Osallistuminen

Menneinä vuosina osallistuin lukuisiin kuunnelmaseminaareihin niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Niissä pohdittiin aina miten saataisiin kuulijat osallistumaan kuunnelman toteutumiseen. Osallistuminen merkitsi kuitenkin eri asiaa kuin minun nuoruudessani, jolloin sillä tarkoitettiin esim. teatteriesityksen osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun, osallistumista yhteiskunnan muuttamiseen, osallistumista edistyksellisyyteen taantumuksellisuutta vastaan.

Nyt osallistuminen on interaktiivisuutta, radion tapauksessa kuulijan osallistumista ohjelman tekoon. Radio-ohjelman vastaanottajasta eli kuuntelijasta on tullut asiakas, joka vierailee kanavalla/netissä etsimässä itseään tyydyttäviä sisältöpalveluja, mahdollisesti jopa jonkinlaista itsensä toteuttamista.

Minä olen radionkuuntelijana vanhanaikainen. Olen mielelläni vastaanottaja. Haluan kuunnella kokonaisia ohjelmia ja kokonaisia teoksia, joihin ei tarvitse osallistua mitenkään muuten kuin antamalla teoksen/ohjelman prosessoitua mielessä.

Monissa ulkomaisissa kuunnelmissa ja erityisesti nettidekkareissa on kuulija jo pitkään voinut ottaa osaa kuunnelmien tapahtumien suunnan määräämiseen. Hänelle annetaan valinnanvaraa tiettyjen suuntaviivojen rajoissa. Mitä osallistumista se on?

En tiedä vieläkö tällaista tekokontaktia haikaillaan. Tiedotusvälineillä, ns. medioilla, on selvästi suurempi halu interaktiivisuuteen kuin esim. teatterilla. Teatterissa enää lapsia pyritään ”aktivoimaan” mukaan ottamisella. Teatterihan sinällään on jo kontakti, se on ”live”. Tämän livekontaktin puutteestako radio tuntee kärsivänsä ja haluaa mitä erilaisimmin kontaktiohjelmin saada kuulijat ”mukaan” ja pysymään kanavalla? ”Osallistukaa ohjelman tekooon, soittakaa meille ja puhukaa mitä sylki suuhun tuo!”

Kuulijasta eli vastaanottajasta halutaan tehdä esiintyjä ja näin antaa hänelle aivan uusi rooli. Voisi kuvitella, että interaktiivinen osallistuja on aktiivinen, mutta näin ei ole. Hän on mitä passiivisimmassa ohjelmakonseptille ja -juontajalle alisteisessa roolissa. Häntä käytetään hyväksi. Ainakin ohjelman hyväksi. Lisääntynyttä ohjelma-aikaa täytetään kuulijoiden omilla ohjelmasuorituksilla.

Radiomafian alkuaikoina eräänlaista fiktiivistä asiaohjelmaa nimeltä ”Huttuset” teki kaksi tämän päivän kärkitoimittajaa, Nadja Nowak ja Markku Heikkinen. He esittivät vanhaa itä-suomalaispariskuntaa, jolle todelliset kuulijat saivat soittaa. Juontajat pilkkasivat soittajien mielipiteitä, moittivat heitä ja katkaisivat puhelut häpeämättömästi kesken. Jo parikymmentä vuotta sitten heidän ohjelmansa parodioi tämän päivän interaktiivisuuden ja asiakkuuden banaaleja käsitteitä.

Kuuntelijan roolia ei pidä väheksyä. Se on radion vastaanottamisen perusrooli. Kuten jo totesin, kuulija prosessoi sitä, mitä hänelle jäsennellysti esitetään. Se on siis aktiivinen rooli. Jäsennellyllä esittämisellä minä tarkoitan ohjelmia jotka, vaikkapa radiodraamasta puhuen, joku on käsikirjoittanut (eli luonut tapahtumien muotoon näkemyksensä olemassaolosta). Ja jonka joku on ohjannut (tulkiten ja antaen toiminnallisen näkökulman ao. näkemykseen). Ja joku on antanut tälle kaikelle fyysisen eli korvin kuultavan äänellisen hahmon ja kuulokulman. Ja joku/jotkut ovat esittäneet nuo tapahtumat käsikirjoituksen roolihahmot eloon luoden.

Miksi radiokuunnelman kuulijoiden tai muidenkaan radion kuuntelijoiden pitäisi osallistua ns. sisällön tuottamiseen ja vielä maksaa siitä lisenssimaksua?