Ruotsin tiedeakatemiassa pohdittiin jo 1930-luvun alussa Nobelin palkinnon myöntämistä A. I. Virtaselle. Myöhemmin hanke toteutuikin, ja Virtanen sai kemian Nobel-palkinnon vuonna 1945 ansioistaan maatalous- ja ravintokemian alalla.

A. I. Virtanen uskoi biokemian mahdollisuuksiin elinkeinoelämässä ja lääketieteessä, ja hän tähdensi kansainvälisyyden merkitystä. Virtanen ajoi tarmokkaasti myös monia merkittäviä tiedepoliittisia hankkeita kansanterveyden ja energiakysymysten edistämiseksi.

Uransa aikana Virtanen toimi muun muassa Suomen Akatemian esimiehenä, Biokemiallisen tutkimuslaitoksen johtajana sekä Helsingin yliopiston ja Teknillisen korkeakoulun professorina.

”Tärkeintä, mitä tutkija voi tehdä, on uusien tutkijoiden kasvattaminen”, on Virtanen itse määritellyt tavoitteitaan. Hänellä oli runsaasti oppilaita, ja sanotaankin, että Virtanen kasvatti kokonaisen biokemistien sukupolven.

Poliittisesti Virtanen oli jyrkän länsimielinen, eikä hän salannut tätä lausunnoissaan. Kiihkottomaan harkintaan hänen autoritaarinen luonteensa ei politiikassa nöyrtynyt. ”Virtanen ei ymmärrä mitään politiikasta”, oli presidentti J.K. Paasikiven mielipide.

Virtanen ei suvainnut vastaväitteitä, mutta hän oli silti erinomainen johtaja ja innostava opettaja. Karismaattinen professori oli myös käytännön maatalousmies.

Henkilökuvassa vuodelta 1978 perheenjäsenet, ystävät ja työtoverit muistelevat Artturi Ilmari Virtasta ja häneen uraansa tiedemiehenä.

Teksti: Rita Landström

AVAINSANAT: AIV-rehu, biokemia, biokemistit, keksinnöt, Nobelin palkinnot, professorit, Suomen Akatemia, säilörehu, tiedemiehet, tutkijat

Anna palautetta sivun sisällöstä