Meren molemmin puolin

Muisto vuodelta 1971

Olen juuri täyttänyt viisi vuotta, kun perheemme muuttaa Ruotsiin. Viking Scandia on sen ison laivan nimi, jolla ylitämme Itämeren. Äiti ei uskalla nukkua hytissä. ”Jos tämä uppoaa”, hän sanoo.

Minä en osaa pelätä laivan uppoamista, koska vaikka näen meren ensimmäistä kertaa ja olen ensimmäistä kertaa laivassa, tämä laiva on niin suuri että se tuntuu turvalliselta. En ole ikinä ollut edes missään näin suuressa rakennuksessa sisällä - meidän navettaan, joka sekin on suuri, mahtuu alle kymmenen lehmää, tai mahtui ennen kuin ne teurastettiin.

Enemmän minua jännittää Ruotsiin muuttaminen. Mitä siellä tehdään, kun meidän talo, navetta ja pellot jäivät Suomeen? Minkälaisia ne ruotsalaiset ovat? Odotan että pääsen näyttämään heille uusia mustia pikkukenkiäni ja uutta kiiltävää käsilaukkuani.

Syömme laivan baarissa mahtavan illallisen: lihapullia ja muusia. Sitten menemme ravintolaan, jossa on pehmeät kokolattiamatot, kultaisia kaiteita ja aikuisilla kirkkaanvärisiä juomia laseissaan. Minä saan keltaista limsaa, joka menee nenään ja kutittaa siellä. Kaikki on ihmeellistä, niin ihmeellistä että tämä on minulle aivan liikaa. Nukahdan äidin syliin. 

Laiva on perillä Ruotsissa aamulla. Siitä alkaa pitkä automatka, joka kestää koko päivän. En muista, pysähdymmekö kahvilla. Todennäköisesti emme. Meillä on kiire uuteen kotiimme Jöötteporiin. Isälläni ja veljelläni alkavat työt Volvon tehtaalla, isosiskoni aloittavat koulun. Minä saan olla vielä vähän aikaa suomalainen lapsi.

Aavan meren tällä puolen

Elokuva Aavan meren tällä puolen sijoittuu vuoteen 1984. Sen päähenkilö on 12-vuotias Kirsi Ruotsalainen, eli Kid Svensk (Mia Saarinen) kuten tyttö itse haluaa itseään kutsuttavan. Kid asuu Göteborgissa, rakastaa Ruotsia ja häpeää suomalaisuuttaan ja äitiään Esteriä (Milka Ahlroth), joka ei ole koskaan oppinut puhumaan ruotsia. Kidin isä on kuollut.

Kesäloman alkajaisiksi lähdetään lomalle Suomeen, Kid vastoin tahtoaan ja Ester salaa suunnittelleen jäämistä Suomeen pysyvästi. Menetettyään kesätyöpaikan radiossa Kid päättää joka tapauksessa tehdä oman matkaraportin.

Kesä Pohjois-Karjalassa maistuu ja tuoksuu. Kidin lapsuudenkaveri Jamppe (Jim Rautiainen) alkaa kiinnostaa uudella tavalla, äitikin puhkeaa kukkaan kohdatessaan nuoruudenrakkautensa Markun (Timo Tuominen). Esterin rempseälle kaverille Sirkalle (Mari Rantasila) sopeutuminen on aina ollut helppoa, hän on kotonaan molemmissa maissa. Samaa sopeutumista opettelevat kesän ajan sekä Kid että Ester.

Kasvutarina nuoren tytön identiteetin etsimisestä ja seksuaalisuuden heräämisestä on hauska ja liikuttava. Kid testaa rajusti rajojaan, kiukuttelee, varastaa ja valehtelee. Samalla hän suree isänsä kuolemaa ja uskoo että hänestä on äidille vain harmia. Kasvaminen sattuu, mutta asioiden kohtaaminen lopulta myös helpottaa. Kielitaidottomuus on kipeä asia, mutta tärkeintä on, miten itse siihen suhtautuu. Löytääkö tasapainon elämäänsä kahden maan välissä?

Muisto vuodelta 1989

Paluulaivani Suomeen lähtee Tukholman Gärdetistä läkähdyttävän kuumana ja kauniina elokuun iltana. Kaksi kuutiota muuttotavaroitani on lähtenyt toisella laivalla muutamia tunteja aiemmin. Seison kannella ja katselen ympärillä lentäviä lokkeja, ja ajattelen rakastavani niiden ääntä ja niiden ilmaa lyövien siipien muotoa. Ne tuovat mieleeni lähdöt ja paluut.

Laiva on pienempi kuin kerrostalo, josta muutin tänään pois. Kurkkaan kaiteen yli alhaalla vellovaan veteen. En edelleenkään pelkää hukkumista, mutta paluumuutto jännittää. Se on hyppy tuntemattomaan.

Paluumuuttaja. Pitäisikö minun palata häntä koipien välissä vai voittajana? Kumpikaan ei tunnu oikealta. Toivon vain että sopeudun. 

Perheeni asuu kahdessa maassa, meren molemmin puolin. Itse puhun täydellistä ruotsia enkä tiedä kuka Juice Leskinen on. Silti tunnen kuuluvani enemmän Suomeen, jonne olemme matkustaneet laivalla joka kesä kaikki nämä 18 vuotta. Olen säilyttänyt myös suomenkielen taitoni, mistä on nyt hyötyä.
Mutta 18 vuoden aikana olen ehtinyt juurtua myös Ruotsiin, enkä revi juuriani sieltä ylös, kasvatan niitä vain pidemmiksi.

Nyt, kun paluustani on yli 20 vuotta, kannustan edelleen ruotsalaisia jääkiekossa ja laulan mukana, kun kuulen Ulf Lundellin laulavan. Olen onnellinen siitä että olen asunut kahdessa eri maassa. Katselen joitakin asioita eri näkökulmasta kuin sellainen, joka ei ole kotimaastaan koskaan muuttanut. Ihminen tarvitsee molemmat: siivet joiden avulla lentää ja juuret joiden vuoksi palata.