Kuvauskateutta

Tunnustan. Minua vaivaa kuvauskateus. Joskus tuntuu, että käsikirjoittaja suunnittelee bileet, mutta poistuu paikalta kun kutsuvieraat alkavat saapua. Kuvaukset ovat elokuvan ja tv-sarjan raskain, mutta myös maagisin vaihe. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Kun kohtaus on kuvattu, ei siihen enää palata.

Kateus helpottaa vähän, kun pääsee vierailemaan kuvauspaikalla. Joskus olen värväytynyt avustajaksikin, etten pyörisi kuvausryhmän tiellä.

Pasilassa sijaitsevaan YLEn tuotantotaloon on rakennettu lähes kokonainen puotinharjulainen kolmio. Vain makuuhuone on pelkkä ovensuu, sillä sinne ei ole kirjoitettu kohtauksia. Eteinen taas on luonnottoman iso, jotta kuvausryhmä mahtuisi sinne. Mutta kylpyhuone pursuilee pyykkejä ja eteisen naulakko takkeja kuten oikeissakin kodeissa. Nyt kuvataan kohtaus, jossa äidin (Elina Knihtilä) ja tyttären (Linda Tuomenvirta) sopuisa koti-ilta kääntyy yhteenotoksi.

Onpa hiljaista ja rauhallista! Se on ensimmäinen ajatus. Kuvausryhmän jäsenet juttelevat, toiset vitsailevat kauempana. Ulkopuolinen ei ensin hahmota, mitä kaikkea tälläkin hetkellä tapahtuu. Valaistusta rakennetaan, kameran liikkeitä suunnitellaan, radiomikkejä kiinnitetään, repliikkejä harjoitellaan, askelia, liikkeitä ja ilmaisua mietitään, kohtauksen rytmiä treenataan.

Kaiken keskellä on tietysti ohjaaja, jolta pitäisi löytyä vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Välillä ohjaaja Reetta Aalto huikkaa minulle, että me nyt vähän muutetaan tätä kohtaa.

Luulisi, että kirjoittajaa jännittäisi kuvauksissa. Teksti on oma, mutta toteutus ja tulkinta ovat muiden käsissä. Mutta ei minua huoleta. Olen työstänyt tekstiä etukäteen ohjaajan kanssa. Tiedän, että olemme samoilla linjoilla. Kun en voi enää vaikuttaa, heittäydyn katsojaksi. Oikeastaan on ylellistä päästä kylään omaan mielikuvitusmaailmaansa. Tosin ei se enää kuvitellulta tunnu. Kun tarinaa kirjoittaa tarpeeksi kauan, siihen alkaa uskoa itsekin. En hämmästy kun törmään yhteen henkilöistäni käytävällä. Näyttelijä tuntuu vanhalta tutulta.

Apulaisohjaaja huutaa: "Hiljaisuus! Kuvaus! Ääni?" "Käy." "Kamera?" "Käy." Kun kaikki ovat valmiina, ohjaaja sanoo: "Olkaa hyvä."

Tytär alkaa hieroa äidin päätä, äiti huokaa. Tytär rykäisee, alkaa sitten puhua. Minua jännittää sittenkin.

Tämä kohtaus kuvataan alusta loppuun kahdeksan kertaa, ennen kuin ohjaaja on tyytyväinen. Yleensä puolet vähempikin riittää.

Kun seitsemän viikon kuvaukset ovat ohi, järjestetään karonkka. Niihin juhliin minutkin kutsutaan. Ammattinäyttelijöille tämä on työ muiden joukossa, mutta teinitytöille ensimmäinen rooli on iso kokemus. Pöydässä he siteeraavat repliikkejä, muistelevat parhaita hetkiä ja vertailevat kuka joutui tekemään vaikeimmat kohtaukset.

"En suostu lähtemään kotiin, koska sitten tää oikeasti loppuu", yksi heistä sanoo.

Yhtäkkiä tuntuu ihmeelliseltä, että joskus kauan sitten aloin keksiä päässäni juttua, ja nyt se on muuttunut työksi näin monelle ihmiselle. Kun työryhmä juhlii ansaitusti urakkansa loppua, minä olen salaa ylpeä siitä, että pääsin sen häpeän kynnyksen yli että pystyin jakamaan tekstini muiden kanssa.