Kuoppaista ja savista tietä on ajettu monien kylien läpi ja useiden pienten siltojen yli. Teiden varsilla on lorisuut monia puroja, tai eivät ne ole puroja, ne ovat kastelukanavia. Kanavat ovat sitten haarautuneet aina pienemmiksi kanaviksi ja muodostaneet laaksoihin satojen kanavien verkostoja. Aivan kuin vesihämähäkkien kuningas olisi kutonut vesiverkkoa laaksoihin jotta edes karujen vuorten välissä olisi vihreää.

Todellisuudessa kastelukanavaverkoston ovat rakentaneet ihmiset, maanviljelijät, satojen vuosien aikana. Kanavat kuljettavat keväällä ja kesällä vuorilta sulaneen lumen alas laaksojen tasanteille kostuttamaan pellot.

Kun kuoppaisia ja savisia teitä on ajettu kolmatta tuntia, käännymme oikealle ruohottuneelle kujalle. Vasemmalla vilahtaa hedelmäpuiden välissä hautamuistomerkki. Auto kaartaa savimuurien välissä ja pysähtyy peltisen portin eteen.

Kun portti on huojuen ja natisten auennut edessä on satumaa - ruusutarha ja sen keskellä vanha rapattu talo. Talo on opettaja Maqsoudin perheen kotitalo mutta toimii nykyään kouluna. Ruusut ovat Maqsoudin istuttamia, kaiken värisiä, suuria, suurempia kuin mitkään aikaisemmin näkemäni ruusut.

Katson ruusuja. Hengitän ruusuja. Itken ruusuja.

Seison Afganistanin maan kamaralla. Tämänkin talon isäntä oli talebanin aikana vankilassa. Tästäkin kylästä kuoli miehiä taistelussa vihollistensa ja ties kenen kanssa. Ja varmasti tässäkin kylässä on oopiumin huumaamia isiä ja äitejä joiden kasvojen uurteet syvenevät päivä päivältä. Ja aivan varmasti tässä kylässä ruhjoutuu ja kuolee vielä monta lasta maamiinoihin ja jollei siihen niin huonoon ravintoon ja sairauksiin.

Ja silti nuo ruusut kukkivat suurina kuin kaalinpäät kuin ilkkuakseen.

Muutan mieltäni: ne kukkivat ilona niille Maqsoudin kotitalon koulun vapaaehtoisille opettajille ja heidän oppilailleen.

Talebanin aikaan koulua käytiin hiljaa, kuiskaten. Nyt opiskellaan suureen äänen ja laulaen.