Ei tää vaan toimi

Ulpu Lehtinen kirjoitti taannoin helmikuussa hyvän palautteen tunnusmerkeistä. Itse olen pyöritellyt mielessäni huonoa palautetta, joka tuntuu välillä olevan yleisempi ilmiö. Huonolla en tässä yhteydessä tarkoita teoksen ongelmiin tai kehityskohtiin puuttumista; kyseessä on enemmänkin kritiikin antamisen tapa. Kukin on varmasti joskus saanut palautetta, joka annetaan rakentavan kritiikin nimissä, mutta on todellisuudessa lyttäävää, nöyryyttävää ja ennen kaikkea hyödytöntä. Sellaista, kuin itse joskus sain: ”Ei tää vaan toimi. Tästä on puolet paskaa, heitä se pois.” Missään vaiheessa ei tietenkään selvinnyt, kumpi puoli.

Huonon palautteen henkilökohtaisuus ja epämääräisyys herättää tekijässä lamaantuneen ja turhautuneen olon lisäksi epävarmuuden siitä oliko koko teoksen tekemisessä mitään järkeä. Pahimmassa tapauksessa huonoa palautetta voi käyttää perusteena sille, että tekemisen lopettaa kokonaan.

Opiskeluympäristöissä lyttäävän kritiikin antaminen tuntuu olevan useammin vierailevien ammattilaisten kuin opiskelijoiden ongelma. Opiskelijat osaavat vielä samaistua palautteen vastaanottajan asemaan, eivätkä yritä asettua tekijän yläpuolelle. Ammattilaiset sen sijaan kaivautuvat esiin kammioistaan käyttämään valtaansa väärin, ja perustelevat kyllästynyttä narinaansa sillä, että ”näin se vaan ammattimaailmassa menee”. Opiskelijan olisi syytä tottua asiaintilaan ja opetella kovettamaan nahkansa. Tämä on tietenkin maailman huonoin tekosyy katkeran ja kyynisen kulttuurin ylläpitämiselle, jossa ihmisiä saa tylyttää rajattomasti ottamatta siitä minkäänlaista vastuuta.

Aina ei näytä siltä, että nykysukupolvellakaan olisi toivoa tehdä parannusta: ilkeys on kaikessa helppoudessaan iskenyt leimansa aikakauteen. Ystäväni mietti ääneen, miksi Tenavatähti-ohjelmaa ei enää tehdä. Ehkä siksi, että ohjelman kilpailijat olisi ehditty leimata vuorokauden sisällä Internetin keskustelupalstoilla rumiksi, lihaviksi, ja epämusikaalisiksi honottajiksi. Kuinka monen lapsen mielenterveys sitä kestäisi? Se, että sattuu omistamaan näppäimistön tarkoittaa nykyään, että mielipiteensä voi kirjoittaa ilmoille sen enempää miettimättä tai silkkaa ilkeyttään, vaikka jo lastentarhassa opetettiin, ettei ole hienotunteista tai kohteliasta alkaa huudella kadulla, että onpas sedällä iso nenä.

En esitä, ettei mitään negatiivista voisi sanoa. Sanomisen tapa vain vaatii opettelua, ja koko palautteen antamisen kulttuuri huomiota. Rakentava kritisoiminen vaatii työhön paneutumisen ja analyyttisen otteen lisäksi ihmisen ja tämän työn kunnioittamista. Tämä ei välttämättä synny itsestään, ja siksi aihetta voisi opettaa – ei pelkästään kouluissa, vaan näköjään myös työelämään ehtineille.

Hyvä palaute herättää tekijässä innon juosta välittömästi tekemään teokseen ehdotettuja muutoksia, tai omiaan. Palautteen tehtävä on inspiroida, ei saada vastaanottajaa tuntemaan itseään alemmaksi olennoksi. Kun on pitkän ajan kuluessa saanut ottaa vastaan myös asiallista ja hyödyllistä kritiikkiä, ei hyödyttömän saaminen enää muserra, lähinnä ärsyttää. ”Ei tää vaan toimi” ei kelpaa perusteluksi eduskunnassakaan, ja luovat prosessit ovat vähintään yhtä monisyisiä kuin poliittinen päätöksenteko.

Kuka?

Hanna Lappalainen

käsikirjoitusopiskelija

Tamk/Taide ja viestintä, elokuvailmaisu, käsikirjoittaminen, 3.vuosikurssi.