2005 Syyskuu Lokakuu Marraskuu Joulukuu Valkoinen kuningas, musta kuolema
Elokuva Belgian kuningas Leopold II harjoittamasta väkivallasta Kongossa
Leopold II isä, Leopold I ei koskaan onnistunut valloittamaan Belgialle siirtomaata. Leopold II päätti onnistua. Englantilaisen tutkimusmatkailijan, Henry Stanleyn avulla hanke toteutui. Kahdenkymmenen vuoden aikana Leopold hallitsi Kongossa aluetta, joka oli kahdeksankertainen Belgiaan verrattuna. Leopold II halusi tehdä Belgiasta suuremman, voimakkaamman ja kauniimman. Tarkoitus pyhitti keinot, sillä samalla vietiin kristinuskoa pakanoille. Leopold keräsi valtavan henkilökohtaisen omaisuuden ja nosti Belgian kukoistukseen. Kumiplantaaseilla työskentelevien orjien henki ei ollut minkään hintainen. Työleirit olivat suuria vankileirejä, ja miljoonia ihmisiä - myös naisia ja lapsia - tapettiin käsittämättömän julmasti. Salaisuus kesti lähes sata vuotta, kunnes silvottujen mustien lasten kuvat levisivät maailmalle. Työleirien päällystön kirjeenvaihtoa on dramatisoitu viemään elokuvaa eteenpäin. Peter Baten ohjaamassa elokuvassa Valkoinen kuningas, musta kuolema (White King, Red Rubber, Black Death) Kongon historiaa tutkinut professori Elikia M'Bokolo, yksi elokuvan asaintuntijavieraista, ajelee Bryselissä turistibussin toisessa kerroksessa ja katselee kuningas Leopold II rakennuttamia maamerkkejä, jotka näyttävät kultaisen julkisivun kuninkaan harjoittamasta omaisuuden keruusta Kongossa 1870-luvulta alkaen vuosisadan vaihteeseen asti. Kun M'Bokolo vierailee Kuninkaallisessa Keski-Afrikan museossa, hänet valtaa outo tunne, jossa on sekaisin inhoa, yllättyneisyyttä ja epäuskoa, sillä koko museo viestii siitä, kuinka Belgia sivisti Kongoa ja vei sinne hyvinvointia. Bate keräsi vuosia aineistoa saadakseen Leopold II teot oikeuden punnittaviksi. Aie ei ole toteutunut. Entinen Kongo, nykyinen Zaire taistelee monien sotavuosien jälkeen normaalin elämän puolesta ja rauhasta YK:n rauhanturvajoukkojen valvonnan alla. Elokuvan on tuottanut Periscope Productions NV, Belgia, 2003. (es. 24.3.04) Teksti: Aila Havia-Venäläinen |