"Anteeksi olen myöhässä. En saanut taksia vaikka jonotin ties kuinka kauan. Tiesin että tänään on tärkeä päivä, siksi lähdin kotoa jo kello kuusi. Luulin olevani taksien lähtöpaikoilla hyvissä ajoin, mutta se olikin jo täynnä matkustajia. Sitten kun yksi taksi tulee, kaikki rynnistävät sitä kohti ja työntyvät sisään. Meillä naisilla kun on nämä burkhat, niin emme voi juosta niin kovaa. Joskus joku nainen kompastuu burkhaansa, kaatuu ja miehet vain juoksevat yli, kukaan ei auta ylös. Siinä vaiheessa kun nainen sitten on kompuroinut taksille, sen ovet pamahtavat kiinni ja auto ajaa tiehensä.

Muutenkin meillä naisilla on vaikeuksia liikkua esimerkiksi kotoa töihin tai opiskelemaan. Naiset ja miehet eivät voi matkustaa autossa samalla penkillä. Harvoissa busseissa on muutama etupään penkkirivi varattu naisille. Loput penkit on varattu miehille. Farmarimallisissa takseissa taas naiset pistetään istumaan takaluukkuun, sanomme sitä tool boxiksi, työkalulaatikoksi. Siellä me istumme, jopa viisikin naista yhteen survoutuneena ja ostokset ja muutama vauva vielä päälle. Katsomme taakse jäävää katua burkhiemme ristikon läpi. Kun taksi kiihdyttää äkkiä vauhtia tai pomppii Kabulin katujen miljoonissa kuopissa, päämme kolahtelevat takaikkunaan.

Jos osaisin ajaa polkupyörällä ja jos minulla olisi rahaa ostaa polkupyörä, matkat yliopistolle ja töihin sujuisivat mutkattomammin. Mutta haaveeni ei voi toteutua kahdestakaan syystä: ensinnäkin minä en saa mitenkään säästettyä 130 Amerikan dollaria polkupyörää varten. Miesten pyörät ovat halvempia, ne maksavat vain 50 dollaria. Mutta nainen ei ikinä voisi ajaa miesten pyörällä, burkhan takia eikä muutenkaan.

Me naiset voisimme burkhan ja mekkojemme puolesta ajaa iranilaisella urheilupyörällä, siinä on tanko matalammalla. Oikeita naisten pyöriä Kabulissa ei myydä lainkaan, kävin kysymässä pyöräkaupoissa. Myyjä kysyi minulta että kuka sitä ajaisi, sinäkö? Kun vastasin että minä minä, hän pudisteli päätään epäuskoisena ja nauroi.

Mutta vaikka minä saisinkin jotenkin säästettyä rahat pyörään, en voisi ajaa sillä kuin omalla pihallani. Minä elän maassa, jossa nainen voi juuri ja juuri ajaa autoa. Olen kuullut, että 30 naista sai äskettäin ajokortin. He olivat autokoulun ensimmäinen naisluokka. Olen myös kuullut, että eräs nainen on jo ajanut autoa Kabulin kaduilla ihan yksin.

Meidän maassamme nainen voi ajaa aasilla. Hän istuu aasin selässä jalat samalla puolella aasin vatsaa.

Me siis voimme, juuri ja juuri, ajaa autoa, ja voimme ratsastaa aasilla. Mutta polkupyörällä emme voi ajaa. Miksikö? Näin minulle sanottiin: Ei ei, se ei ole sopivaa. Jos minun vaimoni tai tyttäreni ajaisi polkupyörällä kaupungilla, kaikki miehet villiintyisivät. Joku voisi tehdä pahaa. Kunnon nainen ei voi ajaa polkupyörällä.

Minä ihmettelen miten minun pitäisi kulkea työ- ja yliopistomatkani. Busseja ei ole, takseihin ei pääse, pyörällä ei saa ajaa - miten minun pitäisi liikkua?"