Kirjoittanut: Niina Mäkeläinen
Kun ihminen kohtaa ikuisen jään, ihminen sekoaa. Tämän todistin vähän aikaa sitten Argentiinassa, erään katamaraanin kannella.
Olin lentänyt Patagoniaan, maailman toiselle laidalle nähdäkseni ja kuullakseni jäätikön. Grönlannissa asuneen ystäväni mukaan jäätikön murtumisen kuuleminen vastaa kymmenen vuoden sinfoniakonsertteja.
Halusin myös päästä jäätikölle, vielä kun voin. Ennusteiden mukaan Argentiinan suuret jäätiköt eivät kokonaan ole sulamassa, mutta ne pienenevät. Tosin maiseman katoaminen lienee siinä vaiheessa maapallon murheista vähäisimpiä. Mutta nyt, kun holtiton lentäminen on vielä sallittua, lensin siis varsinaiselle rikospaikalle, katsomaan jäätä silmiin. Syyllisyyttä kevensivät ympärillä kohoavat kiviset Andit, joiden olemassaololle minä en onneksi mahda mitään.
Mutta. Aloin kertoa tätä juttua, koska halusin itse asiassa kertoa hulluista kiinalaisista, jotka tapasimme.
Olimme siis aluksessa, matkalla kohti ruotsalaisen löytöretkeilijän Upsalaksi nimeämää jäätikköä. Jäätikköturisteja oli tullut joka puolelta maailmaa. Istuimme kaksikerroksisen laivan pehmeillä penkeillä, lämpimässä. Laivan monitoreissa pyöri kuvashow, jossa jäätiköllä aikaisemmin vierailleet turistit poseerasivat valkoisia huippuja vasten. Kaiuttimissa toistui monikielinen, mutta aina espanjalta kuulostava nauhoite tulevista nähtävyyksistä.
Ulkona satoi ja allamme turkoosinharmaa vesi lainehti vihaisena.
Ja sitten todella äkkiä, niin kuin vuorilla ja jäätiköllä tapahtuu, tuuli pyyhkäisi sivuun pilvimassan ja veden turkoosi syveni auringonvalossa. Ja samalla tavalla varoittamatta: edessä kimalsi ensimmäinen jäävuori.
Alkoi häikäilemätön kamppailu. Ahtaat oviaukot rutisivat, kun jäätikköturistit kameroineen tunkivat laivan kannelle. Jokainen halusi ikuistaa jäävuoren, sekä itsensä, kaverinsa ja perheensä jäävuoren kanssa. Salamalla ja ilman.
Valokuvaajaystäväni katseli menoa hetken ja käänsi sitten oman kameransa jäävuoresta kohti kannella puhjennutta sekasortoa. Itse jäin aluksi jumiin sisälle, kun eräs ranskalaisherra piteli ovea ulkopuolelta kiinni varmistaakseen, että hänen vaimonsa saisi ikuistaa jäävuorta häiriöttä.
Kun pääsin ulos, nosti kameran pääni yläpuolelle ja räiskin muutamia sattumanvaraisia otoksia jäävuoresta ja katamaraanin katosta. Sitten seurasin ystäväni esimerkkiä, ja aloin kuvata innosta tasajalkaa pomppivaa kiinalaismiesten seuruetta.
Kiinalaiset tietysti huomasivat puuhani. Kun rantauduimme evästauolle, yksi heistä lähestyi minua tuliterä digitaalikamera kaulassaan ja kysyi voisinko poseerata hänen kanssaan jäätä vasten. Suostuin tietysti, mutta en osannut arvioida seurauksia. Kaikki muutkin neljäkymmentä kiinalaista halusivat ikuistaa itsensä ja jään ja minut eri kokoonpanoissa ja eri kameroilla.
Kun poseerasin vasten jäävuoria noin seitsemästoista kiinalaismies kainalossani, valokuvaajaystäväni ikuisti tapahtuman omalla kamerallaan.
Hieroimme tuttavuutta myös muutamien yhteisten englanninkielisten sanojen avulla. Kiinalaiset kysyivät ammattejamme ja ystäväni sanoi olevansa valokuvaaja. Pekingiläisinsinööri vilkaisi ystäväni kaulalla roikkuvaa vanhaa filmikameraa huvittuneena. Valokuvaajiahan tässä kaikki.
Kun päästiin itse jäätikölle, kuvaaminen kiihtyi. Mihin tahansa katsoin, vastassa oli minua kuvaava kiinalaismies. Kuvasin takaisin.
Kuvasin tietysti myös jäätikköä. Se oli kauneinta, mitä ikinä olin nähnyt. Suuri. Kristallinsininen. Sinfoninen.
Kiinalaisherroista pienin juoksi ympäri laivan kantta ja hihkui olevansa erittäin jännittynyt. Jäätiköllä lepäsi hiljaisuus.
Sitten näimme, miten pystysuorasta jääseinämästä lohkesi pala. Kerrostalon kokoinen lohkare ikijäätä syöksyi kohti vettä kuin hidastettuna. Kuului jylinää, joka tuntui täyttävän koko avaruuden.
Ei harmittanut yhtään, ettei sattunut äänityslaitetta mukaan.
