Ihan paskaa tekstiä

Henkilö X käy katsomassa elokuvan. Henkilö Y kysyy: “No millanen oli?” “No,” miettii henkilö X hetken ja aloittaa, “siinä oli- “ Henkilö Y keskeyttää: “Musta se oli ihan PASKA”.

Aina on varmempaa sanoa paska, kuin hyvä. Paska-ilmaisu osoittaa, että kulttuurielämyksen kokija on teoksen ja tekijän yläpuolella siinä määrin, että hänen ei edes tarvitse perustella mielipidettään. Jos hetkenkin empii vastaustaan on itsekin jotenkin löperö, tähän aikaan sopimaton haahuilija. Tämä ei sovi: on oltava aina valmiina mielipideautomaatiksi. On oltava valmiina antamaan se kaks ja puol tähtee ja siirryttävä seuraavaan.

Mielipiteen kunnollinen perustelu kaipaisi, herranjestas, ajattelua. Kärsivällisyyttä. Aikaa. Epävarmuuden sallimista osaksi minuutta. Toisaalta/toisaalta -ajattelua. Ehkä jopa jonkinlaista yleissivistystä. (Tällä en tarkoita, että voidakseen osallistua keskusteluun pitäisi tietää kaikki kaikesta ja viitata joka käänteessä Hegeliin ja Kantiin. Jos nyt jonkinlaiseen viitekehykseen asiansa asettaisi tai ilmaisi edes kanssakeskustelijoille, mistä paikasta maailmassa on sanomisineen tulossa.)

Oikeaan keskusteluun tarvittaisiin paitsi kykyä käsitellä teosta muunkin kuin hyvä/huono -dikotomian kautta, myös kykyä kuunnella oikeasti valmiina ymmärtämään toista osapuolta. Sanan keskustelu ei pitäisi olla synonyymi sanoille yksipuolinen kritiikki ja sarja lonkalta ammuttuja anekdootteja tai vielä pahempaa: yksittäisestä mielipiteestä tai valtakunnan päälehden kritiikistä alkunsa saaneen yleisen mielipiteen kyseenalaistamaton toisto niin, ettei itse ole koko teosta nähnyt.

Liian usein “näkemättä paskan” haju alkaa leijua ilmassa teoksen ympärillä niin vahvasti, että kukaan ei jaksa enää mielipidettä tuulettaa, tuskin edes tarkistaa mistä puhuu.

Maaria Pääjärvi ilmaisee Luutu-blogissaan huolensa suomalaisen kulttuurikeskustelun tasosta otsikolla “Proosaa keskustelevalle”: “..keskustelua taiteen ehdoista, tarkoituksesta ja tavoista pitäisi huutaa kaikilla turuilla. Musiikissa, näyttämötaiteessa, elokuvassa, kuvataiteessa ja kirjallisuudessa itse taide uhkaa muuttua huonekalustukseksi, joka pitää vallan taloja kivassa kuosissa.”

Ansiokkaassa kirjoituksessa keskitytään kirjallisuuden nykytilan ruotimiseen, mutta analogioita Pääjärven huomioista on liiankin helppo vetää esimerkiksi juuri elokuvamaailmaan. Pääjärvi peräänkuuluttaa esimerkiksi “sujuvan laatuviihteen” ja todella uutta luovan taiteen välisen eron tunnistamista.

Jos kulttuurikeskustelun taso on heikkoa, eikö sen parantaminen pitäisi aloittaa ruohonjuuritasolta? Eikö meidän jokaisen pitäisi kiinnittää huomiota siihen, miten ja millä kielellä puhumme puhuessamme kulttuurielämyksistä? Eikö etenkin meidän, tekijöiden, tulisi ottaa vakavasti se mistä puhumme? Eikö juuri meidän pitäisi tietää, että jokainen vaivalla väännetty teos ansaitse kunnon palautteen ja kriittisen tarkastelun, edes sitten kunnolla perustellut haukut?

Liian usein minäkin olen henkilö Y. Tai vähintäänkin olen osallisena tai todistajana kuvatunkaltaisessa keskustelussa myös taidekorkeakoulun käytävillä, joilla vaeltaa osa Suomen elokuvataiteen toivoista. Paitsi tekijöitä, tulevat nämä henkilöt olemaan osa instituutioita, joiden piirissä teoksia arvotetaan. Arvon toverit, ottakaamme itseämme niskasta kiinni.

(Pahoittelut muuten herkimmille lukijoille siitä, että tässä tekstissä on usein toistettu alatyylistä, ulosteeseen viittaavaa ilmaisua. Sanavalinta puolustaa itseään kirjoittajan halulla kuvata mahdollisimman sanatarkasti käytyä keskustelua.)

Kuka?

Anna Ruohonen

käsikirjoitusopiskelija

Aalto-yliopiston taideteollinen korkeakoulu, elokuvataiteen laitos (ELO), elokuva- ja tv-käsikirjoituksen linja, viides vuosikurssi.