Move, moving, movie

Islannin tulivuori jumitti minutkin paikalleni hetkeksi huhtikuun puolessa välissä, kun en päässyt lähtemään sovittuna päivänä töiden päätyttyä kotiin Pariisista. Yhtäkkiä käsillä oli ikään kuin ylimääräistä tai varastettua aikaa tarkasti ennalta suunnitellusta aikataulusta. Apua, mitä sillä tekisi, miten suhtautua siihen että täytyy jäädä paikalleen ja odottaa eikä pääse liikkeelle? Kun matkustaminen, liikkuminen ja liike pysähtyi tai ainakin hidastui, se sai minut ajattelemaan sitä kuinka paljon elokuva ja yleisemmin draama, on loppujen lopuksi liikettä, kuljettamista ja liikkumista.

Niin henkilöiden ja tunteiden kuljettamista kuin kuvan, rytmin ja tarinan liikuttamista ja eteenpäin viemistä. Kunhan elokuva ei vaan jämähdä paikoilleen, kunhan se etenee ja vie mennessään niin on hyvä. Liike tekee kuvasta dynaamista ja elokuvallista, hyvin kulkeva elokuva on sujuvaa ja helppo katsoa. Onhan cinema-sanan etymologiakin jo liikettä, liikkuvaa kuvaa, eikä pysähtyneitä hetkiä. Paikalleen jääminen, pysähtyminen, kaikenlainen pohdiskelu tai tuijottelu ei ole hyvästä ja on tylsää. 

Miksiköhän me emme jaksa enää katsoa hitaasti eteneviä tai paikallaan pyöriviä tarinoita, onhan niitä tehty kautta aikojen? Pituus ja hitaus ovat nykyään melkein kirosanoja, joita jopa kirjoittaessa tulee välttää. Turhaudun itsekin usein liikkeen puuttumiseen, vaikka pidän pohdiskelevista ja hitaasti etenevistä ja aukeavista elokuvista. Toki vastakkainasettelu ei ole näin mustavalkoista ja jos elokuvassa on kiinnostava asetelma, lähtötilanne, henkilöt tai tunnelma, jaksaa pysähtymistä katsoa vaikka maailman ääriin.

Yksi lempielokuvistani Jim Jarmuschin Stranger than Paradise (’84) on hyvä esimerkki tästä. Eipä elokuvassa juuri paljoa tapahdu, ollaan hiljaa ja tylsyyden äärirajoilla. On pitkiä pysähtyneitä kuvia ja hetkiä joiden aikana ei tapahdu mitään. Paikalleen jumittumista rikotaan kuitenkin liikkeellä ja henkilöt lähtevät matkaan. Liike tuo taas ratkaisun ja vastapainon henkilöiden paikalleen pysähtyneelle elämälle. Mennään eteenpäin ja asioita alkaa tapahtua. Liike tekee kokemuksen elokuvallisemmaksi. Ei siis ole sattumaa että elokuvissa liikutaan ja matkustetaan paljon. 

Mutta voisiko tällaista elokuvaa tehdä tänään? 25 vuotta sitten se oli erikoista ja erilaista, tänä päivänä se olisi lähinnä tylsää. Oma suhtautuminen liikkeen puuttumiseen on paradoksaalinen, koska turhaudun jos elokuva ei etene tai on liian staattinen, mutta samalla paikallaan oleminen on minusta jotenkin sympaattista. Se on todellisempaa ja läheisempänä elämää kuin kokoajan etenevä, äärisujuva ja nopeatempoinen elokuva. Tai sitä se on ainakin Suomessa.

Usein leikkausvaiheessa kuulee kommentteja, että tämä ei etene, nyt etenee liian hitaasti, tarina ei imaise tai lähde liikkeelle, miettikää vielä rytmiä ja leikatkaa ainakin 5 minuuttia pois. Tämä on siis täysin normaalia ja kuuluu väistämättä jokaisen draaman vaiheeseen koska yhtäkään elokuvaa ei voi kirjoittaa niin tarkasti, etteikö sen rytmitys enää kuvatessa muuttuisi.

Leikkaus on elokuvan ominaisen liikkeen ja rytmin löytämistä. Silloin löydetään tarinan ominainen flow, se tapa miten katsoja saadaan pysymään kiinnostuneena tarinan etenemisestä. Pysähdyksiä ja hiljaisuutta siedetään huonosti leikkausvaiheessa. Tuntuu usein siltä, että pelätään että katsoja turhautuu jos pysähdytään esimerkiksi tunnelmakuviin tai kasvoihin liian pitkäksi aikaa. Televisiossa varsinkin, kun katsoja voi niin helposti vaihtaa kanavaa.

Ranskan televisiossa on yleisesti jopa menty niin pitkälle, ettei kuvien ja äänien virrassa saa olla pysähdystä tai katkoa. Mustaa ei saa olla, eli esimerkiksi lopputekstit on oltava kuvan päällä. Eikä elokuva voi alkaa hiljaisuudella. Tai ainakaan näiden yhdistelmällä. Muuten katsoja voisi luulla että lähetyksessä on katko.

Huhtikuussa yli viikon kestänyt lentokielto tuntuu nyt jo lähinnä oudolta taaksejääneeltä luonnonoikulta, vaikka tulivuori purkautuu yhä ja aiheuttaa koko ajan liikkumiselle ongelmia. Lentokielto ja varatoimet olivat mittavammat kuin syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen, eikä lentotilaa ole suljettu niin massiivisesti vissiin koskaan. Ilmiö tullaan varmasti näkemään useissa draamoissa lähitulevaisuudessa.

Paikalleen jumittuminen aiheutti itsessään jo kiinnostavaa elokuvallista liikettä: uskomattomia ketjureaktiota kun ei pääse ajoissa sinne minne pitäisi tai hullunkurisia kotimatkoja busseissa, autoissa, lautoissa ja takseissa läpi Euroopan. Sekä yllättäviä, turhauttavia tai kiinnostavia ihmisten kohtaamisia. Jopa pariisilaisistakin tuli hetkeksi ystävällisiä ja ymmärtäväisiä.