Toi kuulostaa todella kunnianhimoiselta suunnitelmalta, johon mä oon oman kokemukseni Suomen "skenestä" pohjalta suhteellisen varma, ettei löydy osanottajia. Sen pitäis käytännössä olla opintotukeen oikeuttavaa opiskelua, eli tutkintoon tähtäävää, jotta ihmisillä olisi aito mahdollisuus osallistua siihen kaksi vuotta. Tai ainakin muillakin kuin varakkaiden vanhempien vesoilla. Lisäksi tuollainen olisi järjettömän vaativa systeemi pystyttää, rahankeruineen sun muineen.
Huomattavasti parempi ois jonkinlainen muutaman tonnin apurahajärjestelmä, jolla tuettaisiin uskottavia hankkeita lyhäreistä vaikka sitten ihan pitkiin elokuviin asti. Harrastustoiminnasta tässä kuitenkin olisi kysymys, vaikka sille ei sitten ikärajaa asetettaisikaan niinkuin Nuorisoasiainkeskus tekee. Samassa yhteydessä antaisivat ammattilaiset tukea, apua ja rohkaisua. Katso http://www.dvoted.net/ ja http://www.mediametka.fi/direct.aspx?area=page&prm1=10 - tätä on jo olemassa.
"Leffateollisuus, joka rämpii remakejen ja rebootien suossa kaipaa punkkia nyt enemmän kuin koskaan." Täähän ei koske kotimaista elokuvaa, vaan amerikkalaista, jossa budjettien jatkuva paisuminen on syönyt kaiken riskinoton. Kotimainen elokuvakenttä on nyt mielenkiintoisempi kuin koskaan - vaikka toki parantaa pitää koko ajan. Kuka tahansa joka väittää kotimaisen elokuvan olevan kauttaaltaan samankaltaista on mielestäni joko ali-informoitu (eli lausuu kommenttejaan katsomatta niitä kotimaisia elokuvia) tai päästään vialla. Kotimaisessa elokuvassa otetaan riskejä koko ajan, ja valitettavan usein niissä epäonnistutaan, ainakin taloudellisesti (esim. Sauna). Yleisö saa sen kotimaisen elokuvan josta se on valmis maksamaan - ilmeisesti Kummelin ja Koivusalon.
Vertaus punkkiin ontuu mun mielestäni nimenomaan siinä, ettei kouluttamattomalta puolelta ole toistaiseksi välähtänyt esiin mitään suurta, uutta ideaa tai jotain aidommalta tuntuvaa, henkilökohtaisempaa käsittelytapaa. Jos niin olisi, se olisi huomattu. Näkemissäni elokuvissa tuntuu tärkeimmältä matkia lapsuuden vaikuttavimpia elokuvakokemuksia, ja matkiminen on usein kömpelöä. Elokuvien anarkia rajoittuu niiden tekotapaan, joka onkin usein tekijöilleen todella kuluttavaa. Niiden huomioarvokin rajoittuu tekotavan ja tekijöiden ihasteluun, ei sisällölliseen arviointiin. Muodoltaan ne ovat usein uskottavan näköisiä, ja siksi ne leimataan salonkikelpoisiksi, vaikka sisältö on aivan toista.
Sun keskeinen väittämä on mun mielestä tässä: "Järjestelmällinen mikrobudjetin tuotantojen tukeminen mahdollistaa uudenlaisen elokuvanteon synnyn." Tästä ei ole mun näkemyksen mukaan todisteita. Mä olen itse sitä mieltä (ja olen mielipiteeni ilmaissut useissa yhteyksissä), että kotimaisen pitkän elokuvan budjettikehyksiä pitäisi varioida enemmän: pitäisi olla mahdollista tehdä 300 000 euron ammattilaiselokuva (vaikka sitten kamaridraamaa, jos on kiinnostava käsis, esim. http://www.imdb.com/title/tt0424136/), tai 500k euron elokuva (näitä on ilahduttavasti alkanut tulla), tai 800k elokuva, miljoonan elokuva, 1,5 miljoonan elokuva ja sitten isoihin, kansainvälisesti yhteistuotettuihin tuotantoihin ihan kolmeen miljoonaan asti ja siitä ylikin. Tällä hetkellä tuntuu, että budjetit ovat joko puoli miljoonaa (Kuulustelu, Kohtaamisia) tai sitten 1,2 miljoonasta 1,8 miljoonaan. Pienempien budjettien tuotannot olisivat automaattisesti vapaampia - ne olisi helpompi saada rahoitetuksi, ja tekijöiden ideat eivät kuole tai tasoitu kymmenillä palautekierroksilla useilla eri rahoittajilla. Lisää riskinottoa - ja ammattitaidon kunnioittamista (ja tietysti myös lisää rahoitusta ja lisää elokuvia). Pitkä elokuva on kuitenkin luovana teoksena aivan eri kaliiberia kuin neljän minuutin pop-biisi tai A3-juliste. Se vaatii aina huomattavan määrän resursseja - jos ei taloudellisia, niin inhimillisiä, ihmisten selkänahasta otettuja. Sen ei pitäisi koskaan olla tähtäimenä.
Siihen, miksi elokuvakoulutus puolustaa paikkaansa paitsi lupaavien ihmisten valitsimena, myös heidän kehittäjänään ja suojapaikkanaan, vastaa mielestäni hyvin Aku Louhimies jota haastattelin omaa kandidaatin kirjallista työtäni varten. Aku totesi: "Kuka vaanhan voi ohjata elokuvan, ei siinä oo mitään vaikeaa. Enemmän aikaa menee autolla ajamisen opetteluun kuin elokuvaohjaamisen opetteluun. Siinä ei oo mitään kauhean vaikeaa. Ja sitten kuitenkin on. Että miten tehdä se hyvä elokuva. Hyvän elokuvan tekeminen on todella vaikeaa."
Toi kuulostaa todella kunnianhimoiselta suunnitelmalta, johon mä oon oman kokemukseni Suomen "skenestä" pohjalta suhteellisen varma, ettei löydy osanottajia. Sen pitäis käytännössä olla opintotukeen oikeuttavaa opiskelua, eli tutkintoon tähtäävää, jotta ihmisillä olisi aito mahdollisuus osallistua siihen kaksi vuotta. Tai ainakin muillakin kuin varakkaiden vanhempien vesoilla. Lisäksi tuollainen olisi järjettömän vaativa systeemi pystyttää, rahankeruineen sun muineen.
Huomattavasti parempi ois jonkinlainen muutaman tonnin apurahajärjestelmä, jolla tuettaisiin uskottavia hankkeita lyhäreistä vaikka sitten ihan pitkiin elokuviin asti. Harrastustoiminnasta tässä kuitenkin olisi kysymys, vaikka sille ei sitten ikärajaa asetettaisikaan niinkuin Nuorisoasiainkeskus tekee. Samassa yhteydessä antaisivat ammattilaiset tukea, apua ja rohkaisua. Katso http://www.dvoted.net/ ja http://www.mediametka.fi/direct.aspx?area=page&prm1=10 - tätä on jo olemassa.
"Leffateollisuus, joka rämpii remakejen ja rebootien suossa kaipaa punkkia nyt enemmän kuin koskaan." Täähän ei koske kotimaista elokuvaa, vaan amerikkalaista, jossa budjettien jatkuva paisuminen on syönyt kaiken riskinoton. Kotimainen elokuvakenttä on nyt mielenkiintoisempi kuin koskaan - vaikka toki parantaa pitää koko ajan. Kuka tahansa joka väittää kotimaisen elokuvan olevan kauttaaltaan samankaltaista on mielestäni joko ali-informoitu (eli lausuu kommenttejaan katsomatta niitä kotimaisia elokuvia) tai päästään vialla. Kotimaisessa elokuvassa otetaan riskejä koko ajan, ja valitettavan usein niissä epäonnistutaan, ainakin taloudellisesti (esim. Sauna). Yleisö saa sen kotimaisen elokuvan josta se on valmis maksamaan - ilmeisesti Kummelin ja Koivusalon.
Vertaus punkkiin ontuu mun mielestäni nimenomaan siinä, ettei kouluttamattomalta puolelta ole toistaiseksi välähtänyt esiin mitään suurta, uutta ideaa tai jotain aidommalta tuntuvaa, henkilökohtaisempaa käsittelytapaa. Jos niin olisi, se olisi huomattu. Näkemissäni elokuvissa tuntuu tärkeimmältä matkia lapsuuden vaikuttavimpia elokuvakokemuksia, ja matkiminen on usein kömpelöä. Elokuvien anarkia rajoittuu niiden tekotapaan, joka onkin usein tekijöilleen todella kuluttavaa. Niiden huomioarvokin rajoittuu tekotavan ja tekijöiden ihasteluun, ei sisällölliseen arviointiin. Muodoltaan ne ovat usein uskottavan näköisiä, ja siksi ne leimataan salonkikelpoisiksi, vaikka sisältö on aivan toista.
Sun keskeinen väittämä on mun mielestä tässä: "Järjestelmällinen mikrobudjetin tuotantojen tukeminen mahdollistaa uudenlaisen elokuvanteon synnyn." Tästä ei ole mun näkemyksen mukaan todisteita. Mä olen itse sitä mieltä (ja olen mielipiteeni ilmaissut useissa yhteyksissä), että kotimaisen pitkän elokuvan budjettikehyksiä pitäisi varioida enemmän: pitäisi olla mahdollista tehdä 300 000 euron ammattilaiselokuva (vaikka sitten kamaridraamaa, jos on kiinnostava käsis, esim. http://www.imdb.com/title/tt0424136/), tai 500k euron elokuva (näitä on ilahduttavasti alkanut tulla), tai 800k elokuva, miljoonan elokuva, 1,5 miljoonan elokuva ja sitten isoihin, kansainvälisesti yhteistuotettuihin tuotantoihin ihan kolmeen miljoonaan asti ja siitä ylikin. Tällä hetkellä tuntuu, että budjetit ovat joko puoli miljoonaa (Kuulustelu, Kohtaamisia) tai sitten 1,2 miljoonasta 1,8 miljoonaan. Pienempien budjettien tuotannot olisivat automaattisesti vapaampia - ne olisi helpompi saada rahoitetuksi, ja tekijöiden ideat eivät kuole tai tasoitu kymmenillä palautekierroksilla useilla eri rahoittajilla. Lisää riskinottoa - ja ammattitaidon kunnioittamista (ja tietysti myös lisää rahoitusta ja lisää elokuvia). Pitkä elokuva on kuitenkin luovana teoksena aivan eri kaliiberia kuin neljän minuutin pop-biisi tai A3-juliste. Se vaatii aina huomattavan määrän resursseja - jos ei taloudellisia, niin inhimillisiä, ihmisten selkänahasta otettuja. Sen ei pitäisi koskaan olla tähtäimenä.
Siihen, miksi elokuvakoulutus puolustaa paikkaansa paitsi lupaavien ihmisten valitsimena, myös heidän kehittäjänään ja suojapaikkanaan, vastaa mielestäni hyvin Aku Louhimies jota haastattelin omaa kandidaatin kirjallista työtäni varten. Aku totesi: "Kuka vaanhan voi ohjata elokuvan, ei siinä oo mitään vaikeaa. Enemmän aikaa menee autolla ajamisen opetteluun kuin elokuvaohjaamisen opetteluun. Siinä ei oo mitään kauhean vaikeaa. Ja sitten kuitenkin on. Että miten tehdä se hyvä elokuva. Hyvän elokuvan tekeminen on todella vaikeaa."