Blogit - Tartto

Ostin tänään Viron passin

Jaana Semeri — Wed, 11 Nov 2009 10:26:39 +0000

Näin todella tein. Passeja myydään paikallisissa kirjakaupoissa ihan yleisesti ja kenelle vaan. Tietenkin ne ovat leikkipasseja ja niitä on myyty turisteille jo vuodesta 2004. Mutta silti. On hauskaa omistaa esine nimeltä Eesti Vabariiki pass.

Passin sisus on odotetun kaltainen: paljon virallisia lukuja, joissa jokaisessa on hyppysellinen kansallistunnetta, ja kaikenlaista pikkukivaa nippelitietoa. Kuten että, virolaiset ovat asuttaneet aluettaan jo 5000 vuotta. Että Viroa ovat hallinneet vuoroin saksalaiset, puolalaiset, venäläiset, ruotsalaiset ja tanskalaiset. Ja että tanskalaista perua ovat Viron vaakunan kolme leijonaa. Tanskan kuningas Valdemar II:n idea nimittäin. Vitsi! Tanskassa on ollut kuningas nimeltä Valdemar!

Lisää tietoutta: Viron kansalliskukka on ruiskukka ja Virossa syödään jouluna veripalttua. Siis täälläkin ne joutuvat siitä kärsimään! Viron kansalliseines on talkkuna ja kansallisjuoma kalja. Sanoisinpa, että vodka taitaa olla nykyään kansallisempi, tai Lauaviin, joka maksaa kokonaiset 40 kroonia eli vajaat kolme euroa pullo. Täällä kyllä, kuten sanonta kuuluu, maksamme pelkää, yhden jos toisenkin, ma arvan...

Senhän tietenkin jo tiedän, että Tarton yliopiston perusti Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf vuonna 1632. Ja että kuuluisin virolainen valokuvamalli on Carmen Kass. Mutta sitä en tiennyt, että Antarktiksen löysi virolaissyntyinen von Bellinghausen vuonna 1820. Tai että Tallinnassa on maailman vanhin yhtäjaksoisesti toiminut apteekki; perustettu vuonna 1422.

Tämä muuten selittää sitä, miksi täällä on joka kadunkulmassa apteekkeja. Ennen Tarttoon tuloa kuvittelin, että vain Tallinnassa on, kärkkäitä suomalaisia reseptinvilkuttajia varten. Mutta ei. Kyllä Tarton keskustassakin on vähintään yksi apteekki korttelia kohden. Miten ne tulevat toimeen...?

Passissa mainitaan myös Tallinnasta katsoen lähimmät pääkaupungit: Helsinkiin on 75 kilometriä, Riikaan 307 km ja Tukholmaan 350 km. Niinpä niin. Latvian (ja Liettuan) kanssa virolaisilla on vahva, vuosisatainen balttiyhteistyö ja ruotsalaiset ovat vuosisatoja osanneet kupata täältä rahaa. Viimeksi ihan tällä vuosituhannella, pankit siis. Suomalaiset ovat tunnetusti harrastaneet täällä lähinnä porotaloutta...

Mutta osataan täälläkin tehdä rahaa ulkomaalaisilla. Kurssikaveri kertoi, että vanhaksi käyneen suomalaisen ajokortin saa halvalla ja ilman testejä uusittua virolaiseksi. Sillä sitten kuulemma kelpaa ajella myös koto-Suomessa. Onko asiakirja todella kelpo myös Läänemeren pohjoispuolella, sitä en tiedä.

Hyvä liikeidea joka tapauksessa. Tässä vauhtikapitalismin kultamaassa, jossa on eletty viidessätoista vuodessa kaikki se, mihin läntisemmiltä naapureilta meni vähintään sata.

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Lainaus

Analogiboxi, Top Gear ja surnud kala

Jaana Semeri — Thu, 10 Sep 2009 11:50:22 +0000

Pienet asiat muuttuvat merkityksellisiksi ja vähän tuntuu paljolta, kun asioita ei ole liikaa. Kun Kaubamajan piimhyllyssä tuttua on vain Valion Gefilusjugurtti, se maistuu paremmalta kuin koskaan. Ei tule mieleen kaivata A-plussaa tai mitään muuta.

Ei asioiden tietenkään tarvitse olla tuttuja. Se muukin, mitä on, riittää. Vanhanaikainen mittanauha kangaskaupassa, erinomainen konvehti kahvilassa. Olen kokenut saman asuessani Tammisaaressa. Siellä oli yksi hyvä kesäkahvila ja kahvilassa ihanaa mansikkakakkua. Se riitti. Vaikka kahvila oli suurimman osan vuotta kiinni, kesä riitti.

Mutta on jotain, jota täällä saisi olla. En olisi ikinä uskonut, että kaipaan digiboxia ja ennen kaikkea tallentavaa digiboxia niin paljon! Ihmettelijöille suosittelen kokemusta reaaliaikaisten analogilähetysten armoilla. Että niitä mainoksia RIITTÄÄ! Koko ajan samoja. Samojen ohjelmien kanavamainoksia. Puhdistusainemainoksia. Ja varsinkin, aivan loputtomasti, sampoomainoksia. Tuntuu, että vahvat hiukset ovat tärkein asia maailmassa Virossakin...

Muilta osin virolainen televisio, niin vironkielinen kuin venäjänkielinen, on miesten maailma. Kumi palaa telkassa kaikilla kanavilla. Zorrot ja mutantit riehuvat leffapuolella; CSI ja sen kaverit hallitsevat sarjoja. Ja kakkoskanavan säätytöillä on joko vähän päällä tai Dolly Partonin muodot. Itse esiintyminen on silti virolaisen pidättyväistä, jopa silloin kun vuorossa on säätiedotteen perään horoskooppitiedote. Asiaohjelmista toiset ovat suomalaisia letkeämmän tuntuisia, mutta niissäkin miehet puhuvat.

Mies näkyy myös katukuvassa. Kun talo on uusi, se on mahtipontinen ja auto, jolla poimitaan vaimo tai tyttöystävä kyytiin, on poikkeuksetta uusi. Perinteisen virolaisen kirjakaupan, Rahva raamatin listalla Top Gear -hemmo Jeremy Clarckson on kolmanneksi myydyin. Ja lähikorttelissa rakennetaan suurta liiketaloa, jonka nurkalla muurataan ihan oikeaan vanhanajan malliin kiviaitaa. Miehiä telineillä!

Mutta niihin pieniin asioihin. Eilen alkoi viron kielen opiskeluni ja paikka on Tartu ülikooli Keele keskus. Kaksümmentä tunnid viikossa. Tänään opimme asioiden nimiä. Suurimman vaikutuksen minuun teki surnud kala.

Opimme, että kissa on kass ja kuvassa sen eteen oli piirretty kalan luuranko. Juttelimme aiheesta kuollut kala. Tuntui jotenkin surulliselta, kun opettaja vakuutti, että kyllä, virossa myös syödään surnud kala.

Tervitades
Jaana Semeri

Takaisin Kulttuurikunnon sivuille

Lainaus

Lukki, haigla ja erakorraline kliinik

Jaana Semeri — Tue, 08 Sep 2009 06:48:51 +0000

Minulla on lukki kylpyhuoneessa. Tai nyt se on piilossa, mutta se oli siellä, minä näin. Lukki tietää onnea. Ja onnea täällä tarvitaankin – kokeilunhalua ja onnea.

Lauantaiaamuna huomasin, että minulla on jalassa alkava, ikävästi punoittava tulehdus. Olin käymässä Tallinnassa. Olin yksin kotona: yökorterin emäntä, virolaistunut ystävätär, oli virolaiseen tapaan maalla. Virolainen tapa tarkoittaa, että maalla ollaan maalla ja ulkona eikä roikuta netissä tai kännykässä.

Olin siis omillani, minä ja virolainen sairaanhoitojärjestelmä. Onneksi emännällä oli hyvä nettiyhteys ja minulla kännykkä ja sonastik, pieni sanakirja. Kielitaitoni on, tässä vaiheessa, ennen ensimmäistäkään viron kielen oppituntia, joita on edessä kolme kuukautta, väga väga napp eli suoraan sanoen olematon.

Hyvin pian kävi selväksi, että virolaiset eivät sairasta viikonloppuisin, ainakaan mitään niin pientä kuin alkava tulehdus jalassa. Kaikki poliklinikat, yksityisetkin, ovat auki vain arkena. Sen saa tietää netistä suomenkielellä. Puhelinautomaatti kertoo useissa puhelinnumeroissa ilmeisesti saman asian viroksi. Lähetystön päivystysnumerosta kehotetaan viroksi soittamaan hätänumeroon.

Mutta vihdoin joku joltain klinikalta vastaa! Käytyäni kielitieteellisesti ontuvan mutta tiedollisesti tuloksellisen puhelun hedelmällisyysklinikan (!) ystävällisen virkailijan kanssa, varmistuu, että vain Mustamäen sairaalan ensiapu olisi avoinna. Mielessä suomalaisen sairaalan ensiapujonot viikonloppuisin päätän hypätä bussiin ja yrittää samaa Tartossa. Tarton yliopistollisen sairaalan numerosta oli kehotettu menemään erakorralisine meditsiini emaabiin eli ensiapuun.

Bussi hurisee kohti Tarttoa. Olen jo miettinyt miten pääsisin sinne erakorraliseen paikkaan, kun yhtäkkiä huomaan, että ajamme pitkin Puuseppä-katua, jolla tuon paikan piti sijaita. Hyppään ulos uuden hienon majan kohdalla ja siinähän se: Tartu ülikooli kliinik.

The rest is history. Ystävällinen hoitaja ottaa minut heti vastaan ja hakee paikalle ystävällisen lääkärin, joka määrää jotain salvaa ja kehottaa tulemaan takaisin, jos tulehdus leviää tai kuumetta ilmenee.

Toimenpide ei maksa mitään ja viiden minuutin kuluttua poistun äimistyneenä paikalta. Ei yhtään humalaista, ei tyhjillä käytävillä vaeltavia ahdistuneita omaisia. Vain muutama hiljaksiin vuoroaan odottava ihminen. Virolaiset eivät ehkä todellakaan sairasta viikonloppuisin...?

Olen päättänyt, että samaan paikkaan menen, jos mitä tahansa terveydellistä probleemi vielä ilmenee. Ehkä se erakorraline tarkoittaakin minua ja meitä, turisteja ja muita ylimääräisiä...?

PS. Tsekkasin viime kirjoituksessa siteeraamani latinalaisen lausahduksen, otium reficit vires. Se tarkoittaa lepo/loma palauttaa voimat. Niinpä.

Takaisin Kulttuurikunnon sivuille

Lainaus

Ensimmäinen päivä – esmaspäev

Jaana Semeri — Fri, 04 Sep 2009 07:09:40 +0000

Minä olen Jaana Semeri, YLE kulttuurin tuottaja ja tämä blogi kertoo minun syksystäni Viron kuulussa yliopistokaupungissa, Tartossa, jonka yliopisto on vanhempi kuin Turun.

Vuosi sitten päätin opetella viron kieltä ja kulttuuria paikan päällä. Miksi viroa? Vaikkapa siksi, että kohta on Turun ja Tallinnan yhteinen Euroopan kulttuuripääkaupunkivuosi. Vanhaa kulttuuritoimittajaa kiinnosti, mikä on se "Tallinna", joka Viroa silloin edustaa – aivan kuin se "Turku", joka Suomea...

Ja miksi Tartossa? Intensivkurs löytyi Tarton ulikoolin nettisivulta.

Sofi Oksasen Stalinin lehmät tämän aloitti. Häpesin. Tajusin, etten tiennyt Viron lähimenneisyydestä juuri mitään. Pahinta oli, etten ollut edes välittänyt tietää. Meni muutama vuosi. Samaisen Sofi Oksasen Puhdistus kaihersi samaa haavaa. Oli tullut aika itse ottaa selvää, mitä täällä Suomenlahden eteläpuolella tapahtuu ja kuka käskee.

Astun siis laivaan. Laiva on puolityhjä. Kaukasialaiset virkanaiset juttelevat rennosti mukavilla sohvilla, meri on tyyni. Vironmatkailun perussuomalaisia, virolaisittain "poroja", ei näy. Tallinnassakin on väljää – ärimaata eli liiketilaa on kaupan. Kapitalismi vetää henkeä.

Tie Tarttoon on viivasuora ja maisema tasainen kuin Serengetin luonnonpuisto Tansaniassa. Melkein yhtä laajakin kuin Serengeti on pelto, joka tien kahta puolta aukeaa. Kun oikein tarkkailee, pari mutkaa tie tekee, mutta niitä oikaistaan tarmokkaasti: teetööt ovat käynnissä.

Bussi on hiljainen, kuski leppoisa setämies, vaikka hurjastelee kuorma-autoista ohi, keltainen viiva paukkuen. Tuntuu kotoisalta – virolainen ei häiritse suomalaista eikä päinvastoin. Ilmastointi hurisee ja kassit väistyvät istuimelta, itsen vierestä, vain pakon edessä. Jokin on kuitenkin toisin: kännykät soivat vain pari kertaa ja niihin puhutaan lyhyesti.

Saavun Tarttoon illansuussa. Kaupunki on kaksijakoinen: vanha ja soma, uusi ja kiiltävä. Minä asun siinä uudessa ja kiiltävässä. Asuntoni on valoisa ja väljä ja keskustassa; kaubamaja on sopivasti vieressä. Vanhaan kaupunkiin kävelen parissa minuutissa. Nuoren kulttuurin edustaja herkistyy heti: nätisti restauroidut kirkonkellot lyövät tasatunteja. No olipa bussikin nimeltään täistunni express...

Televisiossa pyörii liuta virolaisia ja venäläisiä kanavia, osa dubattuja, osa tekstitettyjä. Myös YLE TV1 näkyy. Kuuntelen kokeeksi virolaisia uutisia – midagi ei käsitada. Ja nettiyhteys, elämänlanka Suomeen, se ei toimi! Meelepaha on suur. Mitenkäs tätä blogia sitten kirjoitetaan?

Kuvaan astuu virolainen avuliaisuus. He ovat ystävällisiä, virolaiset, pikkuisen salaa mutta kuitenkin. Antavat lahden toiselta puolen tulleen hetken hötkyillä ensin. Tallinnassa asuvan vuokraemännän ystävä on käymässä Tartossa ja tulee selvittämään nettiyhteyden. Pian YLE Intran etusivu pelmahtaa tietokoneen näytölle...olen verkossa!

Seuraavana päivänä luen portista, joka kaartuu yliopistoalueelle johtavan tien ylle: Otium reficit vires. On paitsi yliopiston syyslukukauden, myös kaikkien Viron koulujen alkamispäivä, ja kadut täynnä pyhäpukuisia lapsia ja nuoria. Tarton uskomattoman kauniissa kasvitieteellisessä puutarhassa, jossa luen Eva Dahlgrenin kirjaa Hur man närmar sig ett träd, kulkevat opiskelijat muistiinpanovihkot kainalossa, tutkien eri kasvilajeja.

Muistelen aikaa, jolloin keräsin kasveja bilsantunnille. Istun lukemassa pienen sievän karhupatsaan luona. Suuri puu kaartuu meidän yllemme, karhun ja minun, ja kesätuuli leyhyttelee puun lehvästöä. Meidän on siinä hyvä olla, suomalaisen ja virolaisen.

PS. esmaspäev tarkoittaa maanantaita. Maanantai oli minun ensimmäinen päiväni Tartossa.

> Takaisin Kulttuurikunnon-sivuille

Lainaus