Hyvä ystävä,

Saat minulta surullisen kirjeen.

On tiistai kesäkuussa. Ruusupensaat kukkivat pihallani. Tämä Afganistan on oikein ruusujen maa.

Olen juuri ollut sairaalassa oppilaiden kanssa katsomassa 16-vuotiasta Shakila-tyttöä, Hän oli yrittänyt polttoitsemurhaa. Syy: Isä oli yrittänyt naittaa hänet ikälopulle miehelle ja tämä kohtalo oli ollut tytölle liian kauhistuttava. Hän oli valellut kehonsa petrolilla ja sytyttänyt itsensä tuleen.

Shakila makasi likaisessa haisevassa sairaalahuoneessa yksin. Hänen päällään oli metalliteline pitämässä peittoa koholla jotta mikään ei painaisi vuotavaa ihoa. Ainoastaan pää näkyi häkkyrän toisesta päästä: pään yli oli heitetty risa pitsinen ikkunaverhon palanen jotta tytöllä olisi ilmaa hengittääkseen mutta kärpäset pysyisivät loitolla. Verhossa oli kolmen sentin reikä ja siitä näin tytön liikkumattomat kasvot.

Shakila puhui vaivalloisesti, sillä myös kaula oli palanut. Kauniit kasvot olivat säilyneet liekeiltä, hiukset vain olivat hiukan kärähtäneet. Yritimme saada selvän kuiskauksista.

Tytön isä juotti tytölle vettä ja mehua. Lääkäri kävi huoneessa ja sanoi kovaan ääneen darin kielellä, että tyttö ei luultavasti selviä, hänellä on niin laajat ja syvät palovammat. Lääkäri ei antanut oppilailleni lupaa kuvata, ei tyttöä eikä mitään muutakaan sairaalassa. Oppilaani olisivat halunneet haastatella potilasta dokumenttiinsa tulevasta perustuslaista ja avioliitosta.

Toinen kameranaista, Nilab, on viidennen vuoden lääketieteen opiskelija. Hän sanoi: "Siirrämme Shakilan toiseen sairaalaan. Punaisen Ristin sairaalassa on parempi hoito palovammapotilaille kuin täällä kärpäsiä kuhisevassa läävässä." Lääkärit olivat vihaisia ja yrittivät estellä. Mutta kun tytön isä antoi luvan, niin saimme siirtää.

Siirto tapahtui pienellä kuorma-autolla: potilas makasi vaikeroiden lavalla vararenkaiden välissä. Isä istui vieressä.

Uudessa sairaalassa hänet nostettiin kylpyammeeseen ja koko keho puhdistettiin Shakilan itkiessä ja vaikeroidessa. Siteet vaihdettiin ja lopulta uupunut tyttö pääsi puhtaiden lakanoiden väliin.

Seuraavana päivänä veimme hänelle kanakeittoa ja hedelmiä.

Kirje jatkuu saman viikon torstaina

Tänään kävin taas sairaalassa viemässä kanakeittoa. Shakilan rautainen sänky on suuressa salissa, joka on jaettu useaan osastoon pylväiden avulla. Miehet saavat vierailla sairaalan naisten osastolla vain kahtena päivänä viikossa, naisille ovet ovat aina avoinna. Lähes jokaisella potilaalla onkin vierailijoita - äitejä, siskoja lapsineen, ystäviä. Kotiväki huolehtii potilaan ruuasta päivittäin.

Shakila liikuttaa jo jalkoja ja vasenta kättään. Puhe on edelleen hankalaa palaneen kaulan takia, mutta se ei kuitenkaan estä häntä kiittämästä. Hän sanoo että hän rukoilee koko elämänsä Nilabin, Mehrian (oppilaitani) ja minun puolestani, eikä koskaan lakkaa kiittämästä meitä siitä että olemme pelastaneet hänet.

Shakilan serkkutyttö kohentaa tyynyjä ja Shakila jatkaa tulevaisuutensa suunnittelua. Hän haluaa sairaalasta päästyään mennä töihin pesemään pyykkiä tai siivoamaan vaikka sairaalaa. Ja hän haluaa oppia lukemaan. Ja hän ei halua muuttaa takaisin kotiin, vaan asuu vaikka jossain asuntolassa.

Ja vielä: hän haluaa kauniit vaatteet ja kauniit kengät.

Kirje jatkuu lauantaiaamuna

Sain äsken kännykkääni tekstiviestin oppilaastani Nilabilta: Shakila has died last night. I am so sorry.

Shakila kuoli kenenkään huomaamatta yöllä.

Samassa sairaalassa on potilaina kymmeniä palovammapotilaita. Jotkut heistä ovat lapsia, jotka ovat polttaneet itsensä keittiön tulisijassa tai kuumilla kattiloilla. Jotkut ovat itsemurhaa yrittäneitä naisia. Useat palovammapotilaista ovat aviomiehensä tai aviomiehen suvun surmaamistarkoituksessa polttamia naisia.