Ottaen huomioon, miten homogeenistä kirjoitustapa ja -tyyli on teatterissa, leffoissa ja televisiossa, sanoisin, että on paljonkin tekemistä.
Katsoin itse asiassa eilen uteliaisuuttani ja kauhean hypetyksen seurauksena Helpon elämän toista tuotantokautta maikkarilta. Siinä näkyi taas se, mikä minua häiritsee suomalaisessa draamassa: epärealistisuus. Ihmiset eivät käyttäydy loogisesti, eivät sano loogisia asioita, vaan sanovat sen, mikä vie kohtausta eteenpäin eli toimivat käytännössä siis juonen ehdoilla, eivät henkilölähtöisesti. Minusta se on laiskaa kirjoittamista ja laiskuutta on vaikea antaa anteeksi.
Lisäksi dialogi oli muutenkin huonoa, puista, kuivaa ja varsinkin yllätyksetöntä, ei mitään nasevaa tai kiinnostavaa. Muutenkin sarjan äiti-tytär -sivujuoni muistutti liian paljon Salattuja elämiä, en ymmärtänyt mokoman sivujuonen merkitystä. En ymmärtänyt sitäkään, miksi perheen poika halusi asunnon niin kovasti, että sen piti yrittää varastaa rahaa vuokratakuuseen - miksei vuokrata jotain toista asuntoa? Varkaaksi muuttumiseen tarvitaan kuitenkin vähän monimutkaisempi psykologia, mutta se olisi jo sitten sitä realismia ja sehän ei käy. Omituista epäloogisuutta tai sitten minulta on jäänyt ykköskautta katsomattomana jotain ymmärtämättä.
Samoiten piiiiitkät istunnot oikeussalissa olivat jumalattoman tylsiä: siinäkö oli paras jännite, mitä käsikirjoittajat keksivät? Paikallaan istuvia, staattisesti esiintyviä ja valehtelevia ihmisiä? Ja sitten syyttäjä heiluttelee käsiään, vääntelee naamaansa tuskastuneena kuten varmaan kaikki syyttäjät oikeusistunnoissa käyttäytyvät?
Tämänkin pohjalta olen Minnan kanssa täysin samaa mieltä tuosta artsufartsusta: jos haluaa kirjoittaa älykästä, yllättävää ja purevaa tekstiä, kannattaa kirjoittaa kirja.
Ottaen huomioon, miten homogeenistä kirjoitustapa ja -tyyli on teatterissa, leffoissa ja televisiossa, sanoisin, että on paljonkin tekemistä.
Katsoin itse asiassa eilen uteliaisuuttani ja kauhean hypetyksen seurauksena Helpon elämän toista tuotantokautta maikkarilta. Siinä näkyi taas se, mikä minua häiritsee suomalaisessa draamassa: epärealistisuus. Ihmiset eivät käyttäydy loogisesti, eivät sano loogisia asioita, vaan sanovat sen, mikä vie kohtausta eteenpäin eli toimivat käytännössä siis juonen ehdoilla, eivät henkilölähtöisesti. Minusta se on laiskaa kirjoittamista ja laiskuutta on vaikea antaa anteeksi.
Lisäksi dialogi oli muutenkin huonoa, puista, kuivaa ja varsinkin yllätyksetöntä, ei mitään nasevaa tai kiinnostavaa. Muutenkin sarjan äiti-tytär -sivujuoni muistutti liian paljon Salattuja elämiä, en ymmärtänyt mokoman sivujuonen merkitystä. En ymmärtänyt sitäkään, miksi perheen poika halusi asunnon niin kovasti, että sen piti yrittää varastaa rahaa vuokratakuuseen - miksei vuokrata jotain toista asuntoa? Varkaaksi muuttumiseen tarvitaan kuitenkin vähän monimutkaisempi psykologia, mutta se olisi jo sitten sitä realismia ja sehän ei käy. Omituista epäloogisuutta tai sitten minulta on jäänyt ykköskautta katsomattomana jotain ymmärtämättä.
Samoiten piiiiitkät istunnot oikeussalissa olivat jumalattoman tylsiä: siinäkö oli paras jännite, mitä käsikirjoittajat keksivät? Paikallaan istuvia, staattisesti esiintyviä ja valehtelevia ihmisiä? Ja sitten syyttäjä heiluttelee käsiään, vääntelee naamaansa tuskastuneena kuten varmaan kaikki syyttäjät oikeusistunnoissa käyttäytyvät?
Tämänkin pohjalta olen Minnan kanssa täysin samaa mieltä tuosta artsufartsusta: jos haluaa kirjoittaa älykästä, yllättävää ja purevaa tekstiä, kannattaa kirjoittaa kirja.