Pakina: Tove Djupsjöbacka
Kun tekee töitä kansanmusiikin parissa, joutuu kohtaamaan sanan perinne melko usein. Puhutaan perinnemusiikista, tanssiperinteestä, perinneleikeistä jne. Perinteet ovat osa elämäämme, perinteitä on jokaisella yhteisöllä – suurella ja pienellä.
Nykypäivän globalisoidussa maailmassa harva tunnustaa kuuluvansa yhteen ainoaan perinteeseen. Elämään kulkeutuu vaikutteita monelta eri suunnalta. Tutustuakseen oman maan perinteeseen on nähtävä vaivaa. Se mitä kutsumme tänään perinnemusiikiksi ei useimmiten enää olekaan luonteva osa ihmisten musiikillista arkea, vain sitä pitää lähteä hakemaan kiven takaa.
Ruotsinkielisellä ala-asteella ollessani suomalaisesta kansanmusiikista ei puhuttu kovinkaan paljon. Oppikirjoissakin oli suomalaisia kansanlauluja kokonaiset neljä – Minun kultani kaunis on, Taivas on sininen ja valkoinen, Tuku tuku lampaitani ja neljättä en enää muista.
Suomenruotsalaisena tottuu jo varhain elämään kahden kulttuuriperinteen rajapinnassa. Olla suomalainen, mutta ruotsinkielinen. Olla ruotsalainen, muttei ruotsalainen. Purjehtia kahdenlaisen kulttuurin välillä. Itse myönnän puutteeni suomalaisen populaarimusiikin suhteen – Eput, Hectorit ja Juicet tulivat tutuksi oikeastaan vasta opiskeluaikoina. Huomattavasti tutumpi hahmo lapsuudesta on esimerkiksi ruotsalainen humoristi Povel Ramel.
Tällaisessa kulttuurisekoituksessa eläessä tottuu poimimaan eri kulttuureista haluamansa piirteet. Suomenruotsalainen kulttuurikaan ei ole millään lailla yhtenäinen, erot ovat melko suuret esimerkiksi pääkaupungin ja Pohjanmaan suomenruotsalaisten välillä. Loppujen lopuksi jokainen muokkaa haluamansa kulttuurisekoituksen ja sisällyttää siihen vanhemmilta saatua, muualta haettua, puolisolta tarttunutta, työpaikalla opittua jne.
Vanhan sanonnan mukaan hääasuun pitäisi kuulua jotakin vanhaa, jotakin uutta, jotakin lainattua ja jotain sinistä. Samalla lailla nykyihmiset hakevat elämäänsä sisältöä perinteiden supermarketista, jossa voi poimia kauppakoriinsa haluamansa tavat ja musiikit. Uskonnonkin suhteen tuntuu että ihmiset yhä enemmän valikoivat eri uskonnoista haluamansa.
Tutustuakseen oman maansa perinnemusiikkiin pitää siis nähdä vauvaa. Ei kannata tyytyä ala-asteen musiikkikirjojen tarjontaan, vain etsiä itse lisää. Kansanmusiikki ei ehkä enää näy arjessamme, mutta sen harrastuksen voi aloittaa aikuisenakin.
Kun aikoinaan oman alueen soitot oppi kylällä, on nykyään kaikki maailman musiikit helposti saatavilla. Parilla napin painalluksella voi tutustua vaikkapa bulgarialaiseen kuorolauluun, japanilaiseen kabukiin tai senegalilaiseen sabariin. Moni löytääkin sydäntä lähimpänä olevan musiikkikulttuurin toiselta puolelta maailmaa. Monet suomalaiset ovat ottaneet omakseen esimerkiksi espanjalaisen flamencon, jossa pääsee ilmaisemaan itseään jopa primitiivisin tuntein. Moni ei välttämättä itse tiennyt omaavansa sellaisia ennen kuin tutustui kyseiseen lajiin.
Itse haluaisin poimia perinnemusiikkien supermarketista esimerkiksi ruotsinkieliset tuutulaulut, menevät viulupolskat, primitiivisen jouhikkosoundin, lyyriset kanteleen sävelet ja intensiiviset flamencorytmit. Kaikki rakastamani musiikkikulttuurit yhdessä paketissa.
Tove Djupsjöbacka
Filosofian maisteri, musiikkitiede
Projektisihteeri, Suomen Kansanmusiikkiliitto
Intohimo: flamenco
