Osmo Purhonen, vesi-insinööri Suomesta

Ehkä vesi on tärkeämpi strateginen resurssi kuin kulta. Ja edessä on jatkuvaa niukkuutta, vaikka maapallon pinta-alasta 71 % peittää vesi. Surkeaa kyllä, pohjavetenä ja järvissä on vain prosentti kaikesta vedestä, ja lisäksi jäätikköinä 1, 8 %.
Melkein kaikki aineet supistuvat jäätyessään. Vesi laajenee. Ei parane jättää pulloja pakkaseen. Siksi jäätiköt ovat avainasemassa. Vesi on meidän kannaltamme ilmakehässä aina vaikuttava aine, jota ei tule lisää. Näyttää pahasti siltä, että veden kiertoa jäänä, nesteenä ja höyrynä voi järkyttää, ja silloin seurauksetkin ovat järkyttäviä. Osmo Purhonen on työskennellyt vesiasioissa Suomessa, Afrikassa ja Aasiassa ja joutunut siksi tekemisiin viheliäisen alkeellisten peruskysymysten ja
pökerryttävän mutkikkaiden erikoisongelmien kanssa. Näistä ja muista asioista puhumme perjantaina 12.12. miehen kanssa, jolla on paljon kokemuksia Vietnamin tuhotuista viemärijärjestelmistä Afrikan kuivuusalueisiin ja edelleen Itämeren altaan tilaan ja tulevaisuuteen. Saamme samalla tilaisuuden todeta, ovatko vapaa vesi ja puhdas ilma nyt lopultakin muuttuneet haaveksijoiden valtakunnista kovan työn ja perutellun huolenpidon alueiksi.

Torstaina 11.12. klo 13.15. Uusinta perjantaina 12.12. klo 18.00

Ohjelma on kuultavissa oikeasta palstasta viikon ajan ohjelman ensilähetyksen jälkeen.

Hugo Wolfin laulu Auf einer Wanderung - Kävelyretkellä kertoo vierailusta pikkukaupunkiin. Kaupunki muuttuu yllättävän huikeaksi luontokokemukseksi. Laulu on sävelletty Eduard Möriken runoon 1888. Ikkunasta kantautuva ääni soi "kuin satakielten kuoro ja saa kukkanuput värisemään". Runoilija jättää kaupungin "kultaisessa usvassa". Runon huumaantunutta tunnelmaa voidaan selittää sillä, että Mörike oli tehdyt ensivierailun morsiamensa kotikaupunkiin. Runo sytyttää Hugo Wolfin säveltämään kaikissa sävellajeissa ja harmonian väreissä.

Asiantuntijoina oopperalaulaja Eeva-Liisa Saarinen ja pianotaiteilija Tuija Hakkila. Toimittajana Paula Nurmentaus.

Muutama vuosi sitten eräs opiskelija, joka tutki opinnäytetyötään varten Radioteatterin kellarivarastoa, löysi sieltä Olavi Paavolaisen jälkeenjääneitä papereita. Kolmisenkymmentä konekirjoitusliuskaa "Synkän yksinpuhelun" käsikirjoitusta ja seitsemisenkymmentä sivua suunnitelmaa kirjaa, jonka nimi oli "Eros ja Prometeus". Samassa yhteydessä löytyi myös Paavolaisen vanha matkalaukku jossa oli muutama valokuva-albumi ja joitakin suvun papereita.

Sain tutustua kirjalliseen materiaaliin ennen kuin se luovutettiin omaisille. "Eros ja Prometeus" on todennäköisesti se kirjahanke, josta Paavolainen puhuu Kolmannen valtakunnan vieraana –teoksensa alussa. Teos jonka oli määrä ilmestyä syksyllä 1936. Näin ei kuitenkaan koskaan tapahtunut ja tutkijat olettavat, että mahdollinen materiaali tuhoutui sodan aikana Paavolaisen kodin palossa Kivennavalla.

Tämä Radioteatterin arkistovarastosta löytynyt käsikirjoitus tai oikeastaan suunnitelma ja materiaalikokoelma oli kirjoitettu paperille, jonka ylälaidassa luki Finlands Anonnscentral Ab. eli Suomen Ilmoituskeskus, mainostoimisto jonka palveluksessa Paavolainen oli v. 1933-35.

Paavolainen sanoo mainitun Kolmannen valtakunnan vieraana- teoksensa esipuheessa 19.11.1936: ”Valmistin ennen matkaani teosta, joka minulla on ollut työn alaisena jo seitsemän vuotta. Näin ollen olen kirjassani omistanut hyvin laajaa huoimota uudelle vitaaliselle ja yksinkertaistetulle ihmistyypille, antikristilisyydelle ja sukupuolimoraalissa tapahtuneille muutoksille. Nämä kolme ilmiötä olivat uuden kirjani johtoaiheita, ja niiden tutkimista varten matkani Kolmanteen Valtakuntaan tarjosi valtavan rikasta aineistoa.”

Ja juuri näihin aiheisiin löydetty materiaali keskittyi. Aineisto koostuu Paavolaisen kirjoittamista lyhyistä, aivan lauseen, kahden kommenteista sivun, parin pituisiin kehitelmiin sekä hänen lehdistä leikkaamiinsa juttuihin ja kuviin. Uuden vapaamman seksuaalimoraalin käsittely on teoksen ydin. Ja olennaista tässä käsittelyssä on 1920-30 –lukujen vanhoillisen kristillisen sukupuolimoraalin kritiikki. Naisen asema, avioliitto, nudismi, ruumiillisuus, atleettisuus, sotilaallisuus ja urheilu liittyvät keskeisesti kirjasuunnitelmaan.

Kirjasynopsiksessa on paljon lainauksia D.H.Lawrencelta (jota ei vielä tuolloin ollut suomennettu), Freudilta, avioliitto- ja sekusaaliopaskirjailijalta Van de Veldeltä ja sadoilta muilta tuon ajan tutkijoilta ja kirjailijoilta. Suureen osaan niistä Paavolainen on liittänyt nootin, mitä asiaa käsittelevässä luvussa hän mitäkin merkintää käyttää. Paavolaisen suunnitelma on hyvin selkeäkäsitteinen kuvaus hänen seksuaalipoliittisesta ajattelustaan. Tässä mielessä siihen oli mukava saada tutustua.

Muistan tuosta materiaalista tällaisen muistiinpanon: ”Meidän aikamme on lopussa – Jumalan kiitos, se on lopussa. Uusi aika tulee – se on oleva toisenlainen! /Paul Ernst/”.

Kirjasuunnittelma ehkä hautautui Paavolaisen matkakirjojen ja sodan alle. Sitten kun sota loppui ja Paavolainen 1940-luvun lopulla aloitti työnsä Radioteatterin päällikkönä, hän ehkä otti kirjahankkeensa esille, tutki sitä työpaikallaan, mutta huomasi, että uusi aika oli tullut ja tämä suunnitelma hautautui vuosikymmeniksi arkistoon. Onneksi on tutkijoita ja opiskelijoita, jotka haluavat penkoa perusteellisesti jokaisen mapin ja kääntää jokaisen sivun.

Yksi itsenäisen Suomen sitkeimmistä myyteistä on kuva melankolisesta hiljaisesta kansasta, joka kuuntelee kaihoisia tangoja ja synkkiä iskelmiä juhliessaankin. Ei tarvitse kauaa kuunnella perinteistä suomalaista iskelmää, kun tajuaa, että onhan tuossa vinha perä: riehakkaimmat kulkuri- ja tukkilaisrallatuksemmekin kulkevat niin usein mollissa, että alkaa melkein naurattaa.

Leevi & The Leavings teki vuonna 1980 tästä mollivetoisesta hulivilirallatuksesta osuvan parodian nimeltään Hulivilipojan humppa. Nopea mollihumppa kiteyttää monta puolta suomalaisen iskelmän huliviliperinteestä:

Kun kirkonkylän baarin oven aukaisen / Ja itselleni etsin vapaan tuolin
Viimeisimmät vitsit siinä laukaisen / Ei meikäläinen sorru turhiin huoliin
Sillä minä olen sellainen hulivili-poika / Hurmuriluonne ja huh hah hei!
En rahojani tuhlaile, mieluummin juon ne / Ja heiloille huudan: "Hellurei!"

Ja näiden mollissa iloitsevien laulujen päälle tulevat siis varsinaiset molli-iskelmät, kuuluisimpana Unto Monosen Satumaa, kaihon virstanpylväs.

Suomalaisten synkkyyttä on selitetty pitkällä pimeällä talvella, kirkkaalla viinalla, Ruotsin vallalla, Venäjän sorrolla, köyhällä maaperällä, korkealla veroprosentilla, tyhmillä poliitikoilla, terävillä puukoilla, Urho Kekkosella ja protestanttisella uskonnolla. Yhteistä kaikille selityksille on se, että tämä melankolia nähdään suomalaiseen kansanluonteeseen kuuluvana. Se on geneettistä, se erottaa meidät iloisista ruotsalaisista ja tunteellisista venäläisistä. Suomalainen ikävöivä tangomielenlaatu on samalla tavalla ylpeilemisen arvoinen asia kuin suomalaisen työn laatu ja asiallisuus, se ettei puhuta turhia.

Toinenkin suomalaisuuden omalaatuinen piirre näkyy kevyessä musiikissa. Suuri osa menestyvistä laulajistamme on paremminkin sanoittajia eikä niinkään taitavia tulkitsijoita. Suurimpia tämän tien kulkijoita ovat Reino Helismaa, Juha ”Watt” Vainio ja Juice Leskinen. Heidän varsinaiset ansionsa eivät ole arkisen lauluäänen komeudessa, mutta silti Vainion ja Leskisen komeimpina töinä pidetään heidän itselleen laatimiaan melankolisia kappaleita: Albatrossia ja Viidettätoista yötä.

Sanoituskeskeisyys on leimannut suomalaista popmusiikkiakin niin, että muulla kuin suomen kielellä laulavien yhtyeiden on pitänyt aina perustella olemassaolonsa suomirokkareita ponnekkaammin. Ennen Rasmusta ja HIM:iä suomalaisyhtyeiden työtilaisuudet ulkomailla kun olivat pikemminkin vitsien kuin vientiviranomaisten kiinnostuksen aihe. Pop- ja rockbiisieissä kaiken ylle miksattu suomenkielinen sanoitus haittasi takavuosina joidenkin mielestä jopa suomalaisten soittajien ja musiikin soundimaailman kehitystä muun maailman mukana.

Suomalaisen musiikin sanoituskeskeisyys on usein nähty runonlausuntaperinteemme jatkumona. Näin siitä huolimatta, että harva sanoittaja on vuosikymmeniin uskaltanut kokeilla ilmaisukykyään tuohon perinteeseen liittyvän kalevalaisen rytmin parissa. Iskelmä- ja poplyriikka näyttäisivät pikemminkin olevan sukua 1800-luvulla länsisuomessa yleistyneille lyyrisille ja loppusointuun riimitellyille laulelmille, joiden perinne oli kotoisin Ruotsista, kuin Kalevalalle tai itkuvirsille.

Miten suomalaisen populaarimusiikin sanoitukset siis ovat kehittyneet? Miksi rakastamme laulujen sanoituksia? Nyt on pakko kysyä populaarin musiikin historioitsijalta Maarit Niiniluodolta.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Grillaaminen kuuluu suomalaiseen elämäntapaan yhtä tiukasti kuin amerikkalaiseen ja australialaiseen ja varmaan ruotsalaiseen ja tunisialaiseenkin elämäntapaan. Ruoan kypsentäminen hehkuvien hiilien päällä on ikivanha ruoanvalmistustapa, vaikka englannin kielen sanaa grill onkin käytetty tässä merkityksessä vasta 1600-luvulta saakka. Ehkä kidutus kuulustelumenetelmänä taas väheni niin hitaasti, että vasta 1800-luvun puolivälissä to grill sai myös kuvaannollisen merkityksensä tiukan kuulustelun synonyyminä.

Grillaamisella on siis ainakin kaksi vanhaa vakiintunutta merkitystä. Joskus kuitenkin kannattaisi tämänkin sanan kohdalla pitää kieli keskellä suuta. Helsingin Sanomissa julkaistiin syyskuussa esimerkki tällaisesta tilanteesta. Lehti kirjoitti näin:

Syyttäjät grillasivat naista muun muassa laukun löytymisestä saunan terassilta.

Kuulijamme Tuutu kirjoittaa meille ilmiantonsa yhteydessä näin:

”Onnittelen itseäni, etten joutunut olemaan moisissa grillauskekkereissä mukana, edes valamiehistössä!”

Myös Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuimen väki luki Hesarin juttua kuin tulisilla hiilillä, koska sanat grillata ja saunan terassi tuovat yhdessä mieleen aivan muuta kuin totuuteen ja vain totuuteen tähtäävän oikeussalikuulustelun.

Aivan oikein, ne tuovat mieleen syytetyn käyttämisen käristemakkarana! Niinpä tuomioistuimemme tuomitsee kirjoittajan koko talveksi makkarattoman pöydän ääreen!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Peter von Bagh totesi Olavi Virta -dokumentissaan vuonna 1972, että ”iskelmä on kansakunnan salattu historia”. Ehkä tämän pohjalta ei kannata lähteä tulkitsemaan hittilistojen ja Suomen poliittisen lähihistorian korrelaatioita, mutta joskus iskelmä kertoo tahallaan tai tahattomasti jotain elämästämme.

Matti Huhta julkaisi alkusyksystä laululyriikan fraasikirjan nimeltään Aamunkoista tähtiyöhön. Kirja on läkähdyttävä kokoelma iskelmän fraaseja eri aihepiireittäin, vaikka rakkauselämä eri vaiheineen luonnollisesti täyttääkin kirjan lähes kokonaan.

Huhta tekee kuitenkin kiinnostavan huomion luvussa Rakkauden jälkeen. Ensin hän toteaa, että vaikka rakkaudesta on tehty iskelmiä paljon, erosta tehtyjen iskelmien määrä on kuitenkin selvästi suurempi. Kiinnostava on myös eron kuvausten muoto lauluissa: ilmaus tyhjä huone on Huhdan mukaan noussut viime vuosikymmenten urbaaniksi yksinäisyysfraasiksi. Hän kirjoittaa: ”Elinkeinorakenteen muutos tyhjensi maaseudun pirtit, tuvat ja navetat 1960-luvulta alkaen. Samaan aikaan Etelä-Suomen kaupungeissa huoneet alkoivat tyhjentyä ihmissuhteiden päättyessä”.

Tyhjistä huoneista ovat laulaneet Kirsi Ranto: ”tyhjä huone soi, yksi puuttuu”, Kaija Kärkinen: ”tyhjät huoneet huutaa kaipaustain”, Eppu Normaali: ”niin tyhjä taas kun olet pois tää talo on” ja Jore Marjaranta: ”nään maalin halkeilleen kun tuun tähän tyhjään huoneeseen”.

Ja aivan oikein, suomalaisten asuinolojen muutos näkyy tässä erinomaisesti. Olavi Virran ja Laila Kinnusen aikaan ei kaupunkienkaan asukkailla välttämättä ollut omaa huonetta, joka olisi tyhjentynyt kullan kaikottua.

Kun tiedämme viime vuosien pientalojen rakentamisinnon hurjuuden, jäämme vain odottamaan, milloin tämä näkyy iskelmissä ja niissä alkavat kaikua tyhjät talopakettikodit pellon keskellä puolison perävalojen pilkottaessa pensaiden lomasta viimeisen kerran.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Useimmiten sanonnat, jotka omaksumme muista kielistä suomeen, eivät istu kielenkäyttöömme kauniisti ja sulavasti. Joskus taas vierasperäisestä sanonnasta avautuu käännöksen jälkeen aivan uusia maisemia.

Hiljattaisessa Suomen Kuvalehdessä oli Päivi Ängeslevän juttu siitä, millaisia traumoja talvi- ja jatkosodan kauhujen sotilaille tuottamat sielulliset solmut ovat aiheuttaneet heidän lapsilleen. Kolmen sotaveteraanin lapsen kertomukset järkyttävät ja panevat miettimään, miten nuo sodat näkyvät nykypäivän suorituskeskeisessä yhteiskunnassamme.

Yksi jutussa haastatelluista oli taiteilija Paavo Kärkkäinen. Hänen kamppailunsa on karua luettavaa, mutta sisältää valaisevan näkökulman moderniin ilmiöön nimeltään loppuun palaminen. Ängeslevä lainaa Kärkkäistä näin:

Kun palaa loppuun on palattava alkuun.

Alkuun palaaminen tarkoittaa tässä tietenkin lapsuudessa solmuun menneiden asioiden selvittämistä ja pöydän puhdistamista. Kärkkäisen tapauksessa se tarkoitti työlästä prosessia, johon laitetulla energialla olisi artikkelin mukaan rakennettu kymmenen omakotitaloa.

Eipä arvannut tuo ihminen, joka aikoinaan englannin kielen käsitteen burn out loi, että sen kääntäminen suomen kieleen avaisi kipeään aiheeseen terapeuttisen näkökulman!
– – –
arisototeles(at)yle.fi

Lähetyksen musiikki oli jälleen David Oistrakhin soittamaa viulumusiikkia, tällä kertaa sävellyksenä Henryk Wieniawskin Legende g-molli op. 17.

Alkupuolen keskustelussa sivuttiin Ruotsin Ådalenin mellakoita ja sitä seuranneita tapahtumia, jotka sijoittuvat vuoteen 1931, ei 1932 kuten lähetyksessä sanottiin.

Kemppisen mainitsema "Heartbeat" viittaa meilläkin päiväsaikaan esitettävään brittisaippuaan "Sydämen asialla".

Päivän aiheesta laajemmin voi lukea esim. Kari Laitisen tutkimuksesta Suomen asevelvollisuus - historiallinen kaari, kehitys ja kansallinen olemus (2005). Teos löytyy pdf-muodossa puolustusministeriön sivuilta www.defmin.fi/files/336/2381_394_Laitinen-Nokkala.pdf

Design-tuote on useimmiten koriste-esine, jolla ei ole mitään oikeaa käyttöä. Hinta on pilvissä mutta mitä kuluttaja saa design-tuotteen hinnalla? Suunnittelijan nimen ja statusesineen? Kaikesta turhasta tavarasta ei voi syyttää kiinalaisia, yhtä lailla tunnetut muotoilijat suunnittelevat turhakkeita. Vastaamassa muotoilija, huonekalusuunnittelija Mikko Paakkanen.

Tämän perjantain keskusteluvieras on amiraali Juhani Kaskeala, jonka sanotaan edustaneen erittäin arvostettujen komentajien joukossa vielä uudenlaista ammattitaitoa.

Puhumme etupäässä pienistä asioista, vain parista isosta.

Asevelvollisuuden laita on hiukan sama kuin koulun. Muinaiset mielikuvat vaikuttavat käsityksiin nykyisistä oloista, vaikka 1970-luvun armeijalla ja 1980-luvun peruskoululla ei kuulu olevan juuri mitään yhteistä nykyisten järjestelmien kanssa.

Aika on nyt toinen myös siksi, että sotaveteraanit eivät ole enää työelämässä, ja heidän joukkonsa ja siten henkilökohtaiset muistot harvenevat.

Tutkimusten ja tiedustelujen mukaan aikoinaan autoritaarisiksi väitetyt poliisi ja armeija nauttivat Suomessa epätavallisen suurta luottamusta.

Näinkö on ja jos on, kenen työn tulosta?

Luettelo puolustusvoimain komentajista

* Suomen tasavallan joukkojen ylipäällikkö
o ratsuväenkenraali Carl Gustaf Emil Mannerheim (28.1.–30.5.1918)

* Suomen sotajoukkojen ylipäällikkö
o kenraalimajuri Karl Fredrik Wilkman (31.5.–12.8.1918)
o sota-asiaintoimituskunnan päällikkö (sotaministeri),
kenraalimajuri Vilhelm Aleksander Thesleff (13.8.–27.11.1918)
o sotaministeri, eversti Karl Rudolf Walden (27.11.–31.12.1918)

* Suomen armeijan päällikkö
o kenraalimajuri Karl Fredrik Wilkman (1.1.–19.6.1919)
o kenraalimajuri Kaarlo Edward Kivekäs (20.6.–11.9.1919)

* sotaväen päällikkö
o kenraalimajuri Karl Fredrik Wilkama (12.9.1919–7.8.1924)
o kenraaliluutnantti Vilho Petter Nenonen (8.8.1924–16.4.1925)
o jääkärieversti Lauri Malmberg (17.4.–1.10.1925)
o kenraaliluutnantti Karl Fredrik Wilkama (2.10.1925–21.5.1926)
o kenraaliluutnantti Aarne Sihvo (22.5.1926–15.1.1933)
o kenraaliluutnantti Hugo Viktor Österman (16.1.1933–16.10.1939)

* sotamarsalkka, myöh. Suomen Marsalkka C. G. E. Mannerheim
(17.10.1939–12.1.1945, myös ylipäällikkö 30.11.1939 alkaen)
* jalkaväenkenraali Axel Erik Heinrichs (12.1.–1.7.1945)
* kenraaliluutnantti Jarl Frithiof Lundqvist (2.7.1945–3.6.1946)
* jalkaväenkenraali Aarne Sihvo (4.6.1946–31.5.1953)
* jalkaväenkenraali Kaarlo Aleksander Heiskanen (1.6.1953–28.10.1959)
* jalkaväenkenraali Jaakko Sakari Simelius (29.10.1959–12.11.1965)
* jalkaväenkenraali Yrjö Ilmari Keinonen (13.11.1965–30.4.1969)
* kenraali Kaarlo Olavi Leinonen (1.5.1969–14.3.1974)
* kenraali Lauri Sutela (15.3.1974–11.10.1983)
* kenraali Jaakko Valtanen (12.10.1983–28.2.1990)
* amiraali Jan Klenberg (1.3.1990–31.10.1994)
* kenraali Gustav Hägglund (1.11.1994–3.6.2001)
* amiraali Juhani Kaskeala (4.6.2001 alkaen)