialisteja – siitä, ettei päästöjä ole leikattu riittävästi.

Lyhyeen juttuunsa Järvinen saa mahdutettua ainakin kymmenen hutia ilmastonmuutoksesta. Käyn ne alla lyhyesti läpi, niiden alkuperäisessä järjestyksessä.

1. ”On lohdullista muistaa, ettei suomalaisten uskolla tai uskomattomuudella ole käytännössä mitään vaikutusta globaalin ilmastonmuutokseen.”

Suomalaistenkin tekemisillä on vaikutusta. Me voimme olla suunnannäyttäjiä muulle maailmalle. Toisaalta, Järvisen logiikalla mikä tahansa yhteisö voi redusoida oman tekemisensä merkityksettömäksi: Eihän nyt juuri Texasin päästöillä ole maapallon mitassa merkitystä. Eihän nyt kaupunkimaasturit paljoa vaikuta. Eihän nyt PC:t maapalloa pilaa…

Sitä paitsi – nationalistisen itsekkäästi ajatellen – ekologinen energiavallankumous on tulevaisuuden suuri bisnes. Siinä kannattaisi olla mukana, ja eturintamassa.

2. ”Vaikka viimeinenkin epävarmuus poistuisi ja kaikki olisivat yhtä mieltä ilmastonmuutoksen haitallisuudesta, se ei saisi meitä pudottamaan päästöjä vaaditulla 50 prosentilla. … Pelkkä tietoisuus ei takaa toimintaa. Turha syyttää tästä denialisteja.”

On totta, ettei tietoisuus yksin riitä, mutta jos emme ole tietoisia, emme ainakaan tee mitään. Toki denialistien lisäksi muutoksen tiellä on muitakin esteitä, kuten poliittisen järjestelmän rakenteet ja vallitsevan talousjärjestelmän ihanteet jne. Mutta kyllä saumat olisivat huomattavasti paremmat ilman uhkan turhanpäiväistä kiistämistä.

YK:n ilmastokokouksissa on haettu sitovaa globaalia ilmastosopimusta. Kuva: Pasi Toiviainen.

3. ”Emme halua luopua yksityisautoilusta, kesämökeistä tai halvoista ulkomaanmatkoista -- eiväthän niin tee edes ne, jotka nyt äänekkäimmin saarnaavat muutoksen välttämättömyydestä.”

Tämä väite taitaa lähinnä paljastaa jotain Järvisen omasta lähipiiristä. Minä tunnen lukemattomia ihmisiä, jotka ovat ”luopuneet” paljostakin.

Itse luovuin ilmastoherätykseni vuoksi arkkitehdin urastani ja ryhdyin ympäristötoimittajaksi. Ja kerrottakoon, että olin menestynyt hyvin, saanut palkintoja arkkitehtuurikilpailuissa ja juuri valmistunut arkkitehdiksi arvosanalla erittäin hyvä. Lisäksi, autoa viisilapsisella fuusioperheellämme ei ole. Kesämökkiä en omista ja ulkomaille on tullut lennettyä lomalle viimeisten parinkymmenen vuoden aikana peräti kolmasti.

4. ”Oli helppo uskoa ilmastonmuutokseen kun Suomessa oli leutoja talvia. Kylmyys ja lumi piti lisätä ennusteisiin jälkikäteen”.

On totta, että viime vuosien suhteellisen viileät (eli oikeastaan varsin ”normaalit”) ja erityisen lumiset talvet olivat jonkinlainen pieni yllätys. Olkoonkin, että talvisateiden lisääntyminen varsinkin pohjoisilla leveysasteilla on ollut alusta asti tiedossa ja nyt alkuun nämä tulevat lumena, mutta myöhemmin, lämpenemisen jatkuessa, silkkana vetenä.

Sitä paitsi, tämä muutos on seurausta nimenomaan maapallon lämpenemisestä. Pohjoisen jäämeren sulamisen seurauksena Arktis on lämmennyt, yläilmakehän suihkuvirtaukset muuttuneet ja talviset matalapaineet työntyneet etelämmäksi.

5. ”Maapallon lämpötila vaihtelee luonnollisista syistä.”

Kyllä, ja luonnolliset vaihtelut ovat hyvin ilmastotutkijoiden tiedossa. Myös se, mitä menneistä ilmastonmuutoksista tiedetään, antaa syytä huoleen.

6. ”Todellinen ympäristökatastrofi koettiin 10 000 vuotta sitten, jolloin paksu jääpeite tappoi Suomesta kaiken elämän.”

Höpö höpö. Jääkausi alkoi jo yli 100 000 vuotta sitten, ja päättyi noin 10 000 vuotta sitten. Jääkauden kehittyminen oli kymmenien tuhansien vuosien prosessi, mutta se kylläkin päättyi geologisessa mielessä varsin nopeasti, noin 5000 vuodessa. Nyt maapallon ennustetaan voivan lämmetä saman verran, noin 5 astetta, jo tällä vuosisadalla.

7. ”Lähihistoriasta löytyy vastaavasti nykyistä lämpimämpiä jaksoja.”

Niin löytyy, mutta vain paikallisesti. Globaalia keskilämpötilaa esimerkiksi keskiajan lämpökausi nosti vain noin puoli astetta. Samaan aikaan, kun pohjoisella pallonpuoliskolla oli lämpimämpää, eteläisellä oli viileämpää. Nyt maapallo on lämmennyt esiteollisesta ajasta noin 0,8 astetta.

8. ”Maailmanlopun ennustajia on ollut aina ennenkin. Muistan, miten 1970-luvulla luin huolestuneena Rooman klubin raporttia. Kaikki skenaariot osoittivat, että maailma tuhoutuu vuoden 2000 tienoilla ylikansoitukseen tai raaka-aineiden loppumiseen. Jos silloisia tiedemiehiä olisi uskominen, olisimme kaikki jo kuolleita.”

Väärin. Kasvun rajat -teoksen johtopäätös oli, että mikäli kehitys jatkuu yhtään vallitsevaa rataa, ”kasvun rajat tällä planeetalla saavutetaan lähimmän sadan vuoden kuluessa” – eli ennen vuotta 2072. Olemme yhä pelottavan hyvin tällä polulla.

9. ”En ihan ymmärrä, miksi juuri lämpötilan nousu olisi se kaikkein vakavin ympäristöuhka? Maapallo on sopeutunut lämmönvaihteluihin ennenkin.”

Maapallo on, mutta monet lajit ovat pyyhkiytyneet planeetalta ikiajoiksi ilmastonmullistusten mukana. Nyt edessä oleva ilmastonmuutos olisi toteutuessaan rajuin mullistus vähintään 50 miljoonaan vuoteen – ja uusimpien tutkimusten mukaan jopa 65 miljoonaan vuoteen. Ihmisen yhteiskunnat eivät moista muutosta kestäisi.

10. ” Sen sijaan haluan jakaa … tiedemiesten vetoomuksen tulevaisuuden puolesta. Tässä paperissa ilmastonmuutos on vain yksi viidestä huolenaiheesta.”

Eipäs ole "vain" yksi viidestä, vaan nimenomaan se numero yksi - kuten alla olevasta otteesta näkyy. Lisäksi se on vieläpä yksi suurimmista syyllisistä kohtiin 2 ja 3.

Ote: Consensus Statement from Global Scientists.

Että näin tällä kertaa.

Lainaus

YLE, HS ja ilmastojournalismin kriisi

Pasi Toiviainen — Sun, 04 Aug 2013 14:02:16 +0000

YLE TV1:n A-studio ja YLEn verkkouutiset kertoivat äskettäin (29.7.), että ilmastonmuutos on pysähtynyt. YLEn jutuissa jopa hämmästeltiin sitä, että Suomen ”hallituksella ei ole suunnitelmia sen varalle, että ilmasto jäähtyisikin”. Tästä alkoi pienimuotoinen kohu, kun esimerkiksi Helsingin Sanomat reagoi uutiseen ensin ”tyrmistyneenä” (30.7.) ja sitten (1.8.) tilannetta selkiyttämään pyrkineellä juttukokonaisuudella. Valitettavasti selkeytyksistäkin jäi selkeys kauas. Kaikesta päätellen suomalainen ilmastojournalismi on kriisissä. Me olemme pulassa.

Kuva: NASA.

Kohua on toki käsitelty muuallakin mediassa, mutta yhteiskunnallisen merkittävyytensä takia YLE ja HS kiinnostavat minua eniten. Käsittelen alla sinänsä positiivisemman tapaus Hesarin ensin.

Tapaus Helsingin Sanomat – ilmastokeskustelun takapakki

Torstaina 1.8. Helsingin Sanomien laaja kolmen jutun kokonaisuus pyrki tekemään selkoa syntyneestä sekavasta tilanteesta. Oliko maapallo lämpenemässä vai ei? Ei vain ihan onnistunut.

On tietysti hyvä, että Hesari pyrkii korjaamaan YLEn ilmiselvää töppäystä. Mutta toisaalta, kyseisen laatulehden päätyminen vielä vuonna 2013 uutisoimaan, että ”ilmasto lämpenee”, on tragikoomista. Tämä on ollut tiedossa jo pari vuosikymmentä. Yhtään kunnianhimoisemmassa toimituksessa YLEn onnettomaan uutisankkaan olisi löydetty vaikka mitä muita, ilmastokeskustelua nykytilassa aidosti edistäviä näkökulmia. Nyt astuttiin useita askelia taaksepäin.

Eniten takapakkia liu’uttiin Jenni Virtasen jutussa Selkoa käppyröistä, jossa hän tarjoili lukijoilleen kaksi huonoa ja kaksi hyvää ”uutista”. Huonot uutiset olivat, että ”ilmastonmuutos on olemassa tilastojen vaikeatulkintaisuudesta huolimatta”, ja että sen ”torjumiseksi on tehty hälyttävän vähän”. Ei siis mitään uutta. Ei uutista.

Erityisesti kiinnittäisin kuitenkin huomion sanoihin ”tilastojen vaikeatulkintaisuudesta huolimatta”. Rohkenen olla vahvasti eri mieltä. Ei ilmastokysymys ole vaikea. Ei, jos siihen on kunnolla perehtynyt. Silloin se näyttäytyy päinvastoin kristallinkirkkaana kokonaisuutena, jossa kaikki palaset loksahtavat kauniisti kohdilleen.

Jenni Virtasen kaksi hyvää uutista puolestaan olivat, että vuoden sisään, kun IPCC julkaisee viidennen suuren arviointiraporttinsa, ”tiedämme taas vähän enemmän”, ja että ”kun tiedämme enemmän, on helpompi myös tehdä jotakin”. Virtanen tuumasi: ”Mitä ilmastonmuutos tarkoittaa ilmakehässä, merissä ja jäätiköillä? Näihin peruskysymyksiin kaivataan nyt kipeästi vastausta.”

Minullapa on uutinen J. Virtaselle ja Helsingin Sanomille: Me tiedämme jo tarpeeksi. On tiedetty jo vuosia. IPCC:n seuraavassa(kaan) arviointiraportissa asioista perillä oleville tuskin tulee muuta uutta, kuin joitakin sinänsä intresantteja, täydentäviä yksityiskohtia. Ja silti, kaikesta tiedosta huolimatta, maailma ei ole reagoinut. Miksiköhän?

Tulkintoja ja silkkihansikkaita

Suhteessa YLEn uutiseen ilmastonmuutoksen pysähtymisestä Jenni Virtanen kirjoitti näin: ”Osa netin keskustelijoista kiirehti tulkitsemaan: ehkä on käynyt niin, ettei ilmastonmuutosta olekaan.” Tosiasiassa tulkinta ei tosin ollut ”nettikeskustelijoiden” tekemä, vaan tätähän YLE de facto väitti. Että ilmastonmuutos oli ja meni jo – sikäli kuin sitä koskaan olikaan – nyt voisi ihan yhtä hyvin viiletä.

Itse asiassa YLE jopa kehotti suhtautumaan epäilevästi ”ilmaston lämpenemisen ja hiilidioksidipäästöjen yhteyteen” eli suomeksi sanottuna kasvihuoneteoriaan, jonka se väitti olevan mukamas maailmalla laajankin kiistelyn kohteena. Miksi siis turhat silkkihansikkaat, Virtanen?

Tämän jälkeen J. Virtanen vielä jatkoi: ”Tulkitsijoita ei voi syyttää. Ilmastotiede on jo pitkään jättänyt tavallisen ihmisen tuuliajolle.” Väärin. Taas. Ja pahasti. Nimenomaan tulkitsijoita pitää syyttää, silloin kun tulkinta on tarkoitushakuista ja vääristelevää, mitä se YLEn humpuukiuutisen tapauksessa oli.

Väitteeni on, että juuri näiden ilmastotieteen tuloksia omien tarkoitusperiensä kannalta sopivasti vääristelevien ”tulkitsijoiden” takia maailma ei ole reagoinut. Nämä niin sanotut ilmastoskeptikot, joihin YLEn uutisen kasaan keittänyt ajankohtaisohjelmien toimituspäällikkö Matti Virtanen ilman muuta lukeutuu, ovat jo vuosikymmeniä onnistuneet luomaan ilmatieteen ympärille epävarmuuden ilmapiirin, jonka vuoksi yhä uudestaan hoetaan, että tarvitaan lisää tutkimusta ja että ”kun tiedämme enemmän, on helpompi myös tehdä jotakin”. Tämä keino tepsi jälleen. Taas huudetaan lisää tietoa.

Kuolemanvakavaa sabotaasia

Koko tulkitsemis- ja vääristelemissotku alkoi vuonna 1988 Torontossa pidetyn kansainvälisen Muuttuva ilmakehä -konferenssin jälkeen. Siellä ilmakehätutkijat ja maailman johtajat ensimmäisen kerran päätyivät yhdessä vaatimaan, että tarvitaan ”kiireellinen toimintasuunnitelma” kasvihuoneilmiön voimistumisen pysäyttämiseksi. Kokous vaatikin, että maailman kasvihuonekaasupäästöjä on leikattava 50 prosenttia vuoteen 2015 mennessä.

Täten ilmastokysymyksestä tuli ensi kertaa poliittinen. Maailmalta vaadittiin muutosta. Mutta alkoikin ”tulkitseminen” ja vääristely. Tämän tihutyön primus motoreina toimivat maailman suurimmat auto- ja öljy-yhtiöt, muiden muassa BP, DaimlerChrysler, Exxon, Ford Motor Company, General Motors Corporation ja Shell, jotka heti vuonna 1989 perustivat mukatieteellisen lobbausjärjestön nimeltä Global Climate Coalition. Ryhmän mukaan ilmatieteeseen liittyi epävarmuuksia ja siksi tarvittiin lisää tietoa.

Sittemmin vastaavia tieteellisiksi organisaatioiksi naamioituja organisaatioita on toiminut useita. Samoin liikkeellä on yksittäisiä väärintulkitsijoita, joiden vaikuttimia toimintaansa voi vain arvailla. Jotkut ovat ehkä vain harhautuneet kaiken heille tuputetun pseudotieteen alle. Kuka tietää.

Ja entä se lopputulos? Se maailman reagointi? Kaiken jo neljännesvuosisadan jatkuneen inttämisen jälkeen maailman kasvihuonekaasut eivät ole sitten Toronton kokouksen suinkaan tutkijoiden vaatimusten mukaisesti vähentyneet 50 prosenttia, vaan kasvaneet 50 prosenttia.

Yleinen tunnelma ilmastotutkijoiden keskuudessa onkin ollut jo useamman vuoden, että peli on ohi. Meni jo. Ihmiskunnan on nyt vain otettava vastaan, mitä tuleman pitää.

Minä vaadin tästä hyvästä tahallaan ilmastonmuutoksen hillintää haitanneiden skeptikoiden päitä vadille. Heitä pitää syyttää, ja raskaasti.

Median vastuu

Toinen instanssi, jonka suuntaan syyttävä sormeni kohdistuu, on media. Kun Jenni Virtanen kirjoittaa, että ”ilmastotiede on jo pitkään jättänyt tavallisen ihmisen tuuliajolle”, ja että ilmastonmuutosta ”ei ole näkynyt kotisohvalle”, hän unohtaa sekä oman että työnantajansa roolin tiedonvälittäjänä. Ei se tieteen vika ole. Vaan hänen, heidän, ja minunkin – meidän.

Ilmastoskeptikoiden suhteen tiedotusvälineet puolestaan ennättivät tuudittautua aivan liian pitkään niihin sinänsä yleviin, mutta ilmastokysymyksen tapauksessa vahingollisiksi osoittautuneiisiin periaatteisiinsa tasapuolisuudesta ja moniäänisyydestä. Jos kuultiin kasvihuoneteorian ymmärtävää tutkijaa, tavattiin kuulla myös skeptikkoa.

Tämä on ollut sikäli pöljää, että aidosti ja oikeasti tiede on ollut ilmastokysymyksen päälinjoissa yksimielinen jo ainakin mainitut 25 vuotta. Tai sitten samaan tapaan pitäisi aina, jos puhutaan vaikkapa evoluutiosta, kuulla myös älyllisen suunnittelun kannattajaa, tai holokaustista puhuttaessa, koko juutalaisten joukkotuhon kiistäjää. Eikö?

Kuten Ilmatieteen laitoksen johtaja Mikko Alestalo on todennut jo vuosia sitten, ilmastoskeptisyys on yksinkertaisesti modernin tieteen halveksuntaa. Ei muuta. Piste.

Yksittäisen toimittajan kannalta median vastuu tietenkin merkitsee sitä, että hänen tulee ottaa asioista selvää, pitää päänsä kirkkaana ja tehdä parhaansa. Hyvän toimittajan toivoisi myös osaavan erottaa, milloin puhutaan asiaa, milloin kukkua. Joka tapauksessa, se suurempi vastuu sälyttyy mediatalojen ylemmille portaille, joiden olisi huolehdittava, että ilmastojournalismiin on riittävästi resursseja.

Toimituksiin tarvitaan ilmasto-osaajia

Kaikkiaan Hesarin Jenni Virtasen Selkoa käppyröistä -juttu jäi niin kauas ilmatieteen pitkään tunnetusta todellisuudesta, että päättelen hänen kirjoittaneen sen jonkinlaisen ulkomaanosaston yleistoimittajan osaamisen pohjalta. Samaa yleistoimittajuutta huusi myös HS:n juttukokonaisuuden hapuilevan kömpelö pääjuttu. Homma vain ei ole hallussa. Ilmastokysymyksen osaajat puuttuvat. Vaikka HS on sentään valtakunnan ykköslehti.

Olen viime vuosina useaan otteeseen ehdottanut, että ainakin suurimpien mediatalojen tulisi palkata toimituksiinsa erityisiä ilmastotoimittajia. Vain täten keskustelulla on minkäänlaista mahdollisuutta edetä tai edes säilyttää tasonsa. Tuskin satsaus mitenkään kohtuuton olisi. Kyse on sentään maailman kohtalonkysymyksestä. Onhan meillä urheilutoimittajiakin melkein joka lajille erikseen, ja kulttuuritoimitusten alta löytyy erikseen muun muassa kirjallisuus- ja musiikkitoimittajia.

Eikä mielestäni edes yksi ilmastotoimittaja taloa kohti riitä. Pelkästään ilmastotiede on hurjan laaja kenttä: meteorologiaa, ilmakehän fysikkaa, paleoklimatologiaa, paleontologiaa, oceanografiaa, glasiologiaa, biogeokemiaa, ekologiaa ja niin edelleen. Tämän päälle pitäisi sitten hallita niin kansainvälinen kuin kotimainen ilmastopolitiikka kaikkine sopimuskoukeroineen ja päästökauppoineen sekä koko varsinainen kysymys ilmastonmuutoksen hillinnästä: ilmastonmuokkaustekniikat, erilaiset energiamuodot, energiansäästötekniikat ja niin edelleen. Pari kolme henkeä olisi hyvä alku. Keskittymään ainoastaan tähän aihepiiriin.

Valitettavasti tiedän, että todellisuudessa trendi kulkee ainakin ympäristöjournalistien keskuudessa juuri päinvastoin. Erikoistehtäviä puretaan ja jo erikoistuneista tehdään tarvittaessa näppärästi siirreltäviä yleishenkilöjantusia.

Tapaus YLE – kirsikanpoiminnan lyhyt oppimäärä

Entä sitten itse sylttytehdas: YLE ja yksi sen kruununjalokivistä, A-ohjelmien A-studio? Mitä kyseisestä rimanalituksesta pitäisi sanoa?

Lyhykäisyydessään kyse oli siitä, että toimituspäällikkö Matti Virtanen sai puskettua ohjelmaan vanhan ideansa, jonka mukaan maapallon alailmakehän lämpenemisen hidastuminen viime vuosina todistaa, että koko ilmastonmuutos on pysähtynyt – ja täten kasvihuoneteoria on väärässä. Lisäksi hän sai juttunsa läpi myös YLEn verkkouutisiin.

Todellisuudessa tämä uutisankka käy lähinnä loistavasta esimerkistä kirsikanpoiminnasta – eli siitä, että esitetään vain ne valikoidut faktat, jotka sattuvat tukemaan omia tarkoituksia. Samalla laajempi kokonaiskuva unohtuu ja myös valitut ”faktat” tuppaavat helposti vääristymään.

M. Virtasen uutisen ensimmäinen kirsikka on tarkoitushakuinen ajanajakson valinta, joka alkaa aivan poikkeuksellisen lämpimästä el niño -vuodesta 1998. Tarkoitus ei siis ole häivyttää tulkinnasta kohinaa, ilmastojärjestelmän luontaista vaihtelua, vaan korostaa sitä. Näin ei tietenkään tulisi tehdä.

Lisäksi, yleensä meteorologisesti merkitsevänä ajanjaksona pidetään 30 vuotta eli valittu 16 vuoden jakso on kovin lyhyt. Erikoista onkin, että ilmastodebatin alkuaikoina 1980- ja 1990-luvuilla skeptikot itse tapasivat aina muistuttaa, että ei maailman vielä voi todeta lämpeneen, koska havaintojakso on liian lyhyt. Sittemmin, kun tämä oppi ei ole enää tukenut omia intressejä, se on ”yllättäen” unohdettu. M. Virtanen on itsekin tehnyt tämän takinkäännöksen.

Maapallon pintalämpötilan muutos pitkällä aikavälillä (NASA/GISS).

Toinen kirsikka on se, että alailmakehän lämpötila on toki vain yksi maapallon lämpenemisestä kertova tekijä. Lämpeneminen näkyy toki muuallakin, kuten maanpinnan, merten ja yläilmakehän lämpötiloissa. Kuka vielä muistaa, kuinka jokunen vuosi sitten skeptikot tapasivat julistaa kasvihuoneteorian vääräksi juuri liian vähän lämmenneen yläilmakehän takia. No, nyt kun tämä ristiriita on selvinnyt, eikä teoria kaatunut, vuorossa on vaihteeksi alailmakehä.

Lisäksi lämpöä uppoaa esimerkiksi suurten jäätiköiden sulattamiseen, mistä aihepiiristä en ole huomannut suomalaisessa mediassa uutisoidun sitä äskeistä havaintoa, että Grönlannin mannerjäätikkö on läpeensä pehmennyt sen sisäosia myöten kuin voiksi. Tämä hälyttävä muutos on vienyt valtavasti energiaa, joka on poissa alailmakehästä.

Lisää kirsikanpoimintaa löytyy siitä skeptikoille tyypillisestä argumentoinnista, että silloin, kun mittarit näyttävät lämpenevää, tämän on tavattu selittää johtuvan vain auringon luontaisesta aktiivisuudesta (kuten M. Virtanenkin on aiemmin tehnyt MOT-ohjelmissaan). Mutta, nyt kun lämpeneminen näyttäytyykin yhdessä mittarissa odotettua vähäisemmältä, siitä ollaan visusti hiljaa, että viime vuosina auringon aktiivisuus on itse asiassa ollut poikkeuksellisen heikkoa.

Vanhan kierrätystä

Tämä kaikki on toki ollut M. Virtasen tiedossa jo ennen kuin hän teki viimeisimmän kohujuttunsa. Nyt tapetille noussut väittämä ilmastonmuutoksen pysähtymisestä on ollut M. Virtasen lempilapsi aina hänen vuonna 2006 tekemästä ohjelmastaan MOT: Al Goren epämiellyttävä puolitotuus alkaen. Hänen väitteensä yksisilmäisyys on tehty hänelle usean tahon toimesta moneen kertaan selväksi, mutta ei tämä ole häntä hetkauttanut.

Varsinkin ottaen huomioon M. Virtasen koko ilmastoskeptisen MOT-historian on päivänselvää, että hänen harrastamansa ilmatieteen tulosten vääristely on täysin tietoista ja tahallista. Mihinkään kokonaisuuksien ymmärtämiseen hän ei pyri.

Tällä kertaa suorastaan huipaisaksi koko episodin tekee se, että vain vajaa viikko ennen kohu-uutista YLEn verkkouutiset olivat jo käsitelleet saman alailmakehän vähäisen lämpenemisen tapauksen – ihan asiallisesti. ”Asiantuntijat uskovat suurimman syyn liittyvän valtameriin, jotka imevät itseensä valtavan määrän lämpöenergiaa. Niiden lämpeneminen on nähtävissä merenpinnan nousun kautta”, tämä aiempi uutinen (23.7.) kertoi. Myös mainitsemani yhteys auringon aktiivisuuden heikkouteen kävi ilmi.

Onkin käsittämätöntä, ettei uutistoimituksessa seurata edes omia uutisia. Vai uskottiinko YLE Uutisissa tosiaan, että M. Virtanen oli nyt löytänyt jonkin yllättävän viisastenkiven? Olisiko ehkä ilmastotoimittajalle käyttöä?

Kasvojen pesua, selittelyä…

YLE sai höpöuutisestaan rutkasti kriittistä palautetta ja uutisesta tehtiin YLElle myös ainakin yksi oikaisupyyntö. Miten YLE siis reagoi? A-studio ei mitenkään, mutta YLE Uutiset puolestaan meni jonkinlaiseen paniikkiin.

Ensin, 30.7. verkossa julkaistiin uutinen, joka kumosi Virtasen uutisen. ”Lämpeneminen ei ole kadonnut mihinkään”, kertoivat haastatellut Helsingin yliopiston tutkijat. Sitten, 2.8. ilmestyi Ilmatieteen laitoksen johtaja Mikko Alestalon haastattelu, jossa hän muistutti – taas kerran – että ”ilmastotutkijat ovat yksimielisiä ilmastonmuutoksesta”. Lisäksi 3.8. Alestalon haastattelu julkaistiin vielä uutena versiona. YLE Uutiset pesi kasvojaan.

Toisaalta, tällä tavoin mitään virhettä toimituksen taholta ei ole myönnetty eikä minkäänlaista oikaisua tehty. Oikeastaan päinvastoin, Uutiset antoivat vielä M. Virtasen jatkaa ristiretkeään ja kirjoittaa sivuilleen blogin.

Uudessa kirjoituksessaan Saat potkut, valehtelija, denialisti (3.8.) M. Virtanen selitteli väittämänsä oikeutusta kahdella tekijällä. Näistä ensimmäinen oli se, että alailmakehän lämpenemisen hidastuminen on ollut tieteelle yllätys. On, kieltämättä, mutta entä sitten? Aivan loogisia selityksiä on olemassa rutkasti. Ei sen vuoksi koko ilmatiedettä tarvitse heittää romukoppaan.

Myös vaikkapa se, että pohjoiset manneralueet ovat viime aikoina olleet suhteellisen viileitä ja erityisen lumisia, oli alkuun yllätys. Kuitenkin, kun asiaa on tutkittu, kuvio sopii aivan loogisesti ilmastonmuutoksen kokonaisuuteen. Pohjoisen jäämeren sulamisen seurauksena Arktis on lämmennyt, yläilmakehän suihkuvirtaukset muuttuneet ja talviset matalapaineet työntyneet etelämmäksi.

… ja taas lisää vääristelyä

M. Virtasen toinen selityslinja oli yrittää perustella hänen käyttämänsä lyhyt, 16 vuoden tarkastelujakso oikeutetuksi. Hän siteerasi muun muassa ilmastotutkija Ben Santerin johtaman ryhmän tutkimuksen ”johtopäätöstä” vuodelta 2011:

“Yksi vuosikymmen alailmakehän lämpötilahavaintoja on riittämätön osoittamaan hitaasti etenevää ihmisen aiheuttaman lämpenemisen signaalia. Tuloksemme osoittavat, että tarvitaan vähintään 17 vuoden mittainen lämpötila-aikasarja osoittamaan ihmisen vaikutus alailmakehän globaaliin keskilämpötilaan.”

Tämän perusteella M. Virtanen sitten tulkitsi, että jos lämpenemistä ei havaita 17 vuoteen, ”niin teoriaa kasvihuonekaasupäästöjen – etenkin nopeasti lisääntyvän hiilidioksidin – aiheuttamasta globaalista ilmaston lämpenemisestä on pakko tarkistaa”.

Tämä on kuitenkin alkeellinen virhetulkinta. Sitaatissahan vain sanotaan, että ainakaan 17 vuoteen asiaa on ihan turha pohtia! Ei heti sen jälkeen mitään pakkoa ilmatieteen perusteiden kyseenalaistamiseen synny. Tämän tajuaminen ei luulisi vaativan kovin kummoista luetun ymmärtämistä.

Sekin, että M. Virtanen ilmoittaa lainaamansa kohdan olevan tutkimuksen johtopäätös, on silkkaa vääristelyä. Todelliset johtopäätökset, jotka muuten vakiintuneeseen tapaan löytyvät tutkimuksen lopusta, kertovat näin:

”Ilmaston signaali ja kohina -suhteen analyysimme selvä viesti on, että ihmisen vaikutusten havaitsemiseksi troposfäärin lämpötilasta tarvitaan useampien vuosikymmenten havaintoja.”

Jostain syystä tätä M. Virtanen ei kuitenkaan huomannut. Ei sopinut agendaan, oletan.

YLE tienhaarassa

Mielestäni varsinkin YLE Uutiset on tullut tienhaaraan. Tällä hetkellä se sekä kuuntelee tiedettä että halveksuu sitä. Mutta molempia ei voi saada. Kun kumartaa yhdelle, pyllistää toiselle. Kumpaa ilmastoasiassa siis kannattaisi uskoa, tutkijoita vai toimituspäällikkö M. Virtasta? Siinäpä pulma.

Entä A-studio? Miten YLEn ajankohtaisjournalismin eettiset pelisäännöt sanovatkaan: ”Tärkein edellytys tehtävän onnistumiselle on yleisön luottamus. Yleisön tulee voida luottaa ajankohtaisjournalismin välittämiin tietoihin ja toimintatapoihin. … meidän on tunnettava vastuumme ja pidettävä ohjelmasisältömme ja toimintatapamme läpivalaisun ja kritiikin kestävinä.” Niinpä. Harkinnan paikka sielläkin?

Pian ”ilmastonmuutos on pysähtynyt” -kohun alettua havaitsin jokusen yleläisen konkaritoimittajan ilmaisseen sosiaalisessa mediassa tyytyväisyytensä siihen, että herätettiinpä ainakin keskustelua. Mutta tämä on laiha lohtu – eikä oikeastaan lohtu ollenkaan kun synnytetty keskustelu vain polkee paikallaan. Sen sijaan ilmastokeskustelun aito edistäminen olisi ollut jotain, josta taputtaa itseään ja kollegoitaan olkapäille.

Kaiken kaikkiaan koko tämä umpisurullinen episodi jälkimaininkeineen osoittaa, että ilmastojournalismi on maamme keskeisimmissä medioissa syvässä kriisissä. Ja me – ja maapallo – pahassa pulassa.

Kirjoittaja on ilmastoasioihin perehtynyt tiedetoimittaja, joka on muun muassa kirjoittanut kirjan Ilmastonmuutos. Nyt. (Otava, 2007 ja Seven, 2008) ja kirjoittaa parhaillaan kirjaa ekologisesta rakentamisesta.

Lainaus

Kymmenen kysymystä

Matti Virtanen, Toimituspäällikkö Yle Ajankohtaistoiminta — Mon, 18 Mar 2013 12:23:06 +0000

”Pallo kuumenee.” Ylen ympäristöseminaarin otsikko ei yllätä. Kaikkihan tietävät, että ilmasto muuttuu. ”Ei mikään ole maailmassa muuttumatonta, saa suureksi pieni ja päiväksi yö”, kuten Bertold Brecht runoili.

Mutta hetkinen! Saksalainen uutisviikkolehti Der Spiegel kirjoitti hiljattain näyttävästi, että ilmaston lämpeneminen on ollut pysähdyksissä jo 15 vuotta. Ai ette huomanneet? No, asia on helppo tarkastaa mm. Nasan mittausaineistosta.

Tämä tarkoittaa, että IPCC:n sinnikkäästi ennustamasta keskimääräisestä lämpenemisestä puuttuu jo noin 0,3 astetta. Samaan aikaan hiilidioksidin päästöt ilmakehään ovat kasvaneet ripeästi. Mitä jos hiilidioksidin määräävä markkina-asema ilmaston lämpenemisessä onkin arvioitu pahasti yläkanttiin?

Kun tässä blogissa ilmeisesti sallitaan myös ilmastokonsensuksesta poikkeavia soraääniä, niin käytän tilaisuuden esittämällä muutamia kysymyksiä. Vastata saa kuka tahansa, joka on kiinnostunut evidenssistä enemmän kuin ennustuksista.

Yksi tyhmä kysyy tietysti enemmän kuin kymmenen viisasta ehtii vastata. Mutta tästähän meille maksetaan; toimittajille siitä että he kysyvät ja kyseenalaistavat, vallanpitäjille siitä että he vastaavat.

Tästä lähtee:

1. Kuinka paljon alailmakehän on ennustettu keskimäärin lämpenevän IPCC:n raporteissa 1995, 2001 ja 2007?
2. Kuinka paljon ilmakehä on todellisuudessa lämmennyt vuoden 1995 jälkeen?
3. Miten kasvihuonekaasujen globaalit päästöt ovat kehittyneet vuoden 1995 jälkeisenä aikana?
4. Mistä johtuu, että lämpeneminen on huomattavasti hitaampaa kuin ilmastomallit ovat ennustaneet?
5. Toistaiseksi lämpimin vuosi oli useimpien mittausten mukaan 1998. Kuinka kauan uutta ennätystä vielä pitää odottaa – 5, 10 tai 20 vuotta?
6. Voidaanko jossain vaiheessa todeta, että teoria kasvihuonekaasujen roolista lämpenemisessä on falsifioitu?
7. Jos teorian falsifiointi on mahdotonta, niin mitä se kertoo teorian tieteellisyydestä?
8. Jos hiilidioksidi ei lisääntyvästä pitoisuudestaan huolimatta pysty enää lämmittämään ilmakehää, niin mitä seurauksia siitä on ilmasto- ja energiapolitiikalle?
9. Mitä haittaa 1900-luvun globaali lämpeneminen on aiheuttanut?
10. Entä mitä hyötyä lämpenemisestä on ollut?

Jos vastaaminen tuntuu hankalalta, niin kannattaa varmaan perehtyä tuoreeseen GWPF:n raporttiin.

Suosittelen myös perehtymistä ilmastodataan. Erittäin hyvä koontisivusto on norjalaisen maantieteen professorin Ole Humlumin climate4you.

Alussa mainittu Der Spiegelin juttu on luettavissa verkossa.

Hauskoja lukuhetkiä!

Matti Virtanen
Kirjoittaja on FK (pääaineena maantiede) ja toimituspäällikkö Ylen ajankohtaistoiminnassa

Lainaus

Päästöjen reipas kasvu jatkuu, ilmastonmuutos etenee

Petteri Taalas, Pääjohtaja Ilmatieteen laitos — Tue, 05 Mar 2013 07:05:07 +0000

Kasvihuonekaasujen päästöjen maailmanlaajuinen rajoittaminen ei ole edennyt merkittävästi sitten Kööpenhaminan 2009 ilmastokokouksen epäonnistumisen. EU-maissa edetään edelleen kohti päästöjen 20 % vähennystä vuoteen 2020. Samalla koko maailman päästöt kasvavat ennätyksellistä vauhtia.

Mutta mitä kuuluu itse ilmastolle? Aihe on saanut vähemmän huomiota mediassa viime vuosina, ja sosiaalisessa mediassa äänessä ovat eniten tieteellisten tulosten kieltäjät tai ”vaihtoehtotutkijat”.

Tiedemaailman perustulokset ovat edelleen muuttumattomia. On selkeästi todistettu, että ihmistoiminta on saanut aikaan jo havaitun muutoksen maailman lämpötilojen ja sademäärien jakaumissa. Nämä näkyvät helleaaltojen lisääntymisenä, tulvina ja kuivuutena. Lämpötilanennätyksiä on rikottu viime vuosina esimerkiksi Suomessa, Venäjällä ja Australiassa.

Viime vuosi oli USA:n yli satavuotisen mittaushistorian lämpimin. Helleaallot ovat lisänneet kuolleisuutta ja johtaneet sadon menetyksiin. Kesän 2003 helleaallossa kuoli ennenaikaisesti jopa 70 000 Keski-Euroopan asukasta, kesällä 2010 Venäjällä noin 55 000 ihmistä. Ilman lisäksi myös meret ovat lämmenneet.

Merien lämpölaajeneminen on ollut tärkein syy valtamerien pinnan noin 30 cm kohoamiseen viimeisten 100 vuoden aikana. Osa noususta johtuu vuoristojäätiköiden, kuten Grönlannin, Alppien, Himalajan, Kilimanjaron, Andien ja Kalliovuorten, sulamisesta.

Maailman ilmastotutkimuksen tulokset kootaan noin kuuden vuoden välein yksiin kansiin Hallitustenvälisen Ilmastopaneelin (IPCC) toimesta. Parhaillaan maailman johtavien ilmastotutkijoiden johdolla koostetaan IPCC:n viidettä arviointiraporttia. Osaraportti tähän mennessä havaituista muutoksista sekä laskelmat ilmaston tulevasta kehityksestä julkaistaan syyskuussa 2013, ja ilmastonmuutoksen vaikutuksia ja hillintää koskevat osaraportit vuonna 2014.

Maailman kasvihuonekaasujen päästöt ovat kasvaneet vuoden 2007 raportissa arvioitua nopeammin. Tämän vuoksi laskelmat ilmaston tulevasta kehityksestä on jouduttu uusimaan. Myös meriveden pinnan nousuarviot ovat päivittymässä ylöspäin. Todennäköisin valtamerien pinnan nousu on vajaan metrin suuruusluokkaa vuoteen 2100 mennessä.

Arktisen alueen lumi- ja jääpeitteen sulaminen sekä Grönlannin jäätikön sulaminen ovat edenneet aiemmin arvioitua nopeammin. Satelliittihavaintojen mukaan arktisen alueen niin sanottu monivuotinen jääpeite on huvennut vuodesta 1980 alle kolmasosaan laajuudeltaan. Vuonna 2012 havaittiin jään peittävyydessä kaikkien aikojen minimi. Tämä helpottaa alueen merenkulkua sekä luonnonvarojen hyödyntämistä. Suomessa on runsaasti lumi- ja jääolosuhteiden osaamista esimerkiksi laivanrakennuksen, jää-sääpalvelujen, jäänmurron ja arktisen logistiikan aloilla. Arktinen muutos tarjoaa Suomelle myös uusia mahdollisuuksia.

Koko maailman mittakaavassa ilmastonmuutos on uhka ihmiskunnan hyvinvoinnille tämän vuosisadan loppupuolella. Muutoksen torjuminen on taloudellisesti ja inhimillisesti järkevämpää kuin sen haittavaikutusten kanssa eläminen. Päästöjen vähennys tulisi käynnistää lähivuosina, sillä hiilidioksidin pitkän eliniän vuoksi tilanteen korjaantuminen on hidasta, ja kestää jopa vuosisatoja.

Tällä hetkellä maailman päättäjien huomio on vahvasti kiinnittynyt lähivuosien talouskasvun vaalimiseen. Ilmastonmuutoksen on osoitettu olevan talouskasvua merkittävästi rajoittava tekijä vuosikymmenten ja vuosisadan aikaskaalassa; tulevien sukupolvien hyvinvoinnista puhumattakaan. On toivottavaa, että ihmiskunta kykenee pitkän aikavälin hyvinvoinnin takaaviin päätöksiin. Tämän hetkinen kehitys on päinvastainen, eli fossiilisten polttoaineiden käyttö kasvaa kiihtyvää tahtia.

Lainaus

Kahden asteen kiista – Ilmastonsuojelun loppu

Pasi Toiviainen — Mon, 04 Feb 2013 10:45:45 +0000

Aikaisemmin väiteltiin siitä, onko kasvihuoneteoria totta vai tarua. Siinä debatissa pahiksia olivat ilmastoskeptikot. Nyt puolestaan tapellaan siitä, onko niin sanotun vaarallisen ilmastonmuutoksen 2 asteen rajan ylittyminen jo vääjäämätöntä vai ei. Tässä uudessa kädenväännössä pahiksen rooliin ovat päässeet ilmastoalarmistit, jotka ovat jo pitkään toitottaneet tilanteen olevan pahempi kuin yleisesti ymmärretään ja jotka nyt ovat pitkälti menettäneet toivonsa ilmastokatastrofin välttämisen suhteen. Virallinen ilmastonsuojelun mantra taas kuuluu edelleen, että eteenpäin mennään ja toivoa on.

Kuu siintää Maan ilmakehän läpi. Kuva: NASA.

Ilmastokriisi ilmastotoimintapäivillä – Toivo uhattuna

Itse törmäsin hätkähdyttävällä tavalla tähän uuteen vastakkainasetteluun viime vuoden lopulla, kun kävin pitämässä avauspuheenvuoron ympäristöjärjestöjen yhteisillä Ilmastotoimintapäivillä. Pian tapahtuman Facebook-sivulle tuli paljon puhuvaa palautetta paikalla olleelta ilmastoaktivistilta, nimimerkiltä Teemu Kilpikonna: ”Bummer meininki. … ’Ilmastotoimintapäivien’ avaus ei tulisi olla murskata kaikkien osanottajien unelmat... Jeah?”

Selvyyden vuoksi: olen siis ilmastoalarmisti. Esityksessäni siteerasin muun muassa ympäristötieteilijä George Monbiot’a, joka keväällä 2009 kirjoitti Guardian-lehdessä näin: ”Peli on ohi. Vuodet, joiden aikana maapallon yli kahden asteen lämpeneminen olisi voitu estää, ovat menneet, mahdollisuudet tuhlattu kieltämiseen ja viivyttelyyn. … Nykyisillä kehitysurilla olemme onnekkaita, jos selviämme neljällä asteella. Ilmastonmuutoksen torjunta on epäonnistunut. Nyt meidän on sopeuduttava siihen, mitä luonnolla on meille varastossa. Jos pystymme.” Olin jo tuolloin Monbiot’n kanssa samaa mieltä, ja olen yhä.

Puheenvuorostani ja sen sävyistä kehkeytyi Ilmastotoimintapäivien Facebook-sivuilla viisi päivää vellonut väittely. Muutamat ymmärsivät kantani, mutta enimmäkseen olin kuulemma edesvastuuton, kun väitin moisia. Aina pitäisi lopuksi antaa kuulijoille toivoa, minua opastettiin. Yritin kysellä, että entäs kuinka sitten toimitaan, jos (ja kun) tiede osoittaa toivon todella jo menneen. En saanut vastausta.

Yksi tiukimmista kriitikoistani oli ympäristöjärjestöjen yhteisen ”Polttava Kysymys” -ilmastolakikampanjan koordinaattori Meri Pukarinen. Hän oli kannassaan järkkymätön: ”Toivoisin hartaasti ilmastoviestintään ratkaisukeskeistä otetta. Jos esittää ongelman, ratkaisun pitää tulla seuraavassa virkkeessä.” Pukarinen antoi myös konkreettisen toimintamallin: ”Tyyliin: Nykymenolla mennään ilmastokatastrofin polulle. Tämän voi välttää yhteiskunnallisella vaikuttamisella ja armottoman poliittisen paineen generoimisen kautta.”

Mutta entä jos tiede sanoo, että meni jo. Tämä ei kerta kaikkiaan näytä olevan ilmastoaktivisteille mahdollinen todellisuus.

Olin pettynyt. Kuvittelin, ettei viestini sentään valistuneiden ihmisten ilmastotoimintapäivillä mikään varsinainen uutinen olisi.

Halleluja ja aamen! – Toivon messias ilmestyy

Olin jo onnellisesti unohtanut koko asian, kun viikko väittelyn laannuttua, 11. joulukuuta, yllättäen kajahti. Ilmastolakikampanjoija Pukarinen palasi omassa Facebook-päivityksessään asiaan: ”Halleluja ja aamen! Jos luulit, että peli on menetetty ilmastonmuutoksen suhteen ja nyt on hyvä keskittyä levittämään tappiomielialaa ja kauhukuvia, lue tämä hyvä tiivistys.”

Pukarinen viittasi vihreiden kansanedustaja Oras Tynkkysen blogijuttuun: ”Onko ilmastolla enää toivoa?”.

Tynkkynen oli tekstissään alla päin Dohassa juuri päättyneen, taas yhdeksi uudeksi pettymykseksi osoittautuneen kansainvälisen ilmastokokouksen jäljiltä, mutta periksi hän ei halunnut antaa. ”Muutama arvostamani vaikuttaja onkin päätynyt johtopäätökseen, jonka mukaan lämpenemistä ei enää voida rajoittaa alle riskirajana pidetyn kahden asteen. Nyt heidän mukaansa pitää alkaa miettiä, miten vääjäämättä edessä olevaan ilmastokatastrofiin voidaan varautua,” hän kirjoitti ja jatkoi tiukasti: ”Ajatuksessa on kaksi ongelmaa. Ensinnäkään se ei pidä paikkaansa. Toiseksi vaikka pitäisi, johtopäätös olisi silti väärä.”

Perustelut omalle toivon sanomalleen Tynkkynen löysi tutkimuksista, joissa on perehdytty päästöskenaarioista niihin optimistisimpiin: ”Kahden asteen lämpenemisen edellyttämiä päästöpolkuja on tutkittu viime vuosina perusteellisesti. … Kaikissa johtopäätös on yhtenevä: parhaan nykytiedon valossa lämpeneminen on yhä mahdollista rajoittaa alle kahden asteen.”

Otin Tynkkysen sanoman vastaan ristiriitaisin tuntemuksin. Yhtäältä pelkäsin, että jotain näissä selvityksissä on kuitenkin laiminlyöty, mutta toisaalta aloin hiljaa toivoa, että olisi tosiaan saatu selville jotain uutta, jonka myötä toivo yhä eläisi.

Tynkkysen mainitsemat lähteet ainakin olivat vakuuttavat: hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC, Kansainvälinen energiajärjestö IEA ja YK:n ympäristöohjelma UNEP. Pitäisi siis tutustua näihin tutkimuksiin, kunhan vain ennättäisin …

… Vihdoin jokunen päivä sitten, kun satuin viettämään hiljaista iltaa kotona, tartuin toimeen. Järkytyin. Vatsanpohjasta kouri. Kuten niin monesti ilmastoasioita penkoessa käy, mitä pidemmälle asiaa selvitin, sitä hullummalta tilanne alkoi näyttää.

Kaksi astetta – ali vai yli?

Tynkkysen lähteistä ensimmäinen ja arvovaltaisin oli IPCC:n neljäs arviointiraportti AR4 vuodelta 2007.

Suoraan sanottuna, en ymmärrä onko Tynkkynen – tai kukaan muukaan 2 asteen lämpenemisen rajoissa pysymiseen vannova poliitikko – ikinä oikeasti syventynyt kyseiseen kolmiosaiseen, yhteensä 2857-sivuiseen jättiraporttiin. (Itse olin aikaisemmin kunnolla perehtynyt ”vain” sen ensimmäiseen, ilmastotieteeseen keskittyneeseen osaan (WGI, 1007 sivua).) Niin tai näin, raportin ilmastonmuutoksen hilllitsemistä käsittelevästä osasta (WGIII, 863 sivua) käy erinomaisen selväksi 2 asteen tavoitteen, ei saavutettavuus, vaan mahdottomuus.

IPCC:n tarkastelussa toki todetaan, että jos käytetään niin sanottua parasta arviota maapallon ilmastoherkkyydestä, eli siitä kuinka paljon hiilidioksidi maapalloa lämmittää, ”kaikkein tiukimmat skenaariot voisivat rajoittaa maapallon keskilämpötilan nousun 2,0–2,4 asteeseen”. Tällä kohdin kaikki vaikuttaa vielä lupaavalta, vaikka tietysti, jos tarkkoja ollaan, nämä tiukimmatkin skenaariot siis tahtovat päätyä hiukan 2 asteen yli. Vähän, mutta kuitenkin. Ja tästä Tynkkysen yltiöpäisen toiveikkuuden alamäki vasta alkaa.

IPCC:n raportin tiukimmat eli ”luokan 1” skenaariot – joita on kuusi kappaletta kaikkiaan 177 tarkastellusta päästövähennysskenaariosta – ovat varsinaisia toiveiden tynnyreitä. Ne esimerkiksi edellyttävät, että koko maailman päästöt alkavat vähetä viimeistään vuonna 2015 – eli kahden vuoden päästä. Ei onnistu. Ei millään. Valitan.

Toinen luokan 1 skenaarioiden toteutumisen edellytys on, että hiilidioksidin talteenoton tekniikat saadaan toimiviksi ja kustannustehokkaiksi ja hiiltä aletaan varastoida massiivisia määriä maaperään. Tähänkään en oikein jaksa uskoa. Hiilidioksidin talteenottoteknologiat ovat nykyisellään erittäin energiaintensiivisiä ja koko projektin mittakaava on mielipuolinen; hiiidioksidia syntyy aina useita kertoja käytettyä polttoainetta enemmän, koska poltettaessa hiileen yhtyy happea.

Kaikkein kummallisin piirre IPCC:n luokan 1 skenaarioissa on kuitenkin se, että niihin aluksi kuuluu sekä tavoitellun hiilidioksidipitoisuuden että lämpötilan merkittävä ylittyminen – niin oudolta kuin se kuulostaakin. Skenaarioissa nimittäin lasketaan sen varaan, että sitten lämpimämmässä ja hiilidioksidipitoisemmassa maailmassa metsät kasvavat hyvin ja alkavat imeä ylimääräistä hiiltä pois ilmasta, minkä ansiosta lämpötilan niin sanottu ylilyönti sitten riittävän nopeasti myös tasoittuu. Tosiasiassa nämä tiukimmatkin skenaariot siis myöntävät, että 2 asteen – ja itse asiassa aina 2,4 asteen – alapuolella pysytteleminen on de facto mahdotonta.

Ilmastosysteemi unohtuu

Ajatus väliaikaisten ylilyöntien sallimisesta ja hiilinieluihin luottamisesta 2 asteen tavoitteen saavuttamiseksi on – anteeksi vain – pähkähullu, sillä toisaalta tiedetään, että maapallon lämmetessä metsät ja maaperä todennäköisesti muuttuvat päinvastoin hiilen lähteeksi. IPCC toteaakin: ”hiilenkierron takaisinkytkennät voimistavat lämpenemistä ja ne puuttuvat useimmista [ja varsinkin optisimmista!] tutkimuksista, jotka täten aliarvioivat tavoitteena olevien lämpötilojen ylittymisen riskiä”.

Lisäksi pitää vielä muistaa se, että koko tarkastelusta puuttuu, paitsi mainittu maaekosysteemien hiilenkierto, myös monia muita maapallon lämpenemistä kiihdyttäviä niin sanottuja positiivisia takaisinkytkentöjä. IPCC esimerkiksi itse huomauttaa tarkastelun sivuuttavan ikiroudasta, soista ja merenpohjan hydraateista vapautuvan metaanin lämmittävän vaikutuksen, mikä ei ole ihan pikkujuttu.

Kaiken kukkuraksi osa niistäkin takaisinkytkennöistä, jotka tarkastelun pohjana oleviin ilmastomalleihin sisältyvät, tunnetaan nykyään aliarvioiksi. Esimerkiksi Jäämeren pysyvä merijää sulaa huomattavasti malliennusteita nopeammin, mikä vähentää maapallon heijastavuutta ja voimistaa lämpenemistä entisestään.

Ylilyöntien varaan laskeminen on valtavaa riskipeliä. Jos lämpötilan annetaan ensin nousta vaikka 2,5 asteeseen, kukaan ei tiedä, miten ilmastosysteemi ehtii siihen reagoida ennen toivottua viilenemistä.

Ottaen huomioon kaiken edellä kuvatun, kuinka ihmeessä Tynkkynen voi väittää, että kaikissa hänen mainitsemissaan tutkimuksissa ”johtopäätös on yhtenevä: parhaan nykytiedon valossa lämpeneminen on yhä mahdollista rajoittaa alle kahden asteen”?

No, IPCC:n raportista on sentään jo aikaa. Ehkä IEA:n ja UNEP:n uudemmat selvitykset antavat toiveikkuudelle paremman selkänojan?

Hurjia todennäköisyyksiä toivolle

Oras Tynkkysen toinen lähde oli Kansainvälisen energiajärjestö IEA:n raportti ”World Energy Outlook 2012”. Siinä esitellään neljä erilaista energiaskenaariota, joista yksi, nimeltään ”Skenaario 450”, tutkii keinoja, joilla 2 asteen tavoitteessa voitaisiin pysyä arviolta ”50 prosentin todennäköisyydellä”.

Skenaario 450:n ilmastotieteellinen tausta kuitataan tässä 690-sivuisessa raportissa oikeastaan yhdellä lauseella: ”ilmastoasiantuntijoiden mukaan 2 asteen tavoitteen saavuttamiseksi kasvihuonekaasujen pitoisuus ilmakehässä on pitkällä aikavälillä rajoitettava noin 450 miljoonasosaan”. Tämä sopivasti pyöristetty ja kaikki hankalat kysymykset sivuuttava väittämä on sinänsä linjassa IPCC:n yhteenvedon kanssa.

IEA:n pumaskassa ei itsessään ollutkaan mitään suurempaa uutta, mutta sitten, kun perehdyin myös sen lähdeviitteiden kautta löytyneisiin lukuisiin uusiin, muun muassa Malte Meinshausenin, Joeri Rogeljin, Ottmar Edenhoferin ja Detlef van Vuurenin vetämien työryhmien tutkimuksiin, yhtäkkiä alkoi paljastui suuri joukko skenaarioita, jotka – toden totta – vaikuttivat lupaavan, että 2 asteen tavoitteessa voidaan pysyä. Rogelji raportoi peräti skenaarioista, joiden mukaan onnistuminen on ”erittäin todennäköistä” (yli 90 % todennäköisyys). Jotkut jopa pitävät ”todennäköisenä” lämpenemisen rajoittamista 1,5 asteeseen!

Äimistelin tutkimuksia aikani ja päädyin pitkään kirjeenvaihtoon Joeri Rogeljin kanssa, kunnes todellisuus päästövähennysskenaarioiden ja todennäköisyyslaskelmien takana alkoi hahmottua.

Yksinkertainen selitys uusien, toiveikkailta vaikuttavien skenaarioiden vyöryyn on se, että aikaisemmin valtaosa tutkimuksista keskittyi varsin korkeisiin hiilidioksidipitoisuuksiin, joiden kuitenkin tiedettiin johtavan ilmastokatastrofiin. On siis pitänyt tiukentaa tavoitetta. Siksi nykytutkimus kohdistuu voimakkaammin matalien pitoisuuksien skenaarioihin; siihen, miten 2 asteen tavoitteessa voitaisiin pysyä. Tätä skenaariotyötä on puolestaan tehty erilaisilla, yksinkertaisiin ilmastomalleihin yhdistyvillä yhteiskunnallis-teknis-taloudellisilla malleilla, jotka kertovat miten vaikkapa energiantuotanto muuttuisi, miten päästöt missäkin vaiheessa eläisivät ja paljonko kaikki maksaisi.

Nämä mallit eivät kuitenkaan toimi niin, että niihin syötettäisiin tietoa siitä, miten maailma parhaan tiedon valossa näyttäisi toimivan ja sitten katsottaisiin mitä tapahtuu. Tavallaan päinvastoin, niihin syötetään se lopputulos, joka halutaan eli esimerkiksi, että ilmakehän kasvihuonekaasujen pitoisuuden on vuosisadan loppuun mennessä oltava 450 miljoonasosaa jolloin lämpeneminen jäisi 2 asteeseen. Sitten katsotaan, mitä tämä vaatisi teknologialta ja yhteiskunnalta ja miten päästöt vuosikymmenten varrella vaihtelisivat.

Toisin sanoen mainitut ”todennäköisyydet” pysyä 2 asteessa eivät ole mitään tosielämän todennäköisyyksiä, vaan lukuja, jotka kertovat ainoastaan kyseiselle skenaariolle annetun tavoitetason. Mitä pienempi kasvihuonekaasupitoisuus skenaariolta on vaadittu, sitä suurempi on sen todennäköisyys pysyä 2 asteessa.

Yhtä hurjia oletuksia maailmasta

Entä mitä IEA:n raportin kautta löytämäni uuden polven skenaariot sitten kertovat? Mitä 2 asteen tavoitteessa pysyminen niiden mukaan edellyttäisi?

Jo skenaarioiden lähtökohdat ovat melkoisen toiveikkaita. Skenaarioita laskevat mallit tyypillisesti olettavat, että kaikki maailman valtiot toteuttavat saumattomasti yhteistä ilmastopolitiikkaa, että maailman talous kasvaa tasaisesti, ilman minkäänlaisia talouskriisejä, ja että teknologian kehitys on nopeaa ja innovaatiot leviävät vapaasti kaikkien käyttöön. Skenaariot onkin viritetty täyteen uudenlaisia biopolttoaineita, huipputehokasta aurinko- ja vetyteknologiaa, sekä niin vety- kuin sähköautojakin. Lisäksi ydinvoiman käyttö tyypillisesti noin kymmenkertaistuu nykyisestä. Mikään yllätys ei ole se Ottmar Edenhoferin lisähuomautus, että ”yksikään malleista ei ota huomioon ilmastonmuutoksesta aiheutuvia tuhoja”.

Näin optimistisista lähtökohdista huolimatta skenaarioiden johtopäätös on karu. Kuten Detlef van Vuuren toteaa: ”alimmille stabilointitasoille pääsemiseksi ylilyöntiskenaariot ovat ainoita ajateltavissa olevia”. Uudet skenaariot laskevat vielä aiempaakin enemmän hiilinielujen ja hiilidioksidin talteenoton ja geologisen varastoinnin varaan.

Kaikelle tälle kuvaavaa on se, kuinka omassa laajassa 24 skenaarion tutkimuksessaan Edenhofer joutui toteamaan, että osa heidän käyttämistään kuudesta mallista ei päässyt tavoiteltuun lopputulokseen ilman että niille määriteltyjä hiilinieluja kasvatettiin. Tämän ”kepulikonstin” avulla kuitenkin sitten saatiin skenaariot, joiden pitoisuudet olivat tavoitellun matalat ja siten niiden todennäköisyys välttää 2 asteen lämpeneminen oli – määritelmän mukaisesti – ”erittäin todennäköinen”.

Niinpä kun Tynkkynen blogissaan väittää, että vaadittavat ”päästövähennykset voi toteuttaa jo käytössä olevalla teknologialla ja kohtuullisin kustannuksin”, hän ei ilmeisestikään tiedä, mistä kirjoittaa. Jo pelkästään ”hiilidioksidin talteenoton ja varastoinnin teknologian kehitysvauhti näyttäytyy yhä erittäin epävarmana”, toteaa IEA:kin.

Huomionarvoisinta lukemista IEA:n opuksessa ovat lopulta pienellä präntillä sivujen alamarginaaleista löytyvät reunahuomautukset, jotka kertovat, että lämpötilan tai hiilidioksidipitoisuuden ”pitkän aikavälin stabilointitason ylilyönnistä aiheutuvia peruuttamattomia vaikutuksia ilmastolle ei ole otettu huomioon” ja että käytetyt ilmastoherkkyydet ”eivät pidä sisällään ilmastollisia takaisinkytkentöjä, jotka voivat johtaa korkeampiin lämpötiloihin”.

Ei siis löytynyt ilmastolle uskottavaa pelastusta täältäkään.

Yhä uusia yhteenvetoja vinksahtaneesta tieteestä

Entä sitten Tynkkysen kolmas lähde, YK:n ympäristöohjelma UNEP:n tuore selvitys ”The Emissions Gap Report 2012”?

Siinä tyydytään simppelisti toteamaan, että ”keskimääräiset päästötasot, joilla ’todennäköisesti’ voitaisiin pysyä alle 2 asteen, eivät ole muuttuneet sitten vuoden 2010 raportin”. Niinpä kaivan esiin UNEP:n alkuperäisen pumaskan ”The Emissions Gap Report 2010”. Siinä selvitetään sopivasti myös UNEP:n tekemän tarkastelun tieteelliset perusteet. Ne pohjaavat pitkälti IPCC:n havaintoihin.

Ei lopulta ole mikään yllätys, että myös UNEP:n arvioimissa päästövähennystarkasteluissa keskeisessä roolissa ovat negatiiviset päästöt – eli se, että muutaman kymmenen vuoden kuluttua meidän pitäisi voida pumpata enemmän hiilidioksidia maaperään kuin mitä tuprutamme ilmakehään. Tästä sentään saman tien varoitetaan, että ”mikäli suuren mittakaavan negatiiviset päästöt eivät ole mahdollisia, silloin keinomme tavoitteiden saavuttamiseen heikkenevät huomattavasti”.

Kaiken kaikkiaan hehkutus siitä, että ”kahden asteen lämpenemisen edellyttämiä päästöpolkuja on tutkittu viime vuosina perusteellisesti”, ei siis tarkoita sitä, että saadut skenaariot olisivat nyt jotenkin aikaisempia parempia ja uskottavampia. Niitä vain on paljon. Kaiken kaikkiaan ilmastotieteelle onkin päästövähennystarkastelujen myötä vaivihkaa syntynyt kummallinen alalaji, joka tutkii maailmalle yhä uusia mahdollisia toimenpideohjelmia pahasti vajavaisista ja suorastaan vinksallaan olevista lähtökohdista.

Toiveikkuuden herättämisen sijaan näiden raporttien viesti on pikemminkin lohduton. ”Aika on loppumassa kesken”, kirjoittaa UNEP:kin.

Ilmastonsuojelun loppu

Jos olin viikko sitten ilmastoalarmisti, niin nyt, tämän selvityksen tehtyäni, olen sitä entistä enemmän.

Lähtökohtaisesti suomalaisista poliitikoista parhaiten ilmastoasioista perillä olevaksi arvioisin – ilman mitään henkilöön tai puolueeseen kohdistuvia sympatioita – juuri Oras Tynkkysen. Hän on sentään seurannut ilmastokysymystä aktiivisesti parikymmentä vuotta ja toimi vuosina 2007–2011 valtioneuvoston ilmastopoliittisena asiantuntijana. Mutta jos hän on tätä nykyä näin pihalla ilmastonmuutoksen hillinnän todellisuudesta, kuinka kateissa ovat muut poliitikkomme ja päättäjämme?

2 asteen tavoitteen nimiin vannomisesta on tullut pelkkää poliittista jargonia, jota kuulee yhtä lailla sinisiltä, punaisilta kuin vihreiltäkin. Tyhjää puhetta vailla sisältöä.

Kun Tynkkynen kirjoittaa, ettei 2 asteen tavoitteessa pysymisessä ole kyse ”mistään vetten päällä kävelemisestä”, hän on väärässä. Juuri ja vain siitä on kyse.

Eikä enää kuulu kriittistä järjen ääntä ympäristöjärjestöistäkään. Niissä vain huudetaan hallelujaa ja aamenta. Ilmastonsuojelijoista on tullut ilmastohyssyttelijöitä.

Toivoa ei ole. Jonkinasteinen ilmastokatastrofi on takuuvarma. Enkä aio seuraavassa virkkeessä esittää keinoa ongelman ratkaisuksi.

Sen kuitenkin sanon, että jos todellisuus nähtäisiin silmästä silmään, lakattaisin ainakin tekemästä niitä pahimpia virheitä, kuten rakentamasta pilvenpiirtäjiä ja tornitaloja.

Lainaus

Masokistinen ekobisnes

Boris Salomon ja Renny Jokelin — Mon, 22 Nov 2010 15:27:03 +0000

Tässä MOT:n jaksossa kerromme, miten Helsingin kaupunki lähti vuonna 2007 tukemaan hyvää asiaa ja tavoitetta: vähemmän autoja keskustaan ja saasteet kuriin. Kaupunki ja usea sen virastoista ryhtyivät käyttämään City Car Club –nimisen autovuokraamon palveluja.

Samalla kaupunki antoi tälle yksityisyritykselle käytännössä ilmaiseksi 34 parkkipaikkaa parhailta alueiltaan. Yritys sai näin käytännössä jopa satojen tuhansien eurojen taloudellisen hyödyn vuodessa.

Helsinki on tehnyt asian tiimoilta useammankin virheen ja laiminlyönnin. Kaupunki ei ole selvittänyt tukemansa yrityksen toimintaa ja taustoja, vaikka niin olisi ehdottomasti kuulunut tehdä kun ryhdyttiin tukemaan monopoliyritystä.

City Car Club ei ole mikään hyväntekeväisyysyhdistys, vaan omistajilleen raakaa bisnestä - joka näyttää maallikkosijoittajan näkökannalta epäonnistuneen täysin. City Car Clubin taustalla oleva yritys, Group 24 H, on yli vuosikymmenen tehnyt kokoonsa nähden rajuja tappioita. Yritys näyttää nauttivan rahan hukkaamisesta, mikä on sangen harvinaista näinä kvartaalitalouden kulta-aikoina.

Masokistisen yritysryhmän taustalla on ollut myös ulkomaalaisia yhtiöitä, joiden maineen olisi luullut hälyttävän edes joitakin virkamiehiä. Yhteistyökumppanin mahdollinen kaatuminen ei toki aiheuttaisi suoranaisia uusia taloudellisia menetyksiä kaupungille, mutta tukirahoja pitäisi silloin etsiä takaisin kankkulan kaivosta.

Kaupunki ei ole myöskään hyväksynyt sitä tosiseikkaa, että alalle on virinnyt kilpailua. Itse asiassa kaupungin etuna olisi jopa ollut kilpailun omaehtoinen synnyttäminen ja jokaisen oraan vaaliminen. Kilpailijoille kuuluisi samat edut kuin City Car Clubille.

Kilpailun esteeksi on koitunut noidankehä: kaupunki voisi antaa uusille firmoille lähes ilmaisia parkkipaikkoja, jos niillä olisi autoja hajasijoitettuina eri puolille kaupunkia. Hajasijoittaminen ei kuitenkaan onnistu, koska parkkipaikat ovat liian kalliita.

MOT:n haastattelema yritysanalyytikko Ari Rajala ihmettelee, miten omistajaluetteloissa tai yrityksen omaisuutena voi esiintyä jo vuosia sitten lakkautettuja yrityksiä? Tai miksi kukaan ei puutu siihen, että lain vaatimia asiapapereita ei ole viranomaisille toimitettu?

Masokisteja näyttää olevan myös kaupungin päättäjien ja virkamiesten joukossa.

Renny Jokelin, Boris Salomon

P.S. Oikaisu. Ohjelmasta saattoi saada virhellisen käsityksen siitä, miten Motivan tutkimus arvioi CCC:n ympäristövaikutuksia. Oikaisu on julkaistu jakson nettisivulla ja käsikirjoituksessa.

Matti Virtanen

tuottaja, MOT

Lainaus

Paavo Väyryselle haavasta ”kirkko”

laitinen_yle — Mon, 17 May 2010 18:09:00 +0000

Paavo Väyrynen on innostunut puurakentamisesta. Niin innostunut, että on rakennuttanut haapapuusta ruotsalaista 1300 – luvun kirkkorakentamista mukaelevan paanukattoisen ”kirkon” Pohjanrannan matkailutilalleen Keminmaalle.

Hirsirakennus (110 neliömetriä) ei ole tarkasti ottaen mikään kirkko, vaikka sitä siksi halutaankin kutsua. Joka tapauksessa peräti piispa siunaa tämän ohjelmapalvelurakennuksen käyttöönsä 29. toukokuuta 2010. Kelpaa siinä sitten vihkiä vaikka hääpareja.

Paavo ja Vuokko Väyrysen omistamalle tilalle (Pohjanranta OY) tuleva ”kirkko” on mukaeltu kopio Keminmaan vanhimmasta kirkosta, 1300-luvulla rakennetusta paanukirkosta. Kuvassa Södra Rådan kirkko, joka paloi vuonna 2001. Se on esikuvana Väyrysen kirkolle. Kuva: Södra Råda -projekti

Näille Pohjanrannan matkailutilan pelloille "kirkko" nousee. Kuvan:Pohjanranta OY.

Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Väyrynen ryhtyy antamaan vauhtia puurakentamiselle myös itse asettamansa työryhmän voimin. Lokakuuhun 2010 mennessä työryhmältä pitäisi tulla ehdotuksia kuinka nykyistä paremmalla puurakentamisella ja puusta tehdyillä tuotteilla voitaisiin hillitä ilmastonmuutosta.

Aika haastava tehtävä, mutta Paavo Väyrynenhän on isojen haasteiden mies.

Mutta miksi tarvitaan vielä uusi työryhmä, kun valtioneuvoston periaatepäätöksen mukaisesti on käynnistetty jo kaksi puutuoteohjelmaa? Toinen on puutuotealan elinkeinopoliittinen ohjelma ja toinen puurakentamisen edistämisohjelma.

Väyrynen selvitteli ulkoministeriössä 17.5. 2010 järjestetyssä seminaarissaan tarvetta sillä, että puurakentamisen edistämiseen on jopa enemmän perusteita kuin puulla energiapuolella. Siis ilmastonmuutoksen kannalta.

Väyrynen sanoi puhuneensa asiasta elinkeinoministerille (Mauri Pekkariselle) jo alkuvuodesta, ”mutta kun mitään ei kuulunut, niin ajattelin, että minäkin voin toimia”.

”Voin itse hyvin asiaperustein asettaa työryhmän”, Väyrynen järkeili astumistaan ministerikollegansa tontille. Siis kuin sattumoisin keskustan puheenjohtajakisan ollessa kuumimmillaan.

Saa nähdä mitä työryhmää vetävä ulkoministeriön kehityspoliittisen osaston päällikkö Jorma Julin saa lokakuuhun mennessä ja eduskuntavaalien lähestyessä aikaan.

Herrat olivat ensin yhteisvoimin mietiskelleet löytyisikö joku aukko jo olemassa olevien puurakennusohjelmien välistä ja löytyihän se: ilmastoaukko.

Onhan puurakentamiselle kyllä hyviä perusteita. Metsät/puut ovat hiilivarastoja kuten jokainen puurakennuskin. Puu muuttuu myös energiaksi ja on 100 – prosenttisesti kierrätettävää. On monia muitakin perusteita.

Kummallisuus Suomessa vain on, että miksi puurakentaminen ei edisty nykyistä paremmin. Lontooseen on noussut 9 – kerroksinen puurakennus ja Ruotsissa rakennetaan ainakin kuusikerroksisia asuinrakennuksia halvemmalla kuin betonista.

Suomea hallitsee ”betonimafia” kuten eräs puualan professori tiivisti minulle näkemyksensä.

Suomessa ei myöskään saa rakentaa kahta kerrosta korkeampia puurakennuksia ilman kallista sprinklerijärjestelmää. Puurakentamisen osaaminenkaan ei ole Suomessa kehittynyt kuten Ruotsissa.

Kumma juttu. Suomi ja Ruotsi aloittivat nykyaikaisen puurakentamisen kehittämisen samaan aikaan 1990 – luvulla. Ruotsin asuinkerrostaloista jo melkein viidennes tehdään puusta. Suomessa pantiin hanskat naulaan kahdeksan koekohteen jälkeen.

Puurakentamisen tieto Ruotsista Suomeen ei kulje tai sen ei haluta kulkevan. Miksi esimerkiksi Ruotsissa muutettiin paloturvallisuusmääräyksiä, mutta Suomessa ei? Hirret ja varsinkin liimapuu eivät hevin syty tai jos syttyvät niin palavat huonosti ja hiiltyvät.

Ruotsissa myös on lisätty 1990 – luvulta alkaen tuntuvasti puurakentamisen koulutusta. Myös kunnat ovat innostuneet puurakentamisesta.

Puuala olisi Suomessa tarvinnut samanlaisen yhteisponnistuksen kuin aikanaan oli betonirakentamisen kehittämisessä.

”Puualalla on keskitytty omien prosessien tehostamiseen sen sijaan, että olisi kehitetty kilpailukykyisiä ratkaisuja rakentamiseen”, Metsäteollisuus r.y:n päällikkö Mikko Viljakainen sanoi Rakennuslehden haastattelussa joulukuussa 2009.

Kyllä ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrynen oikeilla jäljillä on työryhmineen. Eri asia sitten on mitä vaikutusta monillakaan työryhmillä on lopulta poliittiseen päätöksentekoon.

Ei Suomesta oikeastaan tietoa puutu vaan tahtoa. Niin se on politiikassa kuin bisneksessäkin.

Yksi asia vielä. Kyllä haavalle pitäisi saada jalostetumpaa käyttöä kuin sellukattilaan pano metsänomistajalle maksettavaan pilkkahintaan. Puuhan kasvaa nopeasti ja on helppoa työstää.

Muista sitten Paavo tervauttaa se haavasta tehdyn ”kirkkosi” paanukatto säännöllisesti. Silloin se saattaa kestää pidempään kuin sinä itse, vaikka pitkäikäistä sukua Väyryset ovatkin.

Lainaus