Synkkä salaisuus

Älkää kertoko tätä kenellekään. Minulla on synkkä salaisuus: olen opiskellut kohta seitsemän vuotta, jo kolmea eri alaa. Olen tutustunut tiedotusopin, historian ja elokuvakäsikirjoittamisen erilaisiin mutta ihmeellisiin maailmoihin. Hups, nyt tulin paljastaneeksi sen. Kohta koputtavat valtion agentit ovelleni ja sanovat ”Neitiseni, oletteko miettinyt, että teidän pitäisi olla kunniallinen työssäkäyvä veronmaksaja? Olette sentään jo 25-vuotias. Hävetkää.”

Moni poliitikko on viime vuosina ärissyt, kuinka laiskat opiskelijat tuhlaavat valtion varoja ja lilluvat opiskelijaelämän mukavassa liemessä sen sijaan että singahtaisivat työelämään kuin kunnon kansalaiset ainakin.

Joskus mietin, missä ja ennen kaikkea kuka olisin, jos olisin jäänyt opiskelemaan tiedotusoppia, jota päädyin lukemaan Tampereen yliopistoon 19-vuotiaana, ja valmistunut viidessä vuodessa putkimaisteriksi. Nyt olisin ahkeroinut jo vuoden pätkätyöelämässä toimittajana, saanut nostettua itseni opiskelijaelämän materiaalisesta köyhyydestä ja maksanut useita veroeuroja valtion alati nälkäiseen kassaan.

Mutta elämä ei ole pelkkiä seteleitä, vaikka niiden kahina kieltämättä korvaa miellyttääkin. Opiskeluvuosieni myötä olen alkanut ymmärtää vähän paremmin maailmaa ja ihmisiä. Olen oppinut, mitä pidän elämässä tärkeänä ja myös saanut niin hienoja ystäviä, ettei minusta uskoakseni koskaan tule yksinäistä urakeskeistä putkimaisteria, joka saa burn outin alle nelikymppisenä ja joutuu sen jälkeen tuhlaamaan valtion varoja vuosien terapiaan ja työkyvyttömyyskorvauksiin.

Nopealla valmistumisella voi olla varjopuolensa, jos silloin putkahtaa putkesta ulos eksyneenä ja keskenkasvuisena. Myöskään työllistymistä ei enää takaa yksi ahkerasti tehty tutkinto, kuten oli ennen, niinä vanhoina hyvinä aikoina.

Opiskelijaelämä ei voi olla pelkkä putki, jossa opiskellaan ja huhkitaan töissä toimeentulon saamiseksi. Pitää ehtiä rakentamaan ne ystävyyssuhteiden turvaverkot, jotka parhaassa tapauksessa kantavat läpi elämän. Monet löytävät opiskelujensa ohessa tulevan puolisonsa, jotkut saavat lapsia. Mikä tärkeintä nuoren aikuisen on myös rakennettava identiteettinsä.

Nykyään on siirrytty entistä kauemmas entisaikojen yhteiskunnasta, jossa yhteisö, perhetausta tai yleisesti hyväksytty arvomaailma ohjasivat elämänkulkua ennalta. Nykymaailmassa jokaisen ihmisen on kohdattava valintojen huumaava paljous ja rakennettava itsensä edes jotakuinkin eheäksi ihmiseksi muuttuvien ja suhteellisten arvojen ja totuuksien maailmassa. Niin yllättävää kuin se onkin, tämä vie hiukan aikaa.

Siispä nyt haluankin, rakas Suomen valtio, pyytää anteeksi sitä, että olen opiskellut pitkään ja moninaisesti. Opiskeluvuoteni ovat tehneet minusta paremman ihmisen ja antaneet aikaa kasvaa aikuiseksi. Yritätte parhaanne mukaan saada minut tuntemaan itseni rikolliseksi, mutta paatuneesti joudun toteamaan, etten kadu mitään. Päin vastoin, lupaan nousta barrikadeille, jos tulevilta opiskelijasukupolvilta yritetään riistää mahdollisuus löytää itsensä ja oma polkunsa rauhassa. Kiitos ja anteeksi, hyvät naiset ja herrat.

Kuka?

Ulpu-Maria Lehtinen

käsikirjoitusopiskelija

Tampereen ammattikorkeakoulu, elokuva- ja televisioilmaisu, kolmas vuosikurssi. Kirjoittaa opinnäytetyöelokuvaansa englantilaiseen Salfordin yliopistoon valmistuakseen kesällä 2011 elokuvakäsikirjoittamisen maisteriksi.