yle.fi


Betonin lumo

Betonin lumo

28. syyskuuta 2011 Kommentit: 3

Kävi niin hyvin, että sain kuvata Tehdas-sarjan ensimmäisen tuotantokauden osat 3 ja 4. Hyvin siksi, että liikuimme paljon lähiömaisemissa. Ensi alkuun ei vaikuta kovinkaan kiehtovalta estetiikalta, mutta täytyy tunnustaa, että jouduin betonin lumoon. Ei heti arvaisi keskiharmaan betonipinnan olevan missään tekemissä minkään estetiikan kanssa, mutta toisin kävi – ainakin minulle kävi. Suuri syy tähän kaikkeen liittyy omaan uskoon tulemiseeni vuonna 1988.

Kerron sen lyhyesti.

Oli alkukesä ja saattoi olla keskiviikko tai torstai, keskellä viikkoa kuitenkin. Olin jokin aika sitten päässyt Yleisradion ammattioppilaitoksen tarkkailijakurssille. Vuorossa oli tutustuminen Tv-draaman tekemiseen. Menin valoryhmän mukana Helsingin Kaivopuistossa sijaitsevaan Ylen Hallistudioon, jossa kuvattiin Sibeliuksen puhtaaksikirjoittajan Akselin tarinaa.

Studioon oli lavastettu Akselin asunto. Siellä oli normaalit tasaiset työvalot päällä. Ihmettelin lavasteiden keskellä ja tutkiskelin paikkoja ja rekvisiittaa. Kuvaajana oli Veikko Mård – veteraani jo Suomen Filmiteollisuuden ajoilta. Lavasteelta kaikki näytti. Oli siellä hieno takkakin, sinne oli piilotettuna 16mm elokuvaprojektori ja rulla takkatulifilmiä, joka heijastettiin pienelle tulisijan eteen pingotetulle kankaalle. Joka paikka oli täynnä lamppuja ja muuta tekniikkaan liittyvää tavaraa.

Siihen aikaan kaikki draamatuotannot kuvattiin pääsääntöisesti filmille, ei siis ollut esimerkiksi monitoreja, joista voisi tarkkailla teknisesti kuvattavaa jälkeä. Kävi niin onnellisesti, että juuri tänä päivänä laboratoriosta toimitettiin edellisen viikon kuvatut materiaalin 16mm työkopiona. Eiki-merkkinen projektori ladattiin valmiiksi ja valkokangas vedettiin esiin. Valot sammutettiin ja projektori käynnistettiin. Sitten se tapahtui, päässäni räjähti.

Pidän sitä filmiuskoon tulemisena, niin voimakas kokemus se oli. Tasaisissa työvaloissa aiemmin näkemäni lavasteet heräsivät valkokankaalla eloon. Takkakin näytti aidolta. Tajusin katsovani elokuvaa ja sain kapean aavistuksen siitä, mihin niitä kaikkia valaisimia ikkunoiden molemmin puolin tarvittiin. Kokemus oli niin voimakas, että sillä innolla edelleen jatkan.

Vaikka betoniseinillä ja vuosisadan alun porvarisperheen lavasteilla ei paljon visuaalista yhteistä ole, olen tässä Tehdas-tuotannossa samankaltaisia kylmiä väreitä kokenut elementtiseinien sisällä. Kuvaustyyliämme ohjaaja Jarmo Lampelan kanssa voisi kuvailla sanalla ”kevyellä kädellä”. Tämä tarkoittaa sitä, että annamme kameran hengitellä melko vapaamuotoisesti näyttelijöiden liikkeitä myötäillen. Kameratyö on melko arkista ja tarkkailevaa. Päähenkilömme Leila Järventausta (Anneli Karppinen) asuu tyypillisessä 70-luvun lähiömaisemassa kerrostalossa, jollaisessa lienee suurin osa suomalaisista, itseni mukaan lukien asustelee. Koti on sisustukseltaan ankea ja hänen miehensä Jarmo Järventausta (Juha Kukkonen) rappioalkoholisti.

Ohjaajan toivomus oli, että voisimme liikkua asunnossa kameran kanssa kohtauksen sisällä lähes 360 astetta. Toive on kuvaajan kannalta ankara. Asunto joissa olimme oli matala ja valaisutyö vaativaa, koska valaisimet yksinkertaisesti ovat vaarassa tulla kuviin. Pois on siis viety tyylitelty valaisu ja tarkkaan suunnitellut ja rajatut kuvat. Se mitä jäi, olikin sen arvoista. Erityisen hienona kokemuksena on juuri Järventaustojen ankeasta asunnosta jäänyt muutama kohtaus.

Ollaan pimenevässä illassa. Valon lisäksi on loppumassa myös päivän työaika. Kaksi kohtausta on vielä tekemättä, joista toinen vielä pitkä ja näyttelijöiden työtä ajatellen erityisen vaativa. Päätetään yhdistää molemmat kohtaukset yhdeksi kuvaksi.

Lampelan kanssa katsotaan näyttelijöiden liikkeet, tarkoitus on lähteä kameran kanssa liikkeelle eteisestä ja päätyä olohuoneen kautta vessaan. Sitten säädetään valaisijoiden kanssa valojen suunnat kuntoon, katsotaan näyttelijöiden kanssa asemat, vielä varmistetaan, että mikrofonipuomit pysyvät kuvarajauksen ulkopuolella. Kamera-assarin kanssa katsotaan etäisyydet, jotta kuva pysyy tarkkana.

Eteinen on ahdas, sinne pitäisi mahtua näyttelijän lisäksi pari valaisinta, minä kamerani kanssa ja äänimies. Olohuoneessa haasteena on taustalla näkyvä ikkuna, josta on vaarana heijastua itse kuviin. Aika on todella kortilla eikä ylitöihin ole varaa näin isolla ryhmällä.

Kolmannessa otossa kaikki on kohdallaan, en törmää olohuoneen ja eteisen väliseen seinään enkä saa itseäni kuvaan ikkunan kautta, mikrofonit eivät tule kuvaan ja kuva pysyy veitsen terävänä. Parasta hyvän teknisen suorituksen lisäksi tässä oli kuitenkin se taianomainen upea tunnelma, jonka tämän osan kaksi näyttelijää saivat aikaan.

Päähenkilön Leilan elämä on täysin kaoottisessa tilassa ja kotona juoppo rullatuoliin itsensä juonut mies on laskenut alleen. Kuitenkin tämän pitkän kuvan lopussa tulee miestä niin sääli, että ei voi oikein olla vihainenkaan, vaikka juoppoäijän takana nyyhkyttääkin murtunut vaimo. Onnistuneen oton jälkeen olo on todella euforinen ja kohottunut, tuntuu kuin olisimme olleet näkemässä jotain aitoa ja ainutkertaista.

screenshot kohtauksesta

Toinen vastaavantyyppinen voimakas kokemus oli neljännen osan viimeisen kohtauksen tekeminen samaisessa asunnossa. Yhteistä tällekin tekemiselle oli lähestyvä deadline. Kohtaus on kuvauksia ajatellen ajoitettu siniseen hetkeen, jotta saamme keittiön ikkunasta näkymään tummenevan illan. Tämä tarkoittaa sitä, että kuvausaikaa on käytössä noin 20 minuuttia. Vaikeaksi tekemisen tekee se, että Leila Järventaustan lisäksi tässä kohtauksessa on myös 7-vuotias poikalapsi Sami (Aimo Narvinen), roolissa hän on Leilan tyttären poika.

Kohtauksessa lapsenlapsi ja mummo istuvat aamuyöllä hämärän keittiöikkunan ääressä ja katselevat pihalla loikkivaa jänistä. Yleensä lasten kanssa kannattaa jakaa kuvat aika lyhyiksi, koska muistin ja keskittymisen kanssa on usein hankalaa. Pitkistä repliikeistä huolimatta päätetään kuitenkin kuvata kaikki tämä yhdessä ainoassa otoksessa niin, että molemmat näkyvät kuvassa.

Käy vielä niin huikea tuuri, että kuu paistaa juuri oikeassa paikassa ja näkyy ikkunan takana talojen välistä. Odotetaan, että valo laskee ja sisävalon ja ulkovalon suhde on oikea. Kamera käyntiin, otto menee aika hyvin, mutta sitten pojan ajatukset harhailevat ja poikki. Uudestaan ja sama juttu, taas repliikit unohtuvat.

Nyt alkaa jo koko idea hikoiluttaa. Valo laskee, kuukin menee ikävästi välillä pilveen, eikä repliikit kerta kaikkiaan muistu pojan mieleen. Ohjaaja Lampela pysyy täysin rauhallisena ja käy läpi kohtausta pojan kanssa. Itselläni paniikki lähestyy, onko koko kuvaustyyli sittenkin mietitty täysin väärin, tämän pitää olla vielä neljännen osan viimeinen kohtaus ja jättää katsojalle olon, että pitääpä katsoa myös seuraavakin osa.

screenshot kohtauksesta 

Viimeiset valonrippeet ovat jo käsillä kun taas pistetään kamera käyntiin. Ja sitten se taas tapahtuu, kylmät väreet kulkevat selässä, kaikki menee todella luonnollisesti ja aidon oloisesti aivan, kuin koko kuvausryhmää ei olisi paikalla ja se, mitä näemme vain oikeasti tapahtuisi jossakin päin Suomea yhdessä monista lähiöistämme.

Hannu Kettunen
kuvaaja

Lisää näihin:
7
tykkää tästä

Kommentit

JJ 30.09.2011, 19:03

Wau. Pidin tuota kohtausta yhtenä riipaisevimpana TV-draaman kohtauksena kautta aikain, mutta en muistanutkaan miten paljon dramatiikkaa liittyi myös kuvaushetkeen. Me harvat ja valitut pääsemme joskus todella lähelle draaman ydintä, joten toivottavasti kaikki tämä välittyy myös katsojille.

Kuvaaja Halonen 30.09.2011, 19:07

Hieno kirjoitus Hannu! On upeata todeta että kuvaaja pystyy ilmaisemaan itseänsä myös kirjallisesti. Tunnelmat tulivat hienosti esiin ja odotan mielenkiinnolla Tehtaan käynnistymistä.

Reetta Lehto 03.10.2011, 15:17

Olipa hieno kuvaus! Tunnelmat välittyy kyllä!

test

  • TEHDAS

    Pirkko Saision kirjoittama draamasarja Tehdas esitetään TV2:ssa 15.2.2012 alkaen. Joukko sarjan tekijöitä kertoo tässä blogissa oman ammattinsa näkökulmasta, miten sarja syntyi.

    YLE Areenasta löydät Tehdas: extrat ja klipit

    Voit seurata kuvauksia facebookissa: facebook.com/TEHDAS-draamasarja

Uusimmat kommentit

Pertti

Roistoja ja sankareita ohjaavat usein samankaltaiset motiivit.