Ei mainoksia, kiitos!

Olen kotoisin Parkanosta. Kyllä, se on Suomen synkin kunta vuosimallia 2005. Minulle se ei kuitenkaan aina ole näyttäytynyt niin synkkänä. Perheen ja ystävien lisäksi siihen on yksi merkittävä syy, elokuvateatteri.

Parkanon keskustassa sijaitsee Bio Sirius -niminen elokuvateatteri, joka voittaa tunnelmallaan Finnkinon teatterit mennen tullen. Ensimmäinen kosketukseni elokuvateatteriin tapahtui lapsena, kun vanhempani veivät minut ja siskoni katsomaan Peukaloliisaa. En saanut katsettani irti valkokankaalta. Kaikki oli ihmeellistä; isoa ja kovaäänistä. Tätä elokuvaa seurasi liuta muita lastenelokuvia, muun muassa Leijonakuningas. Sen jälkeen nuorisoelokuvia kuten Young Love. Yhtäkkiä istuinkin jo paniikissa, karkki käteeni tahmaantuneena, farkkutakki kasvojen edessä, kun kankaalla pyöri The Ring.

Suhteeni elokuvateatteriin oli kuitenkin vasta ihastumisvaiheessa. Todellisia rakkaudentunteita heräsi vasta lukioaikana. Ihmiset alkoivat ”hengata kylällä” ja ”ringittää” heitä vanhempien kavereidensa kanssa. Ja tietysti juoda viinaa. Minua se ei voinut vähempää kiinnostaa. Kantani vahvistui entisestään joutuessani kuuntelemaan, kuinka hienoa on maanantaihin asti jatkuva krapula ja pystytukkaurpojen uudet supparit. Minulla oli parempaa tekemistä.

Aloin harrastaa elokuvia. Katsoin elokuvia kotona televisiosta, lainasin niitä kirjastosta ja mikä parasta, katsoin niitä Bio Siriuksessa. Toisinaan täydessä, toisinaan tyhjässä, mutta aina elokuvalta tuoksuvassa, salissa. Usein menin elokuviin edes selvittämättä, mikä siellä pyöri. Katsoin jopa Fantastic Four -elokuvan. Se oli surkea, mutta teatterikokemus ei. Aina astuessani teatteriin, astuin eri maailmaan. Sellaiseen maailmaan, joka on kaukana pikkukaupungin pienistä piireistä ja ”hikari” -lempinimestä. Siellä maailma oli avara ja aina erilainen.

Näin minä rakastuin elokuvaan ja elin onnellisena ”synkässä” pikkukaupungissa. En saa samanlaisia tunteita elokuvateatterissa, jossa joutuu maksamaan lipusta 11,50 €, katsomaan ennen elokuvaan alkua 15 minuuttia Jaffa -mainosta ja elokuvan alkaessa laittamaan korvatulpat korviin, etteivät tärykalvot räjähdä. Ja kaiken kukkuraksi; digitaalinen laite, jolla luetaan elokuvalipun viivakoodi. Se on kuin isku rintaan. Elokuvalippu kuuluu repiä!

Jo useiden vuosien ajan olemme joutuneet kuulemaan uutisia lopettaneista elokuvateattereista. Sellainen on pysäytettävä! Elokuvateatterit eivät voi olla vain kaupunkilaisten etuoikeus, eivätkä ne saa olla kaikki saman omistajan hallinoimia rahastuslaitoksia!

Ongelma ei tietystikään koske ainoastaan maalaisteattereita, vaan myös kaupungeissa pieniä elokuvateattereita on jäänyt Finnkinon ylihinnoiteltujen popcornien jalkoihin. Onneksi vielä löytyy näitä pieniä, elokuvaa syvästi rakastavia teattereita kuten Bio Sirius. Myös Tampereelta löytyy elokuvateatteri, jossa tunnelma ja hinnat ovat kohdillaan; Niagara. On pidettävä kiinni pienistä elokuvateattereista, jotta saamme jatkossakin katsoa elokuvamme myös ilman mainoksia. Näin uudetkin sukupolvet saavat kokea elokuvan taian aidoimmillaan.

Kuka?

Henna Seppälä

käsikirjoitusopiskelija

Tamk/Taide ja viestintä, elokuvailmaisu, käsikirjoittaminen, 3.vuosikurssi.