Skip navigation.
Home

Sosiaaliset taidot ovat tärkeitä kulttuurityössäkin

Pakina: Antti Huntus

Sain jokin aika sitten tilaisuuden osallistua muutosjohtajuutta käsittelevään koulutukseen. Koulutuksen järjestäjät olivat maamme ja kenties koko maailman johtavia muutoskonsultteja ja mukana oli kymmeniä suomalaisia suuryritysten johtajia. Olin ainoa kulttuurialan edustaja ja lähtökohtani muutoksen käsittelyyn organisaatioissa olivat siis kovin erilaiset.

Koulutuksesta muodostui kuitenkin fantastinen oppimisprosessi, ja kenties juuri siitä syystä, että muut osallistujat kamppailivat hyvin erilaisten ongelmien kimpussa. Heidän, siis yritysjohtajien, huolena olivat yt-neuvottelut, tuotantoprosessien muutokset, henkilöstöratkaisut ja tuottavuuteen liittyvät kysymykset. Ei täysin vierasta kieltä suurimmissa suomalaissa kulttuuriorganisaatioissa, mutta vähintäänkin mittakaavaerot olivat silti suuria.

Yksi yhteinen kosketuspinta löytyi. Minut herätti kysymys asiantuntijaorganisaation muutoksesta. Juuri asiantuntijakysymyksissä kulttuuriorganisaatiot muodostavat yhden mielenkiintoisimmista tutkimuskohteista. Lyhyesti ja yksinkertaisesti: miksi niin moni kulttuuriorganisaatio ajautuu tänä päivänä kriisiin, kun juuri kulttuuri-ihmisiä pidetään yleisesti luovina ja avoimina ihmisinä? Miksi psykedeelinen ja rohkea teatteriväki ajautuu toiminnassaan pattitilanteeseen? Miksi riitelee ja jurottaa korkeasti koulutettu museomiehistö? Kuka fiksuista ja kansainvälisistä muusikoistamme kehtaa käräjöidä kaupunginorkesterissa niin, että kohta seuraa eroamisia ja lööppejä?

Nopea tulkinta on tietenkin tämä: kulttuuripersoonat nyt vain sattuvat olemaan niin vahvoja ja omapäisiä, että työyhteisöt ovat päivittäin erityishaasteiden edessä. Mielipiteistä ja näkemyksistä pidetään kulttuurikysymyksissä loppuun asti kiinni, koska niihin sitoutuu valtava määrä henkilön ammatillista uskottavuutta. Näinhän me uskomme: Kulttuuripersoonat ovat oman tiensä kulkijoita! He kaatuvat saappaat jalassa! Ei suuria produktioita ilman suurta kärsimystä!

Teoria tuntuu kuitenkin jotenkin kulahtaneelta. Suoraan taiteilijamyytistä nouseva tulkinta - siis se, että taiteilijat ovat luonnostaan jotenkin vaikeita? on liian helppo nostaa syntipukiksi kulttuuriorganisaatioiden ongelmiin.

Kurssilla tapaamani IT-alan ammattilainen kertoi vertailukelpoisen esimerkin. Hän kertoi, että esimerkiksi tietokoneohjelmoijat eivät enää pitkiin aikoihin ole vastanneet siihen stereotyyppiseen mielikuvaan, joka meillä on öisiin kammioihin kolapullon kanssa sulkeutuvista nörteistä. Lisääntynyt tarjonta työmarkkinoilla on pakottanut nörtit päivänvaloon, opettelemaan sosiaalisia taitoja ja työskentelemään vuorovaikutteisesti erilaisissa tiimeissä. Tokkopa siis nopeasti uudistuvalla ja edistyksellisellä kulttuurialallakaan enää eletään vanhojen käsitysten vankina. Ei kai sentään kukaan kulttuurityöntekijä käyttäydy tahallaan hankalasti, esiinny muutosvastarintaisena, vain koska taitelijamyytin vuoksi tällainen käytös olisi jotenkin hyväksyttävämpää?

Haluaisin uskoa, että oikeampi selitys löytyy asiantuntijaorganisaatioiden muutosprosessien huonosta tuntemuksesta. Kompleksisessa organisaatiossa, jossa esiintyy vahvaa asiantuntijuutta, ovat muutosten läpiviemiset perinteistä organisaatiomallia haastavampia. Kulttuuriyhteisöissä tarvitaan enemmän muutoksen työkaluja; workshopeja, fasilitointia, dialogin lisäämistä jne. jotta ihmiset saadaan yhteisten suunnitelmien taakse. Valitettavasti vain kulttuuriyhteisöillä harvoin on resursseja hankkia tällaista apua ja luovuus alkaa kääntyä kieroilun voimavaraksi.

Uusi sukupolvi kulttuurivaikuttajia kuitenkin koputtaa jo ovella ja tietokonenörttien tapaan he tietävät sosiaalisten taitojen merkityksen. Yhteistyökyvytön ja riitelyherkkä kulttuurihenkilö saattaa näinä päivinä huomata jäävänsä jalkoihin. Omapäisyydellä ei voi enää perustella huonoa käytöstä. Ja kuin naulana taitelijamyytin arkkuun: eikös se ollut Tommy Tabermanin joka sanoi: myöhästelyssä ei ole mitään boheemia, se on ainoastaan epäkohteliasta.

Huomaan nyt, että tämä kolumni soveltuu yhtä huonosti kansanmusiikki-iltaan kuin minä itse yritysjohtajien kemuihin. Kunnioittaakseni kuitenkin foorumia ja kaustislaisia juuriani lausahdan lopuksi: hilipati pippan ja hei lumpun lumpun!

Antti Huntus
Kulttuuriklusterin (maaseudun kulttuuriverkoston) vetäjä