Ääniä läsnäolosta

Palokärjen huuto on kirkas ja läpitunkeva. Millaisia ovat muistojen äänet? Aineettomien varjojen äänet? Palokärki on kuoleman lintu. Pipsa Longan ja Tiina Luoman kuunnelmassa ”Varjoinen talo” se on asettunut talon pihapiiriin. Talo on kuunnelman puhujan äskettäin kuolleen äidin talo. Tyhjä talo, joka herättää muistot. Äiti on poistunut iäksi. Jäljellä on keinutuoli, astioita, seinäkello, valokuvia.

Kuoleman ja surun kokemukset ja tunteet ovat meille kaikille hyvin henkilökohtaisia. Tässä kuunnelmassa minusta kuulijana tulee kuunnelman puhujan tavoin talossa kulkeva ja ikäänkuin äänellisiä varjoja kuunteleva kokija. Minua ei itketetä sentimentaalisesti puhumalla imeliä tai huutamalla tuskaisesti. Tämän talon äänet, jotka ovat sekä konkreettisia että tilallisia/symbolisia, ovat herätteitä joista rakentuu se äänten verkosto, joka määrittelee meille poismenneen äidin.

Kuuntelin vähän aikaa sitten erästä Bill Evansin soittamaa kappaletta, joka oli äänitetty livenä vuonna 1961 Village Vanguardissa Manhattanilla. Sitä kuunnellessa tuli mieleen juuri tämä ”Varjoinen talo”. En puhu musiikista enempää, mainitsen vain Evansin meditatiivisen pianismin eräänlaisena varjojen äänenä. Liveäänityksessä viiden vuosikymmenen takaa musiikin taustalta kuuluu, kun ihmiset klubin pöydissä keskustelevat ja lasit kilisevät. Samantapaista ääntä kuin ”Varjoisen talon” eräissä kohdissa joissa astioita kerätään tai jostain kauempaa kuuluu hiljaista puhetta. Keitä nuo viisikymmentä vuotta sitten jazzklubilla olleet puhujat olivat, mitä he puhuivat, missä ovat nyt. Ehkä jostakusta on jäljellä enää astioiden helinä.

Nämä äänimaailmat herättävät kuulijassa sellaista, mitä me olemme tottuneet sanomaan äänikuviksi. Mutta kuviahan ne eivät aina ole, vaan jotakin näkymätöntä, jotakin sellaista mitä voidaan kutsua ”päänsisäiseksi”. Tätä päänsisäistähän kuunnelman tekijä ei voi kontrolloida eikä ohjailla, hän voi vain antaa äänikudelmallaan kuulijalle läsnäolon, keskelläolon vaikutelman. ”Varjoisessa talossa” tunnen olevani keskellä, minä kuulen sen mitä kuunnelman kokijakin kuulee. Keskelläolo on intensiivistä, vaikka mitään ns. actionia ei olekaan ympärillä.

Kirjoitin jokin aika sitten ohjaajan merkityksestä kuunnelmassa. Tässä ”Varjoisessa talossa” se toteutuu hienolla tavalla. Käsikirjoittaja Pipsa Lonka ja äänisuunnittelija Tiina Luoma vastaavat yhdessä ohjauksesta. Koska radioteos aina toteutuu auditiivisessa hahmossa, on kaikki kuuluva sitä millä merkitykset luodaan. Ihan turha sanoakin, että käsikirjoitus sisältää usein näyttelijälle tarkoitettua puhuttavaa tekstiä, mutta radioteokseksi käsikirjoitus tulee kun sille annetaan akustinen hahmo. Akustisia elementtejä on vaikka kuinka paljon. Tässä kuunnelmassa on erillisiä ääniä, lintuja, askelia, takkatulta, astioita, kelloja, hengitystä, mutta myös ns. taustoja, musiikkia, tuulta, huminaa jne. Ja olennaisena tietysti näyttelijä tulkitsevana puhujana. On myös hyvin paljon ns. tehtyjä ääniä. Esimerkiksi jossakin huudoksi mieltämässäni äänessä kuuluu palosireeni, lintu ja ihminen samaan aikaan. Ja tämä kaikki äänimateriaali on järjestetty päällekkäin ja limittäin eri etäisyyksille, eri suuntiin, eri volyymeilla, erilaisissa kaiuissa ja eri tavoin suodatettuna. Eikä vähäisimpänä se, että äänimateriaali on taitavasti rytmitetty akustisesti, siis kuuloa ajatellen.

Näyttelijä Milka Ahlroth on tytär jonka äiti on kuollut. Hänen hiukan käheän äänensä rekisteri on laaja. Hän käyttää ääntänsä hyvin vivahteikkaasti ja koskaan liioittelematta. Tytär on äitinsä kodissa: ”miten kertoa tästä talosta?” Kun hän kertoo talosta, hän kertoo äidistään, joka on poissa, ”vainaja jättää salaisuudet meille”. Minä kuulijana kuljen näyttelijän mukana tässä talossa, se tuntuu ihan konkreettiselta ja todelliselta talolta. Ja samalla olen keskellä äänimaailmaa, joka luo vahvan tunnelman sekä katoavaisuudesta että jatkuvuudesta.

Tämän kuunnelman saavutuksista voit lukea lisää ja kuunnella tekijöiden omia kuommentteja tältä Kohtaus-sivustolta. Sieltä on myös linkki itse kuunnelmaan.