Radio on rakkauteni, ja uskonpa, että moni radion kanssa kasvanut ikätoveri on samaa mieltä.

Kun tätä uutta maanantaiohjelmaani varten Yleisradion ääniarkistoon sukelsin, sain sieltä asiantuntevien arkistovirkailijoidemme työn tuloksena kuuluville koko joukon haastatteluja. Osan niistä olin tietysti lähestulkoon unohtanut. On hyvin jännittävää kuunnella entisiä tekemisiään - mikä ilo onkaan se, että niistä on jälki jäänyt... Vähitellen, kuunnellessa alkaa jostain selkäytimen takaa nousta muistikuvia, mielen näkymiä hetkistä ja tilanteista, joissa ihmisiä on kohdannut, missä haastatteluja on tehnyt, ja kenen kanssa.

Nyt kuultavista ensimmäinen vie kuulijansa tavallaan niin kauas kuin 50-ja 60-luvuille, vaikka itse haastattelu onkin tehty vuonna 1981. Tuolloin kesäkuun puolessavälissä -81 alkoi Tänään iltapäivällä-ajankohtaislähetyksessä uusi kesäsarja: ”Mitä kuuluu henkilö X:lle, joka oli aiemmin julkinen tuttumme, mutta josta emme ole vuosikausiin kuulleet juuri mitään?" (Huomaatte kai, että sana julkkis ei vielä silloin ollut levinnyt joka ihmisen suuhun….)

Ensimmäinen kesävieras Mr X. oli STT:n entinen uutistenlukija Hugo Ahlberg, jonka ääni vuosien 1956 ja 1963 välillä oli yhtä kuin Suomen Tietotoimisto. Muistutan tässä nuorempia lukijoita siitä, että tuolloin radiossa ei vielä ollut omaa uutistoimitusta, uutiset kuultiin muutaman kerran päivässä STT:sta. Lukijana oli hyvin usein Hugo Ahlberg, mies jonka äänessä henkilöityi "STT:n uutisia".

Kaikkein hassuinta on tuolloin 1981 ollut se, että yhtään ainoaa Hugo Ahlbergin lukemaa uutislähetystä ei ole tallessa. Käytiin läpi sekä Ylen että STT:n arkistot. Tulos 0. Uutiset, nehän tulevat ja menevät... Ahlbergin ääntä toki on tallessa, hän oli varsin käytetty filmien spiikkaaja ja erilaisten elokuvakatsausten selostusääni - uutisia vain ei löydy.

Niinpä sitten pyysin häntä 18 vuotta viimeisen uutistenluvun jälkeen lukemaan kevään vuodentulouutisia - onpahan jäljellä siis edes jotain uutisilta vivahtavaa Hugo Ahlbergin lukemana.

Hänen ääntään kuullessa meikätyttö siirtyi kuin itsestään lapsuudenkotiin, sen olohuoneessa komeilevan ison putkiradion ääreen. Sen kehykset olivat lakkapintaiset ja se oli verhoiltu hienosti. Sen vihreä silmä vilkutti ystävällisesti ja sen laajassa radioasemien luettelossa oli ihmeellisiä nimiä: Motala, Hilversum, Kaunas, Luxemburg...

Toisen äänen vuodelta 1981 tavallaan esittelee vielä silloin fil.lis., sittemmin fil.tri Aino Räty-Hämäläinen, jota kävin haastattelemassa Espoon Soukassa hänen väitöstilaisuutensa aamuna. Väitöskirjan aiheena olivat Ilmari Turjan näytelmät.
Ja millainen oli Ilmari Turja, juristi, journalisti, näytelmäkirjailija, aikansa aktivisti? Hän oli hiukkasta vaille 80-vuotiaana oikea pohjalainen toteemi, teräväsanainen loistava sanankäyttäjä, joka huumorin keinoin otti niskalenkin kenestä tahansa - minä nuori haastattelija mukaan luettuna.

Kuvio oli kutkuttava: nuori ja vanha radikaali saman pöydän ääressä... Jos siinä jotain ottelun makua on, niin voittajana selviytyy suvereenisti Ilmari Turja itte. Työvoittonani saan pitää toki sen , että hän suostui tulemaan haastatteluun. "Soon niin kaukana se Pasila" , sanoi Turja jonka mielestä Pasila oli jotensakin susirajan takana Kulosaaresta, josta hän haastatteluun tuli. Mikä persoona..!

Olisi hauska tietää, millaisia muistumia nämä jo edesmenneet äänet kuuntelijoissa herättävät... Vilkkuuko radion vihreä silmä vielä, muistuuko mieleen STT:n uutisten "puolivirallinen" nuotti - vähän juhlava mutta turvallinen, millaiselta kuulostaa järkähtämättömän pohjalainen puheenparsi, jossa kyllä "trossataan" niin että oma kehu tuoksahtaa,
mutta jossa taustalla kuitenkin on jopa pieni itsekritiikin siemenkin...

YLE Radio 1 maanantaina 25.1.2010 klo 9.05 - 10.00

Uuden maanantaiohjelmani ensimmäisessä jaksossa tammikuun neljäntenä lupasin jatkaa vuoden 1968 tapahtumista silloisen nuoren toimittajaminäni kokemana. Tuon hulluksi mainitun vuoden kohdalla ehdin silloin kesään 1968, käsittelyään jäi odottamaan vuoden katkerin ja ehkä kauheinkin tapahtuma, Neuvostoliiton toimeenpanema Tsekkoslovakian miehitys.

Puolitoista vuotta sitten ohjelmasarjassa Villit vuodet, suuret luokat Yle Radio Suomen puolella käsittelin tuon Prahan kevääksikin mainitun ajanjakson 40-vuotismuistoa, mutta vielä tuolloin en palannut nuoren toimittajaminäni tekemisiin elokuulta 1968. Nyt olkoon myös sen vuoro.

Toimitin silloin ohjelmasarjaa nimeltä Silmäneula – näytteitä siitä nyt ohjelman aluksi. Kuuntelemalla voi tarkistaa muistikuviaan silloisista juonnetuista musiikkiohjelmista – ehkä nuo juonnot antavat nykypolvelle, nuoremmille myös kuvaa siitä, miten kevyen musiikin ohjelmia tehtiin anno dazumal. Kun äänitteitä kuuntelee nyt, voi vakuuttua siitä, että taisimme tuon ajan nuorina tietämättämme elää vielä melkoista viattomuuden aikaa.

Kun mietin noita tuon ajan tuntoja, nousee ensimmäisenä mieleen se hetki, jolloin tuona päivänä sain tiedon Prahan kevääksi nimitetyn rauhanomaisen kehityksen murskaamisesta miehityspanssareilla. Jälkeenpäinhän on usein kyselty: mitä olit tekemässä, kun sait tiedon presidentti Kennedyn kuolemasta, missä olit, kun panssarit vyöryivät Prahaan…? Ovat nuo hetket painuneet sydämen syvyyteen… Elokuu 1968 oli minulle ikimuistoinen. Olin mennyt kihloihin Turun Samppalinnassa elokuun 11. päivänä. ja sitten oli lähdetty yhdessä sulhon kanssa viettämään lomaviikkoa tulevien appivanhempien luo Itä-Suomeen. Sieltä matkustettiin sitten Helsinkiin yöjunalla, lähtö Varkaudesta elokuun 20.:nnen päivän iltana, mukana tulevan anopin moninaiset hillopurkit ja mehupullot, opiskelijan talvivarastoa varten.

Aamulla otimme sitten Helsingin rautatieasemalta taksin, jotta saisimme nuo raskaat säilömykset ehjinä sulhasen kämppään – taksi oli melkoista ylellisyyttä opiskelijoiden kukkarolle, mutta ei auttanut. Ajoimme pitkin Helsingin valtaväylää Mannerheimintietä – katu oli koristeltu lipputangoin ja niihin kiinnitetyin ohuin punaisin viirein. Oli tulossa Suomen Kommunistisen Puolueen 50-vuotisjuhla, siinä koristelun syy. Ei ollut ajettu kauan, kun taksikuski urahti.” Pitäis repii noikin rievut alas…” Me kaksi takapenkillä vaihdoimme katseita – ”taitaa olla oikein perinteikäs kommunistien vastustaja ratissa”, oli ajatus… ”Jaa, mitenkä niin”, kysyimme sitten ihan normaaliin tapaan. ”Jaa, etteks te tiedä, mitä on tapahtunut?”, kysyi kuski. ”Mitä niin sitten nyt on tapahtunut?”, kysyimme me. ”No se on nyt sitten tullut ryssä tankeilla Prahaan, Tsekkoslovakian rajan yli viime yönä…”, oli vastaus.

Silloin taivas putosi. Sitä hetkeä ei unohda koskaan – siihen loppui jokin ja siitä alkoi jokin toinen. Nopeasti kotiin ja radion ääreen. Siihen loppui nuoruus.

Oli tarkoitus tehdä uuden ohjelmasarjan toinen lähetys ihan muusta aiheesta. Taisin edellisenä maanantaina luvatakin, teemaa 1968 jatkaen, että seuraavaksi ollaan sitten Tsekkoslovakian miehityksessä. Niin ei kuitenkaan käynyt, tuli muuta eteen.

Elämä toi nyt keskiöön muunlaiset tapahtumat, tarkoitan tietysti kauppakeskus Sellon murhia uuden vuoden aattona Prisma-kaupassa Espoossa. Uskon, että nuo väkivallanteot ovat järkyttäneet meitä kaikkia ja toivon, että viimeistään nyt alkaisimme käydä tosi keskustelua siitä, mitä ja mikä tässä maassa on vialla. Sillä jotain on perusteellisesti pielessä.

Me keskustelemme, luemme lehtiä ja tulkitsemme tilastoja: Suomi on Euroopan väkivaltaisimpia maita. Me toteamme, että Suomi on maailman kyseenalaista kärkiluokkaa aseiden määrässä – aselupa on noin 650 000:lla ihmisellä ja rekisteröityjä aseita on 1,6 miljoonaa. Paljonko on laittomia, sitä ei tiedä kukaan, mutta niiden takavarikkoja tehdään tuhatkunta vuodessa…

Me mietimme aselupien määrän rajoittamista, me pohdimme rangaistusten koventamista. Oikeusministeri ehdottaa sähköisiä jalkapantoja, sisäministeri ei usko tämänkään tapauksen kiristävän aselakia, eikä sisäministeri eroa, ei. On se kummallista, kun parlamentarismia täällä ajetaan kuin käärmettä pyssyyn. Mutta, kun muualla hyvän parlamentaarisen tavan mukaan ministerit eroavat, kun ja jos he epäonnistuvat viranhoidossaan tai mokaavat muuten vain – katsokaa nyt vaikka tilanteita parlamentarismin kehdossa Englannissa - meillä ei erota, ei millään.

Kaikenlaisia lainsäädännöllisiä hankkeita ehdotetaan tilanteessa, jossa tarvittaisiin aivan toisenlaisia konsteja: koko nykyisen kasvatusjärjestelmämme painopisteiden pohtimista, tämän sairaan kilpailemisen ja ihmisten nöyryyttämisen lopettamista, sitä, että voimavarat suunnataan siihen, että ihmiset osaavat ottaa vastuuta paitsi itsestään, myös toisistaan. Ihmiset on kyykytetty niin ahtaalle, että paine kohoaa ja sitten tulee räjähdys, tavalla tai toisella.

Minkälaista ihmisen mallia täällä suositaan? Täällä on pärjättävä yksin, se on oikea suomalaisuuden korkea veisu – ketään ei tarvita, kun minä mällään. Meillä ei tarvita mitään keskinäisen välittämisen yhteiskuntaa, kun yksin pärjäämisen eetos on vallitseva malli. Niinpä suomalaismetsiin on hukkunut satojatuhansia avunhuutoja, kirjoitti aikanaan Erno Paasilinna. Suumme sulkeutuu, kun ongelmista pitäisi puhua – se avautuu sitten vihahuutoon ja kuolonkarjuntaan. Voi meitä.

Näistä lähtökohdista käsin lähdin hakemaan vastaavuuksia, kannanottoja vuosikymmenien aikana tekemistäni ohjelmista. Ja kyllä niitä löytyi. 1990-luvun alku oli se aika, jolloin ensi kertaa nostin esille naisiin kohdistuvan väkivallan, tuon tabuna pidetyn aiheen. Naisten tunti-ohjelman vakioaiheena se pysyi koko vuosikymmenen ja vielä 2000-luvun puolellekin. Ja seurauksiakin oli: lainsäädäntöön saatiin korjauksia, mm. raiskauksesta tuli rikos myös avioliitossa, saatiin lähestymiskielto, turvakoteja tuli lisää…

Tietysti Sellon kuolettavat laukaukset uuden vuoden aattona osuivat myös miehiin, uhreina oli sekä naisia että miehiä. Millainen ajattelu, toiminta, ilmiö kuitenkin on saattanut olla tekijän taustana – mikä hänet johti tekoihinsa. Pahuus? Luonnehäiriö? Vuosikausia harjoitettu uhrin vainoaminen, jolle ei loppua tullut – ennen kuin ase puhui?

Tämän aiheen ympärillä liikkuu vuoden toinen ohjelma Päivi Istala – elämyksiä vuosikymmenten varrelta YLE Radio 1:ssä maanantaina 11.1.2010 klo 9.05 -10.00.

Vuoden 2010 alusta Radio 1:n maanantaiaamuisin on äänessä Päivi Istala, joka aloitti toimittajana vuonna 1967. Yli neljänkymmenvuotisen uran varrelta on kerääntynyt monia elämyksiä ja muistoja ihmisistä ja tapahtumista.

Näiden vuosikymmenten sykkeestä Istala poimii jännittäviä tapahtumia ja haastateltavia, joiden kanssa kuljetaan läpi 1960-luvun lopun hullujen vuosien, koetaan Ristivetoa ja saadaan Ikkunat auki, mennään Keskiyötä kohden ja kohdataan Tänään iltapäivällä.

Lisäksi mukana ovat paitsi Berliini ja Peking, USA ja Sveitsi, Lappi ja Maarianhamina, myös Ilmari Turja ja Ella Eronen, Aale Tynni ja Eeva Kaarina Volanen.

Ja miltä tuo kaikki kuulostaakaan nyt...

Päivi Istalan ohjelma aloittaa 4.1.2010.

Toimittajan työni alkoi vuonna 1967. Matematiikka ei millään tavoin ole vahvimpia puoliani, silti se kertoo että ohjelmantekoa on kohdallani jatkunut 42 vuotta. Välillä olin 6 vuotta päätoimisena teatterilaisena, ohjaajana Pohjois-Suomessa, mutta taisi sitten käydä niin, että taide jäi, journalismi vei.

Olen tosin aina ollut sitä mieltä, ettei se taide minnekään jäänyt, en sitä jättänyt - otin sen mukaani yleisradiotyöhön. Toivottavasti se on kuulunut, ollut mukana koko ajan.

Nyt alkaa sitten olla joutsenlaulun aika – viimeistä viedään, siltä ainakin tuntuu, kun rakas radio nyt on antanut mahdollisuuden käydä läpi elämyksiä vuosikymmenten varrelta. Ja tässä tapauksessa on edessä hiukan hämmentävä ja vähän noloksikin vetävä tehtävä: saan kommentoiden käydä läpi työvuosieni radio-ohjelmia, kuunnella mitä radioarkistoon on niistä jäänyt, miettiä mitä tulikaan tehdyksi. Haastava homma jo sinänsä – ja miten sitoa lankoja tähän päivään, mitä sanoa nyt…

Miten niin hämmentävä ja noloksi vetävä tehtävä? Ensimmäinen reaktioni oli kauhistus maanantaisen ohjelmasarjan aiotusta nimestä: Päivi Istala. Kun kerta muutkin Yle Radio 1:n aamut klo 9.05-10.00 on nimetty tekijöidensä mukaan… Oi ei! Kun en kuulu tähän nykyiseen jöötä pitävään sukupolveen, jonka suurin yhteinen nimittäjä tuntuu olevan narsismi ja sen mukainen ainaisesti esillä olon tarve, oma nimi ohjelmasarjan nimenä oli erityisen vastenmielinen ehdotus.

Kyllä minä huutooni vastaan, mutta riittävää olisi kyllä se, että nimeni olisi siellä alarivillä tekijänä/toimittajana. Pitkällisen väännön jälkeen kompromissiksi tuli Päivi Istala – elämyksiä vuosikymmenten varrelta. Olisikohan siinä jotain kehitystä kuvaavaa: annoin periksi, mutta niin
teki myös Yle Radio 1:n johto. Kiitos siitä.

Toinen empimistä ja arkuuttakin aiheuttava seikka on se, että jos kuuntelijat nyt vallan vimmastuvat: onpa todella itsekeskeinen tehtävä ruveta selittämään omia tekemisiään monilta takavuosilta. Se se vasta narsistista onkin! Ja kieltämättä minä, ikään kuin luvan saatuani, käänsin välttämättömyyden hyveeksi (kuten tässä vuodenvaihteen julkisuudessa näköjään minua paljon tärkeämmätkin tekijät!): jos kerta tämmöinen mahdollisuus annetaan, niin antaa tulla sitten!

Asialla on silti toinenkin puoli, oman napaan tuijottamisen sivutuote. Noilta vuosikymmeniltä löytyy paljon ainutkertaista materiaalia: tapahtumia, ihmisiä, vuosia, elämää, jotka moni aikalainen muistaa, tunnistaa, on elänyt läpi. Muistatko kun…? Mielelläni tässä kohtaa siteeraan viisasta kirjailijaa, Claes Anderssonia hänen viimeisimmästä kirjastaan Jokainen sydämeni lyönti (suomentanut Liisa Ryömä): ”Kyllä minä muistan. Minä unohdin. Muistan että unohdin.”

Kun nyt olen käymässä läpi kohta viiden vuosikymmenen ohjelmia, tajuan, miten paljon olen unohtanut. Jos tai kun kuuntelijoillekin on käynyt niin, voi olla paitsi hupaisaa, myös terveellistä ottaa uudelleen esille jo historiaksi muuttunutta todellisuutta, näkemyksiä, kannanottoja (niin osuvia kuin hölmöiksikin osoittautuneita!). Riskinsähän siinä on, mutta terveelliseksi sen tekee kaiken suhteellisuus. Se on asia jonka ymmärtämiseen tarvitaan vuosia, ymmärryksen lisääntymistä ja siirtymistä ehdottomuudesta, mustavalkoisesta elämänkäsityksestä kohti todellisempaa erilaisten harmaiden sävyjen vaihtelua.

2
Tervetuloa siis kanssani matkalle(parjattujen)suurten ikäluokkien elämyksiin, maan ja maailmankin tapahtumiin, tielle jolla on tuttuja maamerkkejä. Omalla kohdallani tie vie Salongista Silmäneulan läpi Ristivetoon, käy Keskiyötä kohden ja viihtyy kauan Tänään iltapäivällä, parkkeraa Naisten tunnille ja kertoo millaisia olivat Villit vuodet, suuret luokat ja sanoo Kyllä kansa muistaa. Näiden ohjelma-otsikoiden lisäksi on paljon muuta: matkoja Lapista Amerikkaan, Sortavalasta Pekingiin. Ja on ihmisiä Ella Erosesta Ilmari Turjaan, Anne Friedistä Matti Kassilaan.

Koetan siis myös liittää nämä omat ohjelmalliset elämykset tämän päivän mediatodellisuuteen – mitä nämä menneet tapahtumat ja ihmiset voisivat meille kertoa, miten heidän tarinansa saattavat antaa meille osviittoja tähän hetkeen. Luulen ja toivon, että radioarkiston kätköistä löytyy tienviittoja elämän kinttupolulle. Yhden asian myös lupaan: vaikka en nyt mitenkään erityisesti ole humoristiksi mainittu, niin huumoria (ja hölmöilyjä!) ei tästä maanantaiaamujen ohjelmatunnista pidä puuttuman. Ainakin ensimmäisissä arkistoiduissa ohjelmissa puhuu korkealla äänellä nuori miellyttämishaluinen sopraano, jolla ei hengitystekniikasta ole tietoakaan, ja vähän myöhemmin alkaa sitten äänessä tuntua surkeasti tupakan syömä ääni… Huhheijaa…

Ja näkemyksiä oli. On niitä nytkin. Viime päivinä olen kauhistellut valtiollista hölmöilyä. Ei riitä, että Postista on tehty Itella, Tiehallinnosta Destia – nyt ne kuoppaavat läänit ja maaherrat. Ja mitä tulee tilalle? Oi kehno tätä orwellilaista suomen kielen alasajoa: läänien sijaan tulevat aluehallintovirastot ja niiden johtajat, joiden tittelinä on aluehallintoviraston ylijohtaja! Oi Runeberg ja Vänrikki Ståhl, oi Paavo Cajander ja Albert Edelfelt, oi valtionhallinto ja maaherra Wibelius: ”Mut laki, ennen mua syntynyt, myös jälkeheni jää…” Jos nyt ei jää, niin syyllinenkin kyllä löytyy: joidenkin nousukasmaisten ”uudistajien” suorastaan DDR-kielen mieleen tuova äidinkielemme mammutinluiden käyttö. Tällaista virastokapulointia me kansalaiset emme ole ansainneet!

(Ensimmäinen Päivi Istalan ohjelma lähetetään YLE Radio 1:ssä maanantaina 4.1.2010 klo 9.05 - 9.58)