Setukaasmummaan kans samas liämes
Pakina: Kristiina Ilmonen
"Älä viitti laulaa. Jos se kuuluu meirän navettahan, se lyää vasikat ruikulle."
Nuan sanotahan tiätysti tunnetus kauhavalaases paukahrokses, jonka arvatenkin kaikki on kuullu. Tiärä häntä sitte vasikoosta Vironmaalla, mutta setulaulu ainakin on sen verran komiaa tavaraa, jotta saattaas tua vaikka niiren aineenvaihruntaa vähä petratakin.
Setukaaset on sellaanen omintakeenen piäni heimo tuala aivan Venäjän rajan tuntumas Viron kaakkooskulumalla. Kansanmuusikon näkökulumasta setuusta teköö erityysen merkittäviä ihimisiä niiren sellaanen vanhanaikuunen moniääninen laulutapa, joka on aika erikoosta ja hianua kuultavaa, ja on niinkun ihimeen kaupalla siäläpäin maailmaa viäläkin hengis. Sitä päästihin ihaalemahan elävänä täs ny justihin elokuulla, kun olimma Kansanmusiikin ja populaarimusiikin tutkijakoulun kans seminaarireissulla vähä muuallakin tuala Viros, mutta erityysesti Setumaalla.
Kävimmä toresta siinä reissun aikana oikeen peräti Venäjän pualella rajaa tajuntaa laajentamas. Päivän alakajaasiksi saimma ensteksi mennä hilakut päis Petserin luastarin Marianpäivän juhulahan kuuntelemahan kirkonkellojen soittua, joka oli kyllä aika jumalattoman komiaa pauketta ja moikaamista. Kyllä siinä tyhymempikin pakana olis menny transsihin, jos olis tohtinu koko keikan kuunnella läpitte sen taivahallisen korian luastarin sisäpihalla. Siälä nimittäin neliä miästä mennä kilakutti kelloosta sellaaset piisit ja muunnelmat, notta Kuljun Jaakkookin olis ollu hyvillänsä - ja oikeen tyytyvääsenä tälläänen postmoterni jäläkiurpaani nykykansanmuusikkokin pyäritteli silimiä ja korvia.
Kaikista vetävimmän näköönen munkki, oikeen sellaanen lihaksikas rasputiini mustis kutehis ja pitkä liahuletti poninhännällä, veteli isoon kellon narua siinä maan tasalla nuan vaan pualihuolimattoman näköösesti, notta siitä kyllä huamas, jotta tätä on ennenkin veretty tätä piisiä. Taikka narua. Toinen selevästi vähä vanhempi pitkäpartaanen herrasmiäs joutuu koko meleko olemattomalla elopainollansa kippuroottemahan kellon narus kiinni niin, jotta nousi aina välillä vähä ilamahan, heiluu hetken holtittoman näköösesti siinä köyres niinkun pikkuusen kohomeloonen tartsani, ja sitten aina kuitenkin sai viime hetkellä tasapainostansa hännänpäästä kiinni ja paineli toisella koivella menemähän, jotta sai uuren mojahruksen menemähän taimis.
Kaks nuarempaa kloppia sitte oli korkiammalla tornis ja hoiteli kumpaanenkin usiampaa hellua, anteeksi kellua, yhtä aikaa niinkun ny vaan poijat voi hoirella osata. Toinen paineli menemähän naruusta neliää plimputtajaa, ja siinä piti olla kyllä Petserin poijilla kiäli keskellä suuta, jotta ne meni koriasti yhtehen kaikki ne äänet. Ja oli niillä sen verran hikinen se urakka, että aina välillä vaihtoovat soittajaa lennosta, jotta pääsi aina yks pelimanni vuarollansa huilaamahan.
No sitten iltapäivällä, kun viälä ne punaaset kellot moikas itte kunkin pääkopas kenellä enempi kenellä vähempi, lähärimmä setukaasten vuasijuhulahan, mikä oli vähä niinkun vaikka Kaustisen juhulat oikeen ennen muinoon. Tunnelma oli juhulallinen mutta samalla aikalailla kotoonen, ja tälläänen jo kläppinä vestivaalilla kontannu ja päälavan penkkien välis pelimannien jaloos pyhää Kaustisen multaa imeskelly sulautuu joukkohon tuasta nuan vaan, niinkun ittestänsä. Hilakut vaan pois päästä ja pöfföttelemähän!
Siälä oli juhulas keskellä peltua soittolava, johona koko päivän ramppas kansanpukuusta setukuaroa toinen toisensa perähän rintasoliet auringos säihkyen, niin että tottumatoonta suamalaasta musiikkitiäteelijää ja usiampaakin sellaasta taisi jo vähä se kaikki laulu huimata. Hianua oli nähärä, jotta nuariakin oli mukana sekä esiintyjis että yleisös. Ja vaikka laulu olikin paikalla ollehien akateemisten asiantuntijooren ja rohovessorien mukahan aavistuksen verran yksinkertaastunu elikkä putsaantunu niistä hauskimmista entisaikojen erikoospiirteestänsä, niin oli se silti mahtavaa kuunnella ja kattella. Välihin ihaaltihin kuinka kaikenkarvaasta väkiä tryykäs vaan lisää paikalle, nuarten kansansoitinorkesteri päästeli nurmikolla palalaikoolla menemähän ja kaalipiirakat, käsitööt, saslikki ja hunajasta tehty erikoonen terveysjuama teki kauppansa. Se olikin muuten sellaanen hunajaliämi notta!
Kansanmusiikin osaston vanahemman poloven laulajillahan on ollu virolaasehen ja setukaasperinteesehen läheenen suhure jo vuasien aijalta, kun ovat paikan päällä usiamman kerran rampannehet mummaan peräs laulamas ja levyllen asti lauluja viimeesen päälle hariootellehet. Panimma merkille, että nykypäivänä voi olla niinkin, jotta monimuatoosimpana saattaa tuallaanenkin uhanalaanen perintehenlaji nykypoloville säilyä, kumma kyllä, ulukomailla, ja viäläpä akateemises ympäristös, täs tapaukses Sipeliuksen Akatemias täälä Suamen pääkaupungis. Notta.
Tulomatkalla toimma sitten jos jonkin mallista iloosta laulajamummaa ja vähä nuarisoakin reissubussin mukana rajallen asti, ja luulimma jo, että kohta päästähän takaasin seminaarihommihin Viron pualelle. Niin eikö se piäni ja siävä liahuvakorvaanen äitee Venäjän virkaintoonen huumekoira haista meirän linja-autos jotakin epäälyttävää! Siälä sitten olimmakin nalakis tullis viis pitkää tiimaa keskellä yätä. Mutta se onkin jo sitten aivan toinen juttu, johonka siihenkin, niinkun täs maailmas aivan kaikkehen, löytyy pohojalaanen miätelause täynnänsä vanahan kansan viisautta:
"Kyllä mä lentää osaan, mutta en muistanu räpyttää, sanoo Perätuvan äijä, kun savikrooppihin putos."
Kristiina Ilmonen
MuM, muusikko, tohtoriksikurmootettava
