Itsetarkoituksellinen omaperäisyys

Olen esittänyt näissä kirjoituksissa aika kärkeviä ajatuksia siitä mistä lähtökohdista elokuvia tai televisiosarjoja tulisi kirjoittaa. Se ei tarkoita, ettenkö arvostaisi monia aivan toisista lähtökohdista tehtyjä leffoja ja sarjoja. Esimerkiksi päivittäisdraamassa vaikuttavat aivan eri lainalaisuudet ja arvostan suuresti ihmisiä, jotka kykenevät pyörittämään sellaista konetta. Jos jotain olen lyhyen urani aikana oppinut, niin sen, että loistavaan lopputulokseen voi päästä hyvin monella eri tavalla. Monia näissä kirjoituksissa vaatimistani asioista en ole itsekään kyennyt toteuttamaan kirjoittamisessani. Nämä ovat enemmänkin periaatteita, joiden suuntaan yritän potkia omaa tekemistäni ja siinä sivussa ehkä muutamia muitakin suomalaisia elokuvien ja televisiosarjojen tekijöitä.

Sitten viikon aiheeseen. Kuuntelin The Creative Screenwriting lehden podcastin, jossa haastateltiin ikääntyneestä vapaapainijasta kertovan The Wrestler  elokuvan käsikirjoittajaa Robert D. Siegeliä. Nyt seuraa taas juonipaljastuksia. Siegel on luonut elokuvaansa koskettavan hahmon ja tutkinut kuvaamaansa maailmaa huolella, mutta haastattelussa huomioni kiinnittyi kohtaan, jossa Siegeliltä kysyttiin missä vaiheessa prosessia hän päätti, että elokuvan lopuksi päähenkilö uhraa itsensä vapaapainille - jatkaa painimista, vaikka se tulee maksamaan hänen henkensä. Siegel vastasi, että jos elokuva olisi loppunut niin, että rakkaus pelastaa lopulta päähenkilön tuholta, se olisi ollut paska ja kliseinen Hollywood–loppu, joka ei olisi mennyt edes läpi ohjaaja Darren Aronofskylle.

Elokuva loppuu siis kuten se loppuu etupäässä siksi, että se ei loppuisi kuten monet muut Hollywood-elokuvat loppuvat. Kyse ei ole siitä, että tekijöiden mielestä maailma makaisi kuten se elokuvassa makaa, saati siitä, että loppu olisi minkäänlainen väittämä siitä miten asioiden pitäisi ratketa tai edes traaginen opetus siitä kuinka saattaa käydä, jos toimii elämässään kuten päähenkilö on toiminut. The Wrestlerissä asiat menevät kuten ne menevät ennen kaikkea siksi, että ne eivät menisi siten kuten elokuvissa yleensä.

En tiedä onko syyllinen The Wrestlerin tapauksessa enemmän ensikertalainen käsikirjoittaja vai kokenut, mutta rankisteluun taipuvainen ohjaaja, joka on asemansa avulla jyrännyt kirjoittajaa. Oli miten oli, tekijät tuntuvat hukkaavan upeasti alkavan elokuvan ajatuksen.

Toisaalta ymmärrän pyrkimyksen välttää kliseistä Hollywood-loppua, mutta samaan aikaan siinä on mielestäni jotain surullista. Ainakin, jos se on täysin itsetarkoituksellista ja päälle liimattua. Valitettavasti moista toimintaa näkee enenevässä määrin elokuvissa ja monesti sitä pidetään jotenkin taiteellisena.

Edellisessä blogi-kirjoituksessani  kirjoitin katsomastani neljän tunnin koosteesta suomalaisia elokuvatrailereita viimeisen 40 vuoden ajalta ja näistä trailereista välittyvistä tendensseistä suomalaisessa elokuvassa. Yksi havaintoni oli, että viimeisen parinkymmenen vuoden aikana suomalaiset elokuvat ovat muuttuneet jotenkin itsetarkoituksellisemmiksi. Elokuvat ovat alkaneet olla enemmän suhteessa aiempiin elokuviin kuin suomalaiseen todellisuuteen tai edes tekijöiden kokemukseen siitä. On haluttu tehdä jotain erilaista, erottuvaa, ennennäkemätöntä, eri tavalla kuin ennen. Tai ainakin kopioitu sitä mikä maailmalla on ollut uutta. Tämä tavoite on joissain tapauksissa jyrännyt sisältöä ja viestiä - aivan kuten The Wrestlerissä.

En sano, etteikö omaperäisyyten pyrkiminen olisi osittain ihan relevanttia. Kysymys on jossain määrin siitä kenen suosiota tavoittelee. Tässä suhteessa tekijät jakautuvat karkeasti kahteen kastiin. Toiset tekevät elokuvia kansalle, toiset elokuvan ammattilaisille.

Kansalle elokuvia tekevien tekijöiden ei tarvitse olla erityisen omaperäisiä. Elokuvien ei tarvitse tai ne eivät saakaan olla hirveän yllättäviä. Pitää tarjota sitä mitä tilataan - toki kiinnostavassa ja yllättävässä muodossa. Kohderyhmä ei kuluta elokuvia ainakaan työkseen. He eivät ole ehtineet täysin tympääntyä elokuvien kliseisiin. He eivät ole kiinnostuneita elokuvasta taidemuotona vaan enemmänkin tarinasta tai Brad Pittin pakaroista. Kansalle tehtyjen elokuvien tarinat ovat tyypillisesti enemmän tai vähemmän moderneja variaatioita niistä muutamasta arkkitarinasta, joita ihmiskunta on kertonut ammoisista ajoista lähtien. Kyse on siis enemmänkin perinteen jatkamisesta ja jalostamisesta kuin pyrkimyksestä keksiä pyörä uudelleen. Kansa sulattaa myös sellaiset kriitikoiden halveksimat lajityypit kuten komedian ja romantiikan.

Kahtiajakoni toinen osapuoli taas tekee elokuvia elokuvan ammattilaisille eli kriitikoille, festivaaleille ja palkintoraadeille. Heidän kohderyhmänsä on nähnyt elokuvia niin paljon että vituttaa. Jokainen tuulahdus jotain uutta on tälle kuvavirran pinnan alle painuneelle kohderyhmälle haukkaus happea. Tämä kohderyhmä on nähnyt niin paljon elokuvia, että kliseet ärsyttävät heitä helposti. He vaativat laatua ja tunnistavat laadun nähdessään sellaista. Elokuvien pitää tehdä heihin vaikutus. Tämä vaikutus voidaan tehdä hyvin synkillä tai brutaaleillakin elokuvilla, koska kohderyhmän on pakko katsoa elokuvat. He eivät voi valita katsottavakseen vain niitä elokuvia, jotka kulloinkin sattuvat huvittamaan heitä - kuten tavallinen kansa voi tehdä.

Tämä erottelu on sikäli keinotekoinen, että todellisuudessa kohderyhmät risteävät huomattavasti. Iso osa ns. tavallisesta kansasta on nähnyt järjettömän määrän elokuvia ja toivoo tulevansa edes joskus yllätetyiksi. Vastaavasti moni elokuvia ammatikseen kuluttava arvostaa kovasti sellaisia asioita kuten klassinen tarina, yleinen viihteellisyys tai vaikkapa räkänaurut. Useimmat tuntemistani elokuvantekijöistä tiedostavat tämän jaon kuitenkin selvästi. Monelle se on jopa dilemma – kumpaa kohderyhmää yrittäisi miellyttää. Ensiksi mainitsemani kohderyhmä saattaa tarkoittaa isompia katsojalukuja, jälkimmäinen parempia kritiikkejä, festivaalipalkintoja ja kansainvälistä menestystä.

Molemman tyyppistä elokuvaa täytyy tehdä. Joskus harvoin käy niinkin, että elokuva onnistuu ainakin jossain määrin miellyttämään sekä ammattilaisia että suurta yleisöä.  

Itse katson kuuluvani kirjoittajana enemmän ikivanhan kerrontaperinteen jatkajiin ja jalostajiin kuin sen uudistajiin. Tässä mielessä minun kohderyhmäni on enemmän kansa kuin elokuvan ammattilaiset. Toisaalta käsikirjoitusteni lukijat, he joihin pyrin ennen kaikkea tekemään vaikutuksen, ovat ensisijaisesti ne ihmiset, joiden kanssa olen elokuvaa tekemässä. Heiltä saan suurimman osan palautteestani. Tässä mielessä kohderyhmäni on ammattilaiset. Olen itsekin ammattilainen ja katson koko ajan paljon elokuvia.

En kuitenkaan mieti kohderyhmää kovin aktiivisesti, koska en usko, että sen suhteen voi hirveästi fuulata. Ei auta tehdä ohi omasta elokuvamausta. Jos jokin ei tunnu itsestä kiinnostavalta, on puhtaasti arvauksen varassa, onko se kenenkään muunkaan mielestä kiinnostavaa. Yleensä se ei ole. Siksi yritän kirjoittaa vain sellaisia elokuvia, jotka haluaisin itse nähdä. Se ei tarkoita, että kirjoittaisin vain itselleni. Jos joku väittää tekevänsä elokuvia vain itselleen, suosittelen taidemuodon vaihtamista runouteen.

En tarkoita, etteikö voisi tehdä vilpittömästi elokuvia itsestä poikkeavalle kohderyhmälle kuten vaikkapa lapsille tai teineille. Silloin on löydettävä oma sisäinen lapsensa tai teininsä – saatava kiinni siitä, että juuri tämän elokuvan minä olisin halunnut itse aikoinani nähdä.

Olipa oma elokuvamaku ja tekeminen sitten lähempänä art housea tai mainstreamia, toivoisin, että tekijät olisivat useammin rehellisiä omalla havainnolleen maailmasta - miettisivät tarkemmin mitä he haluavat maailmasta elokuvallaan väittää. Tahtoisin osata omassa kirjoittamisessani välttää The Wrestlerin lopun kaltaista itsetarkoituksellista omaperäisyyttä, tyyliä ennen tarkoitusta, erottautumista ilman ajatusta. Vastaavasti yritän välttää kaavan toteuttamista ilman ajatusta. En yritä välttää kaavoja, vaan sitä, että tarinani toteuttavat jotakin kaavaa kaavan itsensä takia.    

Kaikki kommentointi ja keskustelu näistä kirjoituksista on muuten erittäin tervetullutta, mutta mieluummin tänne Kohtaus-sivustolle kuin Facebook-sivuilleni, jotta kaikki voivat osallistua.