Hankala keskustella elokuvasta, jota ei ole nähnyt, mutta eipähän sellainen pieni puute ketään humanistia tai kriitikkoa ole ennenkään estänyt.

Nyt minua kiinnostaa kysymys siitä, mistä tarve teesiin - tai kuten se sanotte, väittämään - tulee? Ei siinä mitään pahaa ole, minustakin taiteella olisi varaa olla selvästi yhteiskunnallisempaa ja kantaaottavampaa (ilman tarpeetonta julistamista) kuin mitä se nykyään on, mutta toisaalta myös epäilyttää, että teesi helposti hävittää tekstistä henkilöhahmon psykologisen pohjan, jolloin siitä tulee jonkinlainen julistus, jossa henkilöhahmon funktio on toimia enemmän sanoman välineenä kuin kokevana, samaistuttavana hahmona. Silloin asiasta tulee teoksen tärkein osa ja henkilö jää sekundääriksi.

Kuten sanottu, se on ihan ok tiettyyn rajaan asti, mutta jos kaikki draama alkaa olla tällaista - kuten välillä suomalaista näytelmäkirjallisuutta lukiessa jo vähän tuntuu -, se auttamatta yksipuolistuu ja ne, he, meistä, jotka ovat kiinnostuneita ihmisten motiiveista, ihmisen tilasta ja siitä, miten toiset ihmiset hahmottavat itsensä ja toisen ihmisen, jäävät auttamatta ilman tämanlaatuista pohdintaa.

Eikö The Wrestlerin teesi voi olla jossain muualla kuin missä katsoessasi oletit sen olevan, riippumatta siitä, mitä herra Siegel tarinansommittelutavoistaan paljastaa? Jossain lähempänä päähenkilöä? Kai minun on kohta katsottava se leffa, jos meinaan tästä ihan vakavissani keskustella.