yle.fi


Nautinnon lykkääjä

Nautinnon lykkääjä

1. marraskuuta 2010 Kirjoittaja: Juhana Lumme Kommentit: 4

Kun kertoo opiskelevansa elokuva- ja TV-käsikirjoittajaksi, ihmiset yleensä sanovat, että mielenkiintoista – mutta elääkö sillä? Silloin käsikirjoitusopiskelija menee vaikeaksi – kysymykseen kun ei ole yksinkertaista vastausta. En voi puhua valmistuneiden käsikirjoittajien puolesta, mutta nyt, opintojeni loppusuoralla, minulla alkaa olla kokonaiskuva käsikirjoitusopiskelijan toimeentulon muodostumisesta opintojen eri vaiheissa.

Opiskelijat ovat nautinnon lykkääjiä – he elää sitkuttavat vuosikausia köyhyysrajan alapuolella, toisinaan haastavissakin kommuuniasumisen muodoissa, tehden opintojensa ohella minimipalkattuja hanttihommia – kestäen kaiken tämän siksi, että valmistuttuaan he voisivat nauttia koulutuksen suomista eduista, kuten paremmasta palkasta ja mielekkäästä työstä. Elokuva-alan opiskelijat eivät ole tästä mikään poikkeus, mutta väitän, niin oman kokemukseni kuin kollegoita tarkkailemalla saatujen havaintojen pohjalta, että käsikirjoitusopiskelijan tulee lykätä nautintoja jopa muita enemmän.

Jaa miksikö? Mietipä, milloin olet viimeksi nähnyt työpaikkailmoituksissa etsittävän elokuvaohjaajia, käsikirjoittajia, tuottajia, kuvaajia, leikkaajia, lavastajia tai äänimiehiä? Et todennäköisesti koskaan.

Kun elokuville etsitään tekijöitä, niin ensimmäisenä kysytään niitä henkilöitä, joista on jäänyt aiemmista tuotannoista positiivinen mielikuva. Elokuva-alan työpaikat täyttyvät hämyisesti ja salaperäisesti näkymättömän suhdeverkoston avulla. Se tusina elokuvia, joita Suomessa vuosittain tehdään, kuvataan pääsääntöisesti kesällä – kukapa sitä haluaisikaan mennä kuvauskaluston kanssa lumen ja loskan sekaan rämpimään ja palelemaan, ellei tarina sitä ihan välttämättä vaadi. Luonnollisesti kuvaukset ovat elokuva-alan opiskelijoille himottuja kesätyökeikkoja – kuvauksissa tutustuu työn ohella alan ihmisiin, ja oma naamakin saattaa jäädä mieleen, jos hoitaa hommansa hyvin.

Aktiivisimmat ja onnekkaimmat opiskelijat pääsevät tekemään alansa töitä ja verkostoitumaan jo ensimmäisen opiskeluvuotensa kesästä alkaen. Mutta tässä työnhakurumbassa paljastuu aloittavalle käsikirjoitusopiskelijalle karmea totuus: kuvaajaopiskelijat menevät kamera-assistenteiksi tai assistenttien assistenteiksi, leikkaajaopiskelijat avustavat leikkaajia, lavastusopiskelijat rakentavat lavasteita, äänipuolen opiskelijat toimivat puomimiehinä, ohjaajaopiskelijat toisina tai kolmansina apulaisohjaajina ja tuottajaopiskelijatkin työllistyvät vaikka kuvaussihteereinä – mutta kenellä olisi käyttöä käsikirjoitusopiskelijalle?

Kun elokuvaa aletaan kuvata, niin käsikirjoitushan on jo valmis – sitä on kirjoittanut ammattimainen käsikirjoittaja jo vuosien ajan. Käsikirjoitusopiskelijalle ei ole tarjolla muuta hommaa kuin voidella catering –puolella voileipiä, tai seistä vesisateessa suojaliivit päällä ja radiopuhelin kädessä pysäyttelemässä ohiajavaa liikennettä, samalla kun muu kuvausporukka filmaa elokuvaa kaukana horisontissa.

Huomattuaan olevansa oman alansa töiden suhteen täysin tarpeeton henkilö, käsikirjoitusopiskelija ajautuu rahanpuutteessa niihin hanttihommiin, joihin ei mitään koulutusta tarvita. Helpoiten töitä saa ravintola-alalta. Astioiden tiskaamiseen ja tyhjien tuoppien pöydistä keräämiseen ei todistuksia ja työkokemusta kysellä.

Jossain vaiheessa käsikirjoitusopiskelija kuitenkin kyllästyy pöytiensä ääressä örveltäviin humalaisiin, jotka huutaen ja solvaten, kaksin käsin kiinni tarraten puolustavat tuoppiensa pohjalla lilluvia kahden millin loppulimoja. Koska ravintola-alalla jo ollaan, on seuraava askel ravintoketjussa ryhtyä tarjoilijaksi, tai siirtyä tiskin taakse baarimikoksi. Yksi lisävaihtoehto on ryhtyä RAY:n pelinhoitajaksi, ja pyöritellä rulettia tai jaella kortteja itseään varakkaammille uhkapelaajille, kansanterveyden hyväksi tietenkin.

Ravintola-alan hanttihommissa toimitaan tuuraajina eli extroina, joita kutsutaan apuun, kun ravintolan omat työntekijät eivät pääse töihin. Extralla ei ole siis ole mitään kiinteää työpaikkaa, ja tämä kiertolaiselämä vain kasvattaa käsikirjoitusopiskelijan ulkopuolisuuden tunnetta. Työajatkin sijoittuvat iltaan ja yöhön. Perjantaisin koulun loputtua, muiden opiskelijoiden vaihtaessa viihteelle, käsikirjoitusopiskelija lähtee baariin töihin, missä vierähtääkin koko viikonlopun illat ja yöt. Maanantaihin mennessä käsikirjoitusopiskelijan keho on sopeutunut yörytmiin, ja alkuviikon käsikirjoitusopiskelija herättää luokassa pahennusta nukkumalla tunneilla. Perjantaihin mennessä käsikirjoitusopiskelija on jo päässyt takaisin päivärytmiin, vain lähteäkseen jälleen illalla yötöihin.

Tarpeeksi kauan tätä noidankehää kierrettyään käsikirjoitusopiskelija ymmärtää tekevänsä opinnoilleen enemmän haittaa kuin hyötyä, ja alkaa etsiä edes etäisesti kirjoittamista liippaavia töitä. Harjoitettuaan hakuammuntaa aina sihteeristä kirjanpitäjään, hän vihdoin tajuaa, että toimittajan työ on hänelle mitä soveliain.

Kaikkien valtalehtien julkaistessa kuitenkin vain omien toimittajiensa artikkeleita, käsikirjoitusopiskelija löytää viimein ilmaisjakelulehtien kirjoittajatarpeen. Vaikka juttupalkkiot pyörivät vain muutamissa kympeissä, on käsikirjoitusopiskelija kiitollinen tästä hyväntekeväisyyttä lähentelevästä oljenkorresta – ja vapaana toimittajana hän tapaa mielenkiintoisia ihmisiä elämän joka laidalta. Parissa vuodessa hän kirjoittaa jo omaa kolumniakin.

Ainainen istuminen alkaa kuitenkin hiljalleen käydä selän päälle, ja käsikirjoitusopiskelijan on pakko ryhtyä huolehtimaan fyysisestä kunnostaan. Yksinkertaisinta on ryhtyä kaiken muun ohella myös liikunnanohjaajaksi, lyöden ajankäytön ja rahan suhteen kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Saatuaan lehtijutuista itsetuntoa kirjoittajana, käsikirjoitusopiskelija rohkaistuu opintojensa puolivälissä hakemaan käsikirjoittajille suunnattuja apurahoja – Suomessa on parikin valtion ylläpitämää tahoa, jotka myöntävät käsikirjoitustukea lupaaville tarinanaiheille.

Pari ensimmäistä vuotta hakemukset hylätään – henkilöhahmot kun ovat yksiulotteisia ja aiheet avaruudesta. Mitäpä muutakaan voi odottaa ihmiseltä, joka on viime vuodet rämpinyt puolihorroksessa yhteiskuntamme kulisseissa? Mutta käsikirjoitusopiskelija jatkaa yrittämistä, ja jossain vaiheessa tulee se suuri idea, joka antaa hänelle parin tonnin apurahan, jonka turvin hän voi älynväläystään hioa. Tosin projekti kariutuu loputa tekijöiden puutteeseen, ja silloin käsikirjoitusopiskelija voi laskea, että kun hakemuksen käsittely vei puoli vuotta, tekstin kirjoittaminen toiset puoli vuotta ja koko apurahan tililleen saaminen vielä puoli vuotta siihen päälle, jäi tuen määräksi noin satanen kuussa.

Tällöin käsikirjoitusopiskelija ymmärtää, ettei hän voi laskea elantoaan ailahtelevan apurahan varaan, vaan tekee mitä on tehnyt ennenkin – kirjoittaa artikkelia sinne, blogia tänne, vetää jumppatuntia tuonne, hakien toki uutta apurahaakin – hajoten joka suuntaan, yrittäen siinä sivussa vielä hoitaa opintojaankin. Kunnes eräänä päivänä käsikirjoitusopiskelijalle tulee vihdoin Se Suuri Oivallus.

Itse sain omani haastatellessani Lapissa uudenvuoden aikaan erästä saamelaista yrittäjää, japanilaisten turistien pyöriessä ympärillämme matkamuistomyymälässä. Tyytyväisenä hymyilevä saamelainen kertoi, kuinka turistien lähdettyä hoidetaan poroja ja kalastetaan, minkä jälkeen toimitaan eräoppaana, kunnes on aika poimia sieniä ja marjoja, ja sitten tuleekin taas uusia japanilaisturisteja.

Sillä hetkellä oivalsin käsikirjoittajan todellisen työidentiteetin – hän on aikamme nomadi, moderni metsästäjä-keräilijä, joka haalii ravintonsa sieltä, mistä tuuli milloinkin puhaltaa. Ei ole olemassakaan mitään vakituista työpaikkaa tai pysyvästi työllistävää projektia. Elokuva-alalla luodaan kirjaimellisesti jotain tyhjästä – ja juuri käsikirjoittaja täyttää tuon tyhjyyden.

Hän kiertää maita ja mantuja, tehden ja kokien kaikenlaista, ja sitten, keräämänsä elämänkokemuksen turvin, hän kirjoittaa ravintoloiden ulkomaalaisista tiskaajista, ikääntyvien yksinhuoltajatarjoilijoiden rakkaushuolista, peliriippuvaisista huumekauppiaista tai anorektisista himojumppaajista. Hän pystyy kirjoittamaan heistä samaistuttavasti, koska hän on elänyt heidän keskuudessaan.

Ja kun hänen tekstistään syntyy joskus yksi niistä tusinasta elokuvasta, joita Suomessa kesäisin kuvataan, ei käsikirjoittajaa näy silloin kuvauspaikalla – se projekti on hänelle jo menneen talven lumia. Hän on jo jossain uudessa paikassa, tekemässä uusia asioita, tutustumassa uusiin ihmisiin - löytämässä uusia tarinoita.

Kuka?

Juhana Lumme

käsikirjoitusopiskelija

Aalto-yliopiston taideteollinen korkeakoulu, elokuvataiteen laitos (ELO), elokuva- ja tv-käsikirjoitus, seitsemäs vuosikurssi.

Lisää näihin:
1
tykkää tästä
Asiasanat:

Kommentit

Katriina 01.11.2010, 15:23

Tuo töitten ja paikkojen jakelun salamyhkäisyys koskee koko kulttuuri- ja taidealaa. Oletko nähnyt taideopettajien paikkoja avoinna jossain? Ihan sama mikä taiteen laji, paikkoja ei ole yleisesti avoinna, niitä ei laiteta auki. Sikäli mikäli niitä edes on... :D
Karmea juttu etenkin proggisten ja tuotantojen ja luovuuden kannalta! Luulisi, että tuontantoihin halutaan parhaat mahdolliset luovat voimat ja uutta vertakin etsitään, mutta noup, noup! On harhaa kuvitella, että taiteen alalla ollaan jotenkin avoimia ja etsitään uusia asioita, kun edes ihmiset eivät vaihdu eikä heitä edes huhuilla lähintä tuttavapiiriä kauempaan. Verkostoituminen on niin in, sen voisi kuitenkin laajentaa koskemaan myös uusia tulokkaita ettei pieni piiri pyöri vaan.
Hyvä kun kirjoitit asiasta!

Juhana Lumme 02.11.2010, 13:36

Niin, tämä on hyvä tietää jo alaa miettiessä - ammatinvalintakysymys siis. Mutta jaksan uskoa, että hyvälle tekijälle löytyy lopulta aina kysyntää. Ylitettävä kynnys on vain korkeampi.)

Sam Björklund 04.11.2010, 13:17

Hei Juhana!

Mukaville ihmisille löytyy aina duunia, ja päteville & mukaville vielä helpommin! Ole ihmeessä yhteydessä niin katellaan mitä voimme yhdessä keksiä.

T. Sam Björklund - tuottaja

Stormborg Productions Oy
Pasilan Vanhat Veturitallit
00520 HELSINKI

+358-50-3411007
sam.bjorklund@stormborg.com
www.stormborg.com

Juhana Lumme 06.11.2010, 15:30

Hei Sam,

ja kiitos viestistä! Olen reissussa kuun puoliväliin, otan yhteyttä kun palajan.

Juhana

Add comment

Muistathan, että olet vastuussa siitä, mitä kirjoitat. IP-osoitteesi tallennetaan.

1 plus 10 =
Ratkaise yllä oleva laskutehtävä ja kirjoita vastauksesi (esim. kysymykseen 1+1 kirjoita 2).
Laskutehtävän tarkoituksena on estää koneellinen roskapostitus. Pahoittelemme lisävaivaa.

test

  • Koulun penkiltä

    Koulun penkiltä -kolumni on elokuva- ja tv-alan opiskelijoiden vaihtuva puheenvuoro.

Uusimmat kommentit

Pertti

Klassikoiden yhteinen piirre on se, että ne ovat aina ajankohtaisia.