Kohta pystyyn nouseva tähti

Päädyin kesällä esittämään pikku-Simoa 3Simoa elokuvaan. Minulta ei kysytty olenko kiinnostunut hommasta, en tiennyt mitä se tulisi pitämään sisällään, kauanko kuvaukset kestäisivät, ketä muita siinä olisi mukana tai oikeastaan yhtään mitään koko tuotannosta. Tai jos ihan rehellisiä en edes tiennyt mikä on elokuva. Yhtenä heinäkuisena päivänä minua vain alettiin työntää rattaissa Lintulahteen ja nostelemaan vieraiden ihmisten syliin, vieraaseen sänkyyn, vieraisiin vaunuihin ja leikkimään vierailla leluilla. Minulla oli silloin seitsemän kuukautta mittarissa ja esitin itseäni nuorempaa vauvaa. Onneksi noin päin, sillä vanhempaa vauvaa olisi ollut vaikeampi näytellä. Nyt minun piti vain hillitä ryömimishaluja ja piilottaa muutkin vastaavat erikoistaidot, jotta näyttäisin junnummalta kuin olinkaan.

Vedin roolin tunteella ja niin hyvin kuin pystyin. Tyypillisesti olin jonkun sylissä ja katselin kun muut hääräsi ympärillä. Ja sitä ilmeisesti toivottiin, sillä kiitoksia tuli paljon. Muutaman kerran tuli huonoakin palautetta kun pysähdyin tuijottamaan kameraan liian intensiivisesti tai kurkottelin pääni yläpuolella houkuttelevasti roikkuvaa mikkiä. Kuvaaja-Jyrkillä oli kuitenkin ässiä hihassa ja se kiinnitteli kameraan roikkumaan leluja, jolloin hämäännyin tuijottamaan niitä ja käytännössä siis katsomaan kameran alapuolelle. Siitä tykättiin enemmän.

Yhdessä kohtauksessa minulta ei lähtenyt. Siinä oli paljon hässäkkää kun oli koko huone Eevan, minun elokuva-äidin, sukulaisia sun muita täynnä ja ne kävi keskenään kovaäänistä keskustelua. Alkoi ottaa päähän koko touhu ja ilmoitin sen kovaäänisesti kaikille heti kun kameraa oltiin laittamassa päälle. Sitä koitettiin ottaa vaikka kuinka monta kertaa. Elokuva-mummi yritti pitää minun mielen virkeänä heiluttelemalla pikkuautoa naamani edessä, mutta eihän se toiminut. Tai jos se toimi, niin auton renkaista lähti niin kova metakka, että äänitys kärsi ja taas jouduttiin ottamaan uusiksi. Loppuen lopuksi fiilis taas löytyi ja hoidin homman kotiin. Mutta ehdin kuitenkin ison tähden tavoin pitää koko tiimin varpaillaan hyvän tovin.

Erityisen ylpeä olen kuvasta, jossa nukun. Vedin sen niin hyvin, että äitini kuvittelee edelleen, että nukuin oikeasti. Kroppa velttona, kasvot rentoina, raskas hengitys ja pisteenä iin päälle pieni kuorsaus - todella aidon näköistä. Tiimi hätäili kuiskien kameran ja äänen kanssa ihan hiessä kun ne kuvitteli, että "heräisin" ellei ne taltioisi sitä saman tien. Ihan niin kuin voisi herätä jos ei oikeasti edes nuku. Anders oli sen verran häijyn näköinen, että minua alkoi ahdistaa aina kun näin sen naaman. Itkutkin taisin yleensä tirauttaa. Tiimin muiden jäsenten kanssa olin hyvissä väleissä. Erityisesti Eevan, joka osasi leperrellä silleen kivasti, että minua alkoi naurattaa. Se oli hyvä laulamaankin ja osasi kaikkia kivoja lastenlauluja. Simokin lauloi hyvin ja pompotti sylissä.

Oikeat sukulaiset, äiti mukaanlukien, oli ihan tärinöissä kun minun nimi mainittiin jo kesällä kaikissa uutisissa elokuvasta. Niiden mielestä oli niin hienoa, että olen esiintyvä taiteilija jo näin nuorena. Äiti printtaili talteen niitä juttuja netistä. Ja kun yhteen minun skenen lehteen tehtiin minusta juttu, niin äiti osti niitä lehtiä kasan ja lähetteli pitkin Eurooppaa sukulaisille ja kavereille.

Urani jatko on edelleen epäselvä. En ole varma haluanko näyttelemisestä ammatin itselleni. Nimeä on kuitenkin jo tullut, sillä just äsken pyydettiin yhteen mainokseen, mutta kieltäydyin koska siinä olisi taas pitänyt näytellä nuorempaa kun olenkaan. Olisi pitänyt konttailla, mutta olen siirtynyt jo kahdelle jalalle eikä noi konttailut ole enää minun juttuni.