Skip navigation.
Home

Kesäjuhlat tarvitsevat valtion tukea

Pakina: Jaana-Maria Jukkara

Shakuhatsi-huilun soittoa opiskeleva muusikko soitti japanilaisen mestarinsa edessä. Soitto ei sujunut, kuten oppilas olisi toivonut ja mihin luuli kykenevänsä. Oppilas turhautui. Mestari katsoi häntä myötätuntoisesti ja sanoi: "Näen, että mielessäsi on turhia asioita ja soitat minulle, esiinnyt. Lopeta! Soita itsellesi, vain - soita.". Oppilas keskittyi hetken ja yritti uudelleen. Soitto sujui paremmin ja paremmin. Oppilas unohti ajan ja paikan. Mestari hymyili.

Mestari oli Etnosoi-festivaalilla esiintynyt Atsuya Okuda. Hänen sanoissaan ja esimerkissään on paljon, mistä oppia. Paljon mikä rauhoittaa, kun kaaos alkaa kaatua päälle. Vuodenvaihteessa filosofoidaan, mitä kaikkea tuli tehdyksi kuluneena vuonna, mihin pystyi, mitkä tavoitteet täyttyivät ja mitkä jäivät täyttymättä. Mitä seuraavana vuonna, mitä teen enemmän ja paremmin. Suunnittelen huolellisesti, teen ajallaan ja ajan kanssa.

Vuoden vaihteesta ja vuoden alkua ei ole kulunut kuin muutama päivä, ja pienessä yhteisössä tuttu sydänalan kouraisu tuntuu jälleen. Taas myöhässä, olisi jo pitänyt ehtiä, voikohan tuon hoitaa myöhemmin. Voi kun olisi suurempi budjetti, palkkaisin heti lisää väkeä. Toivottavasti se ja se projekti edes saisi avustuksen. Päivän postia odotetaan pienissä kulttuurialan yhteisöissä kuin kuuta nousevaa myönteisten rahoitusratkaisujen toivossa. Olisipa edes indeksikorotukset!

Television uutiskuvia katsellessa mieleen palaa elävästi muisto syksyltä. Kävin elämäni ensimmäisen kerran Jerusalemissa. Vaikka poliittiset asiat kaihersivat mielessä, perustelin itselleni matkaan lähdön oikeutuksen kyseessä olevan työasian tärkeellisyydellä ja sillä, että paikan päällä saan informaatiota suoraan asianosaisilta, enkä tiedotusvälineiden kautta - siis palestiinalaisilta sekä israelilaisilta isänniltämme ja emänniltämme, olimmehan kahden maailmanmusiikin alan sikäläisen järjestön kutsumia. Täytyyhän siellä asioiden jollakin tavalla toimia, kun kerran tämä on mahdollista.

Todellisuus iski vasten kasvoja, kiertokautta ja hiipien. Näennäisen kohteliaisuuden verhon välistä alkoi pian paljastua, että kyseiset organisaatiot, jotka molemmat musiikin kautta edistävät yhteisymmärrystä, eivät alkeellisessakaan mitassa pystyneet toimimaan keskenään. Vaikka olimme Jerusalemissa, olimme päivästä, kellon ajasta ja seurasta riippuen todellakin Palestiinassa tai Israelissa.

Palestiinalaisten betonipaviljonki rautalangan rajaamassa Ramallahissa jäi kaikessa yksinkertaisuudessaan todellakin kakkoseksi vertailussa Israelin kauniilla näköalapaikalla sijaitsevaan huippumoderniin vastaavaan. Israelin prameiden cd- ja muiden tuotantojen rinnalla ihmetteli, kuinka palestiinalaiset omissa olosuhteissaan pystyivät ylipäätään tuottamaan mitään: levyjä, konsertteja, saatikka opiskelemaan. Kuitenkin cd-julkaisujakin tehdään. Lähinnä alueen ulkopuolella, Saksassa esimerkiksi, ja musiikin koulutustoimintaa järjestetään myös korkeakoulutasolla.

Jerusalemin sydämessä, vanhassa kaupungissa, neliökilometrin suuruista aluetta vaelsi valtava uskonnollisten ja ääriuskonnollisten joukko toisiansa ja toistensa katseita väistäen, kutkin tiukasti omia polkujaan. Jännitys oli käsin kosketeltava, mikä tahansa tuntui olevan mahdollista hetkellä millä hyvänsä, vaikka näennäisesti vietettiinkin tavallista arkipäivää. Rauhasta ei varsinaisesti puhunut virkamiehistä kukaan, taiteilijoissa vielä löytyy niitä, jotka produktioissaan sinnikkäästi saattavat yhteen arabit ja juutalaiset, muslimit ja kristityt. Laulut ja melodiat kertovat usein rakkaudesta ja rauhasta ja ylistävät jumalaa. Mietin, varsinkin tänään, millaisesta rakkaudesta, millaisesta rauhasta, millaisesta jumalasta.

Mieli palaa omalle lähialueelle ja omaan arkeen. Mitä tapahtuu Suomessa? Soiko kansan- ja kansojen musiikki? Radiossa saisi soida enemmän, ja televisiossa näkyä ylipäätään. Teema onneksi korjaa tilannetta edes hieman, mutta jokaviikkoinen tv-ohjelma olisi huippusaavutus. Hanketukien avulla kansanmusiikki on viime vuosina saatu ympäri maata ulottuville kiertueille jazzin tapaan, samoin opetustoimintaakin laajennettua perinteisistä malleista. Mutta mitä tapahtuu, kun hanketuet loppuvat? Jäävätkö aloitetut toiminnot taas kerran projekteiksi vai riittääkö lamaan valmistautuvassa Suomessa elvytysintoa myös kulttuurin saralle.

Kesätapahtumia Suomessa tunnetusti riittää ja uusiakin syntyy näemmä koko ajan. Helsingissä ja Suur-Helsingin alueella tapahtumarintamalla on jatkuva vilinä ja ajoittain kovakin ähky. Vilkasta on myös muutamassa muussa kaupungissa, mutta pienissä kunnissa ja kaupungeissa alan toimijoita ei ole usein nimeksikään, eikä kuntien budjeteissa ole kulttuurimäärärahoilla elvistelty miesmuistiin.

Jotta kulttuurin korkeimmassa valtakunnallisessa kehdossa, ministeriössäkin, määritelty musiikin alueellinen saatavuus tavoitettaisiin, ovat tukitoimet tarpeen. Tukitoimia tarvitaan myös managereiden ja muiden toimijoiden, jotka vievät Suomesta mitä mainiointa vientituotetta, siis nykykansanmusiikkia, yrittäjyydessä jaksamiseen. Olisiko avain tähän esimerkiksi pienen management-toiminnan käynnistystuki?

Nyt, EU:n lanseeraamana luovuuden ja innovaatioiden teemavuonna on erityisen suuri syy keskittyä koulumaailman hyvinvointiin. Tässä musiikki ja muut taideaineet ovat avainasemassa.

Mestari Okudan opin mukaan, keskitytään olennaiseen, niin hyvä tulee.

Jaana-Maria Jukkara
Maailmanmusiikin keskuksen johtaja