Laldana
Nimeni on Laldana. Olen 35-vuotias. Elämäni onnellisinta aikaa olivat ne kaksi vuotta, kun mieheni ja minä olimme menneet naimisiin, eikä meillä vielä ollut lapsia. Silloin asuimme Pohjois-Afganistanissa, Mazar-i-Sharifin kaupungissa, missä syntyivät myös ensimmäiset lapsemme.
13 vuotta sitten pakenimme sotaa Pakistaniin. Siellä saimme lisää lapsia. Nyt heitä on yhdeksän. Nuorin on vuoden vanha ja hänen nimensä on Nigina. Tyttö on ollut pitkään sairas. Hänellä on jatkuva kuume ja ripuli. Joskus vitsailen toivovani, että joku ostaisi tytön minulta. Lapsia on liikaa, rahaa ja ruokaa liian vähän.
Palasimme Afganistaniin vuosi sitten. Mazariin emme kuitenkaan voineet mennä, sillä siellä ei ole töitä. Siksi ajauduimme Kabuliin. Tosin täälläkään ei ole töitä minulle. Pakistanissa olin ompelija.
Mielestäni YK:n pakolaisjärjestö huijasi meidät palaamaan tänne Afganistaniin. Meille luvattiin, että kaikki järjestyisi. Mikään ei kuitenkaan järjestynyt. Jouduimme asumaan raunioihin. Asumme sortuneen kaksikerroksisen talon alakerrassa yhdessä huoneessa. Huoneemme katto on ehjä. Etuseinää huoneessa ei ole, ja olenkin sanonut miehelleni, että siihen voisi laittaa oven ja lopun seinästä voisi peittää jollakin, niin voisimme asua täällä myös talven.
Mutta mieheni pitää käydä töissä, eikä hän ehdi korjaustöihin. Eikä rahaa kuitenkaan olisi tarpeeksi, sillä mieheni palkka on hyvin pieni.
Pakistanissa kaikki oli paremmin. Meillä oli tarpeeksi ruokaa ja kaikkea mitä tarvitsimme. Sinne emme kuitenkaan voi palata.
Haluaisinko tietää jotain Suomesta? Näethän, millaista elämäni on. Tässä tilanteessa minua kiinnostaa vain se, kuinka selviämme päivästä toiseen.
Kuva: S. Massoud Hossaini