yle.fi


Parhaat ulkomaiset komediat

Parhaat ulkomaiset komediat

15. maaliskuuta 2011 Kommentit: 13

Kirjoitin AVEK:in lehteen jutun suosikkikomedioistani viime vuosilta. Tässä ulkomaiset suosikkini hieman laajennettuna katsauksena.

Intellektuelleina itseään pitävillä ihmisillä on taipumuksena kuvitella, että heidän ahdistuksensa ja surumielisyytensä johtuu jollakin tapaa heidän poikkeuksellisesta älykkyydestään. Logiikka menee jotenkin niin, että erityisen älykkyytensä takia he ovat kykeneväisiä aistimaan elämän todellisen traagisuuden ja tämä on tietysti hurjan ahdistavaa. Tämän logiikan avulla heidän ahdistuksensa saa ylevän selityksen.

Tätä samaa logiikkaa intellektuelleina itseään pitävät ahdistuneet ihmiset soveltavat myös elokuviin. He pitävät ahdistuneita ja traagisia elokuvia älykkäinä elokuvina. Ne kertovat heidän mielestään ikään kuin suuremman totuuden maailmasta kuin komediat kertovat. Niin ne toki kertovatkin heille, jotka kokevat elämänsä tragediana, selviytymiskertomuksena, trillerinä tai jopa kauhuelokuvana. Tämän kokemuksen suora liittäminen syvällisyyteen, viisauteen tai tarkkanäköisyyteen on kuitenkin älyllistä laiskuutta. Onhan mahdollista, että omassa ahdistuneisuudessa on kyse vain perinnöllisesti matalasta aivojen serotoniinitasosta tai varhaislapsuudessa koetun ahdistavan tunneilmaston väistämättömästä toistumisesta aikuisena. Erityisen omahyväistä on kuvitella, että komediallisia tai viihteellisiä elokuvia tekevät ihmiset olisivat jollakin tapaa typerämpiä.

Ensi syksynä teattereihin tulevan Pussikaljaelokuvan ohjaaja Ville Jankeri lausahti kerran, että pinnallisuus on syvällisintä syvällisyyttä. Äkkiseltään älyttömän kuuloisessa heitossa piilee mielestäni suuri totuus. Mieleen tulee Vanhan testamentin Saarnaajan kirja. Siinä viisas ja suuren omaisuuden hankkinut, paljon maailmaa nähnyt Saarnaaja päätyy tuskailemaan kaiken turhuutta. Pitkällisten filosofisten pohdintojen jälkeen hän päätyy siihen, että koska kaikki maailmassa on lopulta turhaa, emme voi muuta kuin yrittää nauttia hyvästä viinistä, ruuasta ja rakkaudesta. Tähän pinnallisuuteen hän päätyy varsin laajan elämänkokemuksen ja syvällisen ajatusketjun lopputuloksena. Ainakin Saarnaajan tapauksessa pinnallisuus on siis mitä syvällisintä syvällisyyttä.

Vanhemmiten olen alkanut arvostaa yhä enemmän ihmisiä, jotka kykenevät näkemään maailman koomisessa valossa – suhtautumaan itseensä ja elämään kevyesti. Tällaiset ihmiset ovat mielestäni tajunneet elämästä aika paljon. Tai sitten heillä on vain ollut viisaat opettajat.

Ihailen valtavasti sellaisia komedian kehittäjiä kuin Charles Chaplin, Monty Python –ryhmä, Woody Allen, Todd Solondz, Judd Apatow tai Stephen Merchant ja Ricky Gervais. Kadehdin heidän älykkyyttään ja asennettaan. Miten joku voikin tehdä niin tarkkoja ja huvittavia havaintoja ihmisenä olemisesta.

Vastaavasti olen hyvin pettynyt, kun jonkun ihailemani tekijän uusi teos paljastaa, että hän onkin aivan hukassa. Näin kävi viimeksi käsikirjoittaja Charlie Kaufmanin kanssa, jonka komediat Elämäni John Malkovichina, Human Nature ja Adaptation henkivät viehättävän vallatonta, joskin hieman ahdistunutta asennetta elämään. Hänen uusin käsikirjoituksensa ja esikoisohjauksensa Synecdoche, New York oli kuitenkin pelkästään lohduton ja tylsä. Yritin selittää pettymystäni sillä, että Kaufmanin paineet olivat ehkä liian kovat. Olihan hän astunut ensimmäistä kertaa ei pelkästään ohjaajan vaan myös tuottajan saappaisiin. Jokin hieman idolisoivassa suhteessani Kaufmaniin särkyi kuitenkin lopullisesti – ja ehkä hyvä niin. Minulle Synecdoche, New York viesti, ettei Kaufman ollutkaan tajunnut elämästä ja vanhenemisesta juuri mitään.

En toki väitä, että kaikki huumori olisi yhteydessä älykkyyteen tai elämänviisauteen. Usein huumori on myös selviytymiskeino – tapa käsitellä ja päästä yli vaikeista asioista. Esimerkiksi lääkäreillä, psykologeilla ja poliiseilla on erinomainen huumorintaju, koska he joutuvat kohtaamaan työssään niin järkyttävän onnettomia ihmiskohtaloita. Osa suurimmista koomikoista kääntää oman elämänsä traumaattisia kokemuksia vitsiksi. Chaplinin isä oli alkoholisti ja äiti hylkäsi hänet orpokotiin. Woody Allen on neurootikko, joka nai adoptiotyttärensä. Monty Pythonin Graham Chapman oli kaappihomo ja täysjuoppo.

On riemastuttavaa miten erilaista komiikkaa maailmassa tehdään ja on pakkokin tehdä, sillä jos huumori toistaa loputtomiin samaa kaavaa, se lakkaa olemasta hauskaa. Komedian on aina jollain tavoin yllätettävä.

Itse pidän hyvin monen tyyppisestä komediasta. Pidän draamakomedioista, jotka hykerryttävät hiljaa. Hirnun älyvapaille ja alatyylisille komedioille, jotka kerjäävät nauruja. Mehustelen mustia komedioita, jotka rikkovat tabuja. Minuun vetoaa niin Mike Leighn elämää nähnyt realismi kuin American Pien farssimainen teinikomediakin. Pidän myös joidenkin huonojen elokuvien tahattomasta koomisuudesta. Erityisen herkkänä olen myötähäpeäkomedialle kuten FST:n esittämälle mainiolle tanskalaissarjalle Kyllä nolottaa, jossa kiltti Frank onnistuu toistuvasti munaamaan itsensä.

Yksi viime vuosien aliarvostetuimpia komedioita on Noah Baumbachin Margot at the Wedding (2007), jota olen tainnut hehkuttaa ennenkin tässä blogissa. Baumbach tuli kuuluisaksi omaelämäkerrallisella Sundance-hitillään The Squid and the Whale. Nicole Kidmanin, Jennifer Jason Leighin ja Jack Blackin tähdittämä Margot at the Wedding kertoo naisesta, jonka oma avioliitto on hajoamassa käsiin ja joka kateuttaan tulee myrkyttämään siskonsa häitä. Päähenkilö on aivan kauhea, mutta hyvin ymmärrettävä ja traaginenkin akka. Margot diagnosoi kärkevästi muita, mutta on huvittavan sokea itselleen – kuten parhaat komediahahmot tuppaavat olemaa. Elokuva on hieman kirjallinen, mutta niin terävä ja nopea, että proosallisuuden antaa anteeksi. Erityisen kiinnostavan jutusta tekee sen korkea psykologisen realismin taso yhdistettynä jokaisen kohtauksen hienovaraisen koomiseen tulokulmaan.

Hieman toista ääripäätä edustaa Seth Rogenin ja Evan Goldbergin kirjoittama nuorisohitti Superbad (2007). Se kertoo nörttipojista, jotka yrittävät yhden illan aikana epätoivoisesti hankkia viinaa tytöille näiden bileisiin, jotta humaltuneet tytöt harhautuisivat harrastamaan seksiä heidän kanssaan. Varsin tunnistettavista nuoruuden tunnoista lähtevä tarina paisutetaan riemastuttavan karnevalistisille kierroksille, mutta päätellään viisaan opettavaiseen viestiin ja herkkiinkin tunnelmiin. Näin elokuvan vasta Napapiirin sankareiden kirjoittamisen loppuvaiheessa, mutta koin sen heti jollain tavalla hengenheimolaiseksi.

Yksi Napapiirin sankareiden selkeistä esikuvista oli John Hughesin komedia Vauhdilla Chicagoon (Planes, Trains and Automobiles, 1987). Kyse on siis kunnon ”kasarikomediasta”, mutta itse näin tämän vasta nyt – kiitos Domen suosituksen. Elokuvassa Steve Martinin esittämä stressaantunut bisnesmies kiirehtii kotiin kiitospäiväksi, mutta hänen lentonsa perutaan huonon sään takia ja seuraan liimautuu tauotta höpöttävä suihkuverhorengaskauppias. Tämä buddy-movie-klassikko kertoo kahden hyvin erilaisen kaveruksen epätodennäköisestä ystävystymisestä. Tämäkin tarina revitellään pikkupoikamaisiin älyttömyyksiin, mutta täysin aseistariisuvalla sydämellisyydellä. Ihailen tarinan yksinkertaista kauneutta tai pitäisikö sanoa kaunista yksinkertaisuutta.

Viimevuosien paras poliittinen satiiri In the Loop (2009) tulee tietysti Englannista. Tarina kertoo englantilaisten ja amerikkalaisten poliitikkojen kulissien takaisesta pelistä Irakin sodan alla. Elokuvan näkemys maailmanpolitiikasta on hykerryttävän musta. Ja mikä pelottavinta, tekijöiden mukaan suurin osa elokuvan tapahtumista perustuu vahvasti todellisuuteen. Poliittisten satiirien vauhtia ja nokkeluutta parhaimmillaan.

Hauskimpia dokumentteja aikoihin on käsikirjoittaja Sacha Gervasin Anvil! The Story of Anvil. Siinä seurataan tukkaheviyhtyepioneeria Anvilia, jonka keski-ikäistyneet jäsenet ovat joutuneet hanttihommiin, mutta jaksavat silti sitkeästi uskoa yhtyeensä suureen läpimurtoon. Gervasi on itse toiminut aikoinaan bändin roudarina, minkä ansiosta kaljuuntuville hevimiehille nauramisessa on rutkasti intiimiä lämpöä. Heidän onnistumistaan alkaa väkisinkin toivoa. Hienon lisämausteen juttuun tuo se, että hittidokumentti on itsessään nostanut Anvilin uudelleen parrasvaloihin. Elokuva on hieno muistutus siitä, että todellisuus on usein paljon hauskempaa kuin hauskinkaan fiktio.

Yksi viime vuosien unohdettu helmi on Ben Stillerin Tropic Thunder (2008), jota voisi äkkiseltään luulla sotaelokuvaparodiaksi, mutta oikeastaan juttu ivailee amerikkalaisille näyttelijöille. Tarinassa klassista Vietnam-sotaelokuvaa tekevillä näyttelijöillä menee fakta ja fiktio suloisesti sekaisin. Ben Stiller uskaltaa olla pöhkö – niin pöhkö, että sille on pakko nauraa. Samaan aikaan hän tekee terävää pilkkaa näyttelijöiden persoonallisuushäiriöistä. Suomalaisten kriitikoiden pääsääntöisesti hyvin komediantajua ja tuntemusta kuvaa muuten hyvin se, että Stiller on leimattu Suomessa pelleksi.

Hieman ohi yleisöltä tuntuu menneen myös Coenin veljesten mainio A Serious Man (2009). Se on must-see kaikille mustan komedian ystäville. Elokuva sijoittuu 60-luvun Minnesotaan, Coenin veljesten lapsuuden maisemiin. Jobin kirjaa mukaileva tarina kertoo fysiikan opettajasta, jonka elämä alkaa hajota käsiin joka saralla - aivan kuin Jumala koettelisi häntä. Mies yrittää olla parhaansa mukaan kunnon juutalainen ja perheenisä, mutta vaimo pettää, veli sekoilee, lapset etääntyvät, eikä töissäkään mene häävisti. Miehen kohtalon kohtuuttomuus alkaa naurattaa. Coenin veljekset yhdistävät klassisen myytin hienosti sisältäpäin nähtyyn ajan ja kulttuurin kuvaukseen. Melkoinen traileri elokuvalla muuten:

Ulkomaan ihmeistä täytyy mainita lyhyesti vielä muutama helmi. Will Ferrelistä voi olla montaa mieltä, mutta Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda on posketon komedia 70-luvun sovinismista. Judd Apatowin Paksuna on salaa viisas komedia perheellistymisestä. Boratin ovat kaikki toivottavasti jo nähneet, mutta Sacha Baron Cohen on pakko mainita, koska hän käynnisti koko nykyisen piilokamerakomediabuumin. Billy Bob Thortonin tähdittämä Bad Santa on hyvä esimerkki hienosta tarinasta, jonka suomalaiset kriitikot leimasivat sen räävittömän komediallisuuden takia roskaelokuvaksi. Pidän kovasti myös ruotsalaisen Josef Faresin elokuvista, joista viimeisimmässä, Faijassa, hänen isänsä vetää aivan ainutlaatuisen roolin. Disneyn Up! on viime vuosien hienoimpia animaatioelokuvia, joskin ehkä enemmänkin koskettava kuin hauska elokuva unelmista.

Kuukauden kuluttua hehkutteluvuorossa kotimaiset komediaelokuvat ja televisiosarjat. Kertokaapa kommentteihin omat komediasuosikkinne viime vuosilta.

Lisää näihin:
7
tykkää tästä

Kommentit

Tuomas P 15.03.2011, 19:48

Mutta, Synecdochen on mainio leffa siitä miten ihmisten subjektiivinen todellisuus muotoutuu ja eroaa objektiivisesta. En tiedä mitä se vanhenemisesta tai elämästä muuten tarinoi, mutta se kertoi täyttä totuutta siitä miten ihmiset käsittävät maailman, toisensa ja itsensä.

Olli Sulopuisto 15.03.2011, 19:58

Suomalaisena elokuvakriitikkona on pakko tietenkin valittaa siitä, että esim. meitsi ei ole koskaan teilannut Bad Santaa missään. Noin niin kuin laajempana pointtina jonkun elokuvan nimeäminen ali- tahi yliarvostetuksi on melkoinen yleistys, jonka paikkansapitävyyttä voi sitten aina piikitellä tämmöisillä vastaesimerkeillä.

Bad Santa on Coeneiden kirjoittama ja ihanasti ahdistavan Crumb-dokkarin ohjaneen Terry Zwigoffin ohjaama, mikä sopii aika hyvin yhteen pukkileffan niljakkaan fiiliksen kanssa.

Pekko Pesonen 15.03.2011, 23:38

Olli, sä oletkin viisas.

Tuomas P, jaa siitäkö se elokuva kertoo. Ööö, en kyllä taida tajuta sitä loppua ihan vieläkään.

Nyt hei niitä ihisten omia suosikkeja tänne kehiin! Mä haluun nähdä jotain hauskaa.

Tuomas P 16.03.2011, 00:53

In Bruges on ainoa elokuva, josta rehellisesti sanoisin ettei aina tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Suurimmaksi osaksi se on onneksi naurua. Loistava musta komedia.

Janne 16.03.2011, 10:16

Plains, Trains & Automobiles on minun suosikkikomedia! Sen jaksaa katsoa aina parin vuoden jälkeen uudestaan juuri sen mielettömän sympaattisuuden takia. RIP John Candy. Stakeout on toinen vanha suosikki, jossa on jotain samaa kuin P, T & A:ssa.

Lester b. 16.03.2011, 12:46

Solondzin Happines on kirjaimellisesti karmean hauska elokuva ja niitä harvoja, joiden käsiksessä ei ole yhtään väljää, tyhjää, turhaa tai heikkoa kohtaa.

€€€€ ££££$$$$$$ 17.03.2011, 09:06

näen siinä jonkun verran komediaa että Suomen eturivin freelancer käsikirjoittaja kirjoittaa blogia Yleisradion sivuilla (todennäköisesti ilmaiseksi) ja blogin videosisällöt tulevat Youtubesta.

Kohtaus, Pertti 17.03.2011, 10:06

Hei, ilokseni ilmoitan että tämä eturivin freelancekäsikirjoittaja saa työstään korvauksen:). Tämänkertaisen blogin videosisällöt tulevat tosiaan YouTubesta, havainnollistaen tekstin sisältöä palveluna lukijoille.

terveisin, Pertti

Lester 17.03.2011, 12:30

Kaverin kommentin rivien väleistä kirkuvassa katkeruudessa on kyllä mustaa huumoria.

Pekko Pesonen 17.03.2011, 18:39

Mistä niiden videosisältöjen sit pitäis muka tulla? Ja miksi en kirjoittaisi YLE:n sivuille? En tajua.

burdellinterrierr 05.04.2011, 03:07

Moi,
Kirjoitat täällä antoisaa blogia.
Jennifer Jason Leighän esiintyy myös maanmainiossa The Anniversary Partyssa, josta assosioiden keveyksissä tulee mieleen Parker Posey leffassa The House of Yes. Vaikkei ihan viime vuosilta =).
Jotenkin kivaa fiilistäni ruokkivat Buscemin Interview, The Life Aquatic with Steve Zissou, Gosling luotsissa Lars and the Real Girlissä ja tietysti katselunkestävä The Darjeeling Limited. Tuoreella tekemistä tässäkään. Mutta.

Tätä trendikkäämmin olen ainoastaan hymyillyt satunnaisen itseni lisäksi Charlie Sheenin päihdevlogille, jolle hyvin varovasti sillekin.

Onko kellään hei suosituksia jo hieman itäneelle aihiolle paremmin assosioiduista versioista uusista Lolitoista, Flirteistä, Candyistä tai vaikka Closereista?
Tykkäsin paljon myös Black Swanista, kiitos sen tummanvaalean sävyn.

Pekko Pesonen 05.04.2011, 10:24

Kiitos vinkeistä Burdellinterrierr. The Anniversary Party ja The House of Yes vaikuttavat kiinnostavilta, mut mistähän ne löytäis?

Interviewistä en perustanut. Steve Zissou ja Darjeeling Limited on ylipitkiä, mutta jollain tavalla pidän Wes Andersonin omaperäisestä tyylistä. Etenkin Darjeeling oli tosi sympaattinen leffa. Kannattaa muuten katsoa sen making of, jos omistaa DVD:n.

Mutta Lars and the Real Girl! Siinä vasta humaani leffa. Harmittaa, että unohdin sen omista suosituksistani.

Sami Pöyry 07.04.2011, 21:06

Luulen, että komedioista puhumista ja niiden hehkuttamista hillitsee hieman se, että hauskuutta on vähän vaikea välittää ja eritellä tekstissä.

Viime vuosina on tullut pari todella hauskaa eksploitaatiopastissia, Planet Terror ja Black Dynamite. Moni pitää noita roskana, mutta aivan suotta.

test

  • Courier New

    Pekko Pesonen on Taideteollisesta korkeakoulusta valmistunut vapaa käsikirjoittaja ja Käsikirjoittajien killan puheenjohtaja. Hän on kirjoittanut elokuvat Tyttö sinä olet tähti ja Lapsia ja aikuisia, palkitut minisarjat Veljet ja Sitoutumisen alkeet, sekä Jussi-palkitun, katsojaennätyksiä rikkoneen komediaelokuvan Napapiirin sankarit. Pekko on myös kahden pikkutytön isä ja musiikki-intoilija.

    Pekon blogi jatkaa 15.1.2012 alkaen osoitteessa suomileffa.fi.

Uusimmat kommentit

Pertti

Jos olet risteyskohdassa, ala unelmoida!